"Henkilöt, jotka ovat toimineet yhteistyössä Neuvostoliiton tai DDR:n salaisen palvelun kanssa, ovat käytännössä riski kaikille Venäjän vallasta vapautuneille valtioille. Erityisesti tilanteessa, missä Venäjä nyt on ryhtynyt uudelleen luomaan imperiumia ja nakertamaan naapurimaidensa suvereniteettiä, jokainen korkeissa tehtävissä oleva henkilö, jolla on luurankoja kaapissa, on helppo painostuksen kohde venäläisille."
"YYA-aika palautti Suomeen tsaarinaikaisen matelun. Intellektuelli toisensa jälkeen liittyi Kekkosen aikana ystävyyden ylistäjien joukkoon.
Paavo Haavikko arveli, että Suomen ulkopolitiikka veisi henkisen selkärangan katkeamiseen. Hän tosin piti mätää opportunismia suomalaisten kansanluonteen ja hengen ytimenä ja suorastaan kansalaisuskontona.
Mallinen osoittaa toisaalta, että moni aluksi valheeseen mukaan lähtenyt intellektuelli (
Paavo Rintala,
Pentti Saarikoski ja
Arvo Salo) kritisoi ajan valheellisuutta kirjoissaan jo 1980-luvulla.
Opportunismin takana oli kuitenkin selkeä idea, jota voinee minusta pitää koko YYA-ajattelun ideana.
Mika Aaltola puhuu
hämärryttämisestä. Samalla kun puhuttiin “ystävyydestä” ja näytettiin nöyriltä, ajettiin päättäväisesti Suomen etua. Hämärryttäminen johti kuitenkin itsepetokseen. Se oli suomettumisen ajan suurin tragedia: hämärrytetty vastarinta muuttui henkiseksi miehitykseksi. Nuori polvi vasemmalla alkoi oikeasti uskoa YYA-liturgiaan päinvastoin kuin Kekkosen ikäpolvi.
Yhdeksi traagisimmista hahmoista alistumisen kulttuurissa osoittautuu professori
Matti Klinge. Klingelle Tukholman syndrooma on koko elämän ydinkokemus. Hän rakastui panttivangin ottajiin ja alkoi kirjoissaan edistää Venäjän asiaa."
"Suomettumisen ajan historian avaamista vastustetaan, eikä se ole ihme. Kyse ei ole vain Tiitisen listasta, historian ymmärtämisestä ja 70-luvun poliitikkojen tekojen kaivelusta.
Aleksanteri-Instituutin tutkimusjohtaja
Markku Kangaspuro analysoi Suomen ja Venäjän suhteita Ylen uutisessa “asiantuntijana”. Vielä 80-luvulla sama mies oli jatkuvassa yhteydessä DDR:n suurlähetystöön SKP
:n edustajana. SKP
oli Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisvähemmistön sirpalepuolue, joka sittemmin on ottanut nimen SKP.
Vaikka Kangaspuro on näkyvin taistolainen, joka on siirtynyt taistolaisuudesta Venäjän uuden patriotismin ymmärtäjien joukkoon, koko taistolaisajan toimittajasukupolvi on edelleen vaikuttamassa mieliimme. Toimittajaporukka on onnistunut siirtämään ajatuksensa seuraavalle sukupolvelle. Taistolaisten iskulauseen ”Nato on rauhan perikato” sisältö on siirtynyt seuraavalle länsikriittiselle sukupolvelle."
Lukekaa koko juttu tuolta:
http://sarastuslehti.com/2015/03/31/suomettumisen-luurangot/
Ensinnäkin: pidän Hanna Smithiä kaikista venäjänpolitiikan asiantuntijoista pätevimpänä koska kommenteissa puhuu kylmät tosiasiat eivätkä niihin tunnu vaikuttavan mitkään menneet ideologiat. Limnell ja Smith on ainakin CV:n puolesta pätevimmästä päästä arvioimaan itänaapurin hybridisota-ajattelua joten heitä pitäisi kuunnella valtakunnan ylintä tasoa myöden tarkasti......ja toimia sen mukaisesti.
"Klassiseen sotatilaan ei Smith usko siksikään, että se on konseptina kuollut. Kuten Krimin ja Ukrainan esimerkit osoittavat, nykyään käydään vain epämääräisiä aseellisia konflikteja – ei sotia.
Näissä ”konflikteissa” kukaan ei julista sotaa, kukaan ei myönnä hyökkäävänsä, mutta lopulta yhden valtion osa siirtyy osaksi toista valtiota."
Hyvin kiteytetty!
Tässä linkki niille jota kiinnostaa:
http://www.jfklibrary.org/Asset-Viewer/BWC7I4C9QUmLG9J6I8oy8w.aspx
JFK:n puhe 10.6.1963 American Universityssä. Jälleen jäätävä puhe mielestäni erään kaikkien aikojen suurimpien joukkoon kuuluvalta valtionpäämieheltä jonka aika jäi niin lyhyeksi. Miten paljon hän saikaan aikaan ja miten paljon koki niiden kolmen vuoden aikana kun oli Yhdysvaltain presidenttinä!
