Sinänsä huono esimerkki että ajoneuvon luvaton käyttöönotto pikaiseen sairaankuljetukseen on äärimmäisessä hädässä täysin sallittua voimassa olevan lain mukaisesti.
Eli jotta emme romahduta yhteiskuntamme peruspilareita ja laillisuusperiaatetta kriisiaikanakaan, neuvokas joukkueenjohtaja voi joukkonsa saarrostusuhan alla, ajoneuvon pakko-otto-oikeutta tavoitellakseen, ampua itseänsä jalkaan. Koska muistaakseni RUK:ssa opetettiin, ettei alaisiakaan saa ampua, noin niinkuin yleisenä sääntönä siis. Yliopistossa tai vähintään lukiotasolla psykologiaa opiskelleena keskiluokkainen ja sivistynyt upseeri tietää myös, ettei ryhmäkoheesiolle tee hyvää, jos sen
nimellinen (ja eritoten väärin ja riistävin perustein virkaansa valittu ja asetettu) johtaja kohdentaa sattumanvaraista aseellista väkivaltaa niihin alaisiinsa, jotka porvarillisen lukeneiston teoreettinen oligarkia on pakottanut hänen kykenemättömään johtoonsa.
Kuitenkin keskiluokkaisen aivopesun tuloksena joukkueenjohtajana toimiva reservin upseeri on isänmaallinen ja ymmärtää, että hänen toimintansa työväestön luovien impulssien tukahduttajana on haitallista sotatoimille. Näin hän tekee tämän uhrauksen mielellään ja samalla antaa johdon sinne, minne se on kautta historian kuulunut niissä armeijoissa, joiden lippu on kulkenut voitosta voittoon. Nimittäin aliupseereille. Jotka tekevät yksinäistä työtään ilman kiitosta vaikeissa olosuhteissa.
Eli tämän päivän reservin vänrikeiltä vaaditaan edelleen suuria uhrauksia, aivan kuten sotiemme 1939-44 aikana. Tuolloin reservin upseerit eivät kuitenkaan olleet mitään nössyköitä, kuten nykyään, vaan luovuttivat paikkansa luontaisille johtajille (aliupseeristolle) tavalla, joka oli enempi peruuttamaton (eivät halunneet ottaa sitä riskiä, että heidät palautetaan kenttäsairaalasta takaisin häiritsemään sotatoimia).
Sen vuoksi sodissamme nimenomaan reservin upseerien tappioluvut olivat erittäin yliedustettuja.