Puhe käsittelee rauhaa ja kylmää sotaa sekä epäluottamusta idän ja lännen välillä joka on jälleen ajankohtainen. Mielenkiintoista miten samankaltainen tilanne alkaa olla kuin 52 vuotta sitten kun JFK yritti kaikin voimin löytää tietä ulos "uhkaavasta asevarustelun ja epäluottamuksen spiraalista". JFK myös mainitsi että "USA ei koskaan aloita sotaa vaan asevoimat on rauhaa varten". Miten kauas JFK:n linjasta USA ajautuikaan salamurhan ja vallankaappauksen jälkeen > Vietnam ja sitä seuranneet jatkuvat sodat maailmalla nykypäivään saakka ovat raunioittaneet JFK:n perimän ja antaneet oikeutuksen myös venäjälle valloitussotiin.
Suomi ja maailma tarvitsisi Kennedyn kaltaisia kolosseja johtamaan maailmaa ja näyttämään tietä kohti tulevaisuutta jossa "rauha ja vapaus" vallitsevat ilman toisiaan. Onko tällaisia johtajia enää olemassakaan? Kaikki vaan ajavat omaa etuaan ja kiistelevät ilman kykyä ja halua konsensukseen...
Mielenkiintoista puheessa on myös 3 pointsin tai kohdan käyttäminen. Mitä! Eikö Tami ja Stubb keksineetkään tuota?!
En tarkoita sitä, että pitää olla negatiivinen, kehotan vain muistamaan, että vaalienalushotinat ovat eri asia kuin toteutuneet asiat de facto. Katsotaan rauhassa ilman hyperventilaatiota, kesäkuussa olemme jo viisaampia.
Samoilla linjoilla. Todellisia valtionpäämiehiä ja naisia ei tuosta ehdokasjoukosta oikein löydy ja todelliseen rooliin ja vaikutusvaltaiseen asemaan pääsevät vain harvat edustajat. Suhteilla pääsee eteenpäin ja niiden luominen vaatii taitoa ja aikaa vähintään sen 4 vuotta.
Kannattaa ehkä miettiä omaa vaihtoehtoa vähintään 1 kauden istuneista edustajista joilla on näyttöjä ja jotka on päässeet sisälle eduskuntatyöhön sekä jopa valiokuntiinkin. Siellä se vaikuttaminen tapahtuu! Muutoin mennään puolueiden vahvojen miesten johdolla ja yhteisellä kannalla josta ei hevin livetä.
Turvallisuuspolitiikka on ainoa josta vallitsee selkeä, yhteinen julkinen kanta. Se vaikuttaa olevan "mahdollisuus hakea NATO-jäsenyyttä tarvittaessa" ja ehkä ainoa muutos on tulevassa hallituksessa se että linjaa ei lukita kuten viimeksi tehtiin. Muuten mennään näin kuten nyt on päätetty jos ihmeitä ei tapahdu:
- PV saa rahaa lisää sen 50 milliä melko varmasti 2016 alkaen
- Ruotsin kanssa yhteistyö on vahvaa ja sitä lisätään
- enempiä liittoja ei haeta
- kyberturvallisuus ja tiedustelukyky kehityksen kärjessä
Jos EU hajoaisi nyt niin rahapolitiikkakin saattaisi ratketa samalla. Vaihdettaiisiin setelipainossa vaan ruplalevyt painokoneisiin.
Tällä hetkellä vahva Eurooppa on meidänkin etu. Vahvahan se ei mitenkään ole mutta yhtään ei kannata yrittää heikentää sitä nyt. Se on varsin epäisänmaallista.
Sopii miettiä mikä olisi venäjän vastavoima jos EU hajoaisi? No ei mikään ainakaan taloudessa! Venäjän vastaiset pakotteet purkautuisivat ja Ukraina heitettäisiin susille. Ne maat jotka eivät olisi NATOssa (suomi) olisivat entistä vaikeammassa tilanteessa Venäjän talouden kohentuessa ja itsetunnon noustessa kuin teini-ikäisellä ensi varvin jälkeen. EU:n hajoaminen vain todistaisi Putinille että länsivallat on heikkoja ja nyt kasakan kannattaa ottaa se mikä on löyhästi kiinni.
Jos kahdesta pahasta pitää valita niin se on ehdottomasti EU ja liittovaltion uhka kuin hajonnut EU ja venäjän "kaveruus" + uus-suomettuminen ja "Paasikiven-Kekkosen linja".
Huolestuttavaa on kuulla eräiden poliitikkojen suusta sana "Paasikiven-Kekkosen linja" joka viittaa menneisyyteen ja YYA-aikaan. Tuo linja oli aikanaan elinehto jota määrittivät YYA ja Pariisin rauhansopimus 1947.
Noista vapauduttiin vasta 24 v. sitten joten tietyllä tapaa ulko- ja puolustuspolitiikkamme on vain sukupolven verran ollut täysin vapaata. Linjaa haetaan vieläkin mikä on ymmärrettävää mutta menneisyyteen ei voi palata.
Suomen suhde venäjään on nyt arvioitava uudelleen ja uudella tavalla, säilyttäen suhteet mutta huomioiden kylmät faktat ilman toiveajattelua.
Paasikiven-linja ei koskaan ollut muuta kuin linja poikkeusolojen sävyttämään tilanteeseen jonka piti olla hetkellinen. Kekkonen ja muut poliitikot venyttivät sitä paljon pidemmäksi kuin J.K. tarkoittikaan.
Paasikiven linja ja ulkopoliittinen ajattelu
Paasikiven linja edustaa erästä poikkeusolojen sävyttämää vaihetta Suomen ulkopolitiikassa. Näin ajatellen paino on käsitteen ensimmäisessä osassa, J. K. Paasikiven henkilössä. Se voidaan ymmärtää myös poliittiseksi traditioksi, joka luo pohjaa ulkopoliittiselle ajattelulle. Silloin korostetaan sanaa linja, joka tarkoittaa ajattelun ja käytännön ratkaisujen muodostamaa historiallista kokonaisuutta.
Käsitteenä Paasikiven linja vakiintui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja se tarkoitti tuolloin Paasikiven johdolla harjoitettua ulkopolitiikkaa. Kysymys Paasikiven linjasta jakoi kuitenkin mielipiteitä pitkään. Keskeiseksi jakajaksi muodostui 1950-luvun lopulla kysymys hajoitetun politiikan jatkuvuudesta. Monien mielestä Paasikiven politiikka oli poikkeusolojen sanelemaa ja siten luonteeltaan ohimenevää. Paasikivi-Seura syntyi tuolloin pääosin sen ajatuksen varaan, että Paasikiven linja edustaa jotakin pysyvämpää ja eri aikoihin soveltuvaa suhtautumistapaa.
Paasikiven ulkopolitiikan perimmäisenä tavoitteena oli poistaa vuoden 1944 välirauhan tuoma poikkeustila ja palauttaa Suomelle täydet suvereenit oikeudet. Tämä edellytti, että Suomi solmii rauhansopimuksen liittoutuneiden kanssa sekä täyttää solmitun sopimuksen ehdot. Käytännössä tämä politiikka ulottui paljon odotettua pitemmälle, sillä vuoden 1947 Pariisin rauhansopimukseen sisältyi sellaisia Suomen turvallisuuspolitiikkaa ja sisäistä ilmaisuvapautta sääteleviä määräyksiä, joista Suomi irtautui vasta Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tässä mielessä presidentti Urho Kekkonen jatkoi edeltäjänsä politiikkaa noudattaessaan näitä määräyksiä ja yrittäessään johdonmukaisesti saada niitä liittoutuneita edustavien Neuvostoliiton ja Iso-Britannian suostumuksella tulkituiksi, muutetuiksi tai kokonaan kumotuiksi.
Rauhansopimus kytki sisäpolitiikan kiinteästi kylmän sodan ajan ulkopolitiikkaan, sillä se takasi sotia edeltäneenä aikana maanalaisena toimineen kommunistisen puolueen toimintavapauden sekä kielsi liittoutuneisiin kohdistuvan propagandan ja niille vihamielisen järjestötoiminnan. Rauhansopimukseen nojaava ulkopolitiikka edellytti siten, että Suomi pysyttelisi syrjässä kylmän sodan sävyttämistä suurvaltain erimielisyyksiä ja sille ominaisesta ideologisesta vastakkainasettelusta.
Pariisin rauhansopimuksen näkökulmasta tarkastellen Paasikiven linja erottuu useimpien muiden vastaavassa asemassa olleiden maiden ulkopolitiikasta ja yleisemminkin kansainvälisessä politiikassa siinä johdonmukaisuudessa, jolla lähes viiden vuosikymmenen ajan valtakunnan kansainvälinen asema ja uskottavuus rakennettiin voittajien saneleman sopimuksen kunnioittamiseen ja noudattamiseen. Kyse ei ollut tietenkään alistumisesta vaan välttämättömyyden kääntämisestä hyveeksi. Tämä eettiskäytännöllinen periaate yhdisti Paasikiven ja hänen seuraajiensa harjoittaman käytännön ulkopolitiikan suomalaisen kansallisuusaatteen ja -liikkeen juuriin 1800-luvun puolivälissä, J. V. Snellmanin hegeliläiseen yhteiskuntafilosofiaan ja valtio-oppiin.
http://www.paasikivi-seura.fi/3
Ajat oli sodan jälkeen erilaiset ja tuolla politiikalla tavoiteltiin vakautta
"pitämällä ystävät lähellä ja vihollinen vielä lähempänä". Jälkiviisaana voi politiikkaa arvostella mutta suomella oli tuolloin vähän vaihtoehtoja koska olimme hävinneet sodan. Nyt emme ole olleet sodassa ja politiikka pitää uudistaa palvelemaan tulevaisuutta. Tämä vaatii tilintekoa ja puhdistusta kuten Tiitisen listan avaamista, tutkintaa ja syyllisten rankaisemista.
Myös poliittisesti ja ideologisesti ryvettyneet ja suomettuneet poliitikot pitää siirtää käpykaartiin tai ainakin pitää erossa ministerinsalkuista.