Maija Aalto HS
Julkaistu: 25.9. 2:00 , Päivitetty: 25.9. 7:27
EI ENÄÄ itsetuhoinen, voidaan kotiuttaa. Tällainen merkintä on tehty monta kertaa
Elinan papereihin, kun hänet on 15-vuotiaana passitettu kotiin Lastenklinikan päivystyksestä.
Mutta kun Elina on vain muutamaa tuntia aiemmin tullut päivystykseen, samoihin papereihin on kirjoitettu, että Elina on ollut itsetuhoinen. On tarvittu paikkailua, lääkkeitä, lepositeitä. Mutta sitten hänet on lähetetty pois. Kotiuttamispäätöksen tehnyt psykiatri ei ole kirjausten välissä yleensä edes tavannut potilastaan.
Nyt Elina voi hyvin. Hän sanoo vakavan oireilun loppuneen psykiatrisista palveluista ja lastensuojelusta huolimatta. Ei siis niiden ansiosta.
Elinaa on hoidettu tavanomaisen huonosti, mutta sen lisäksi hänellä on ollut poikkeuksellinen kokemus: huostaan otettuna Elinan omahoitaja raiskasi hänet. Siitä syystä tässä kirjoituksessa ei käytetä Elinan oikeaa nimeä.
Lasten ja nuorten mielenterveyden hoito on pääkaupunkiseudulla pahasti rikki. HS kertoi elokuussa, että Helsingin oma tarkastuslautakunta esimerkiksi vaati tänä vuonna kaupunkia puuttumaan tilanteeseen. Husin nuorisopsykiatriasta kommentoitiin tuolloin laajasti kriisin syntyä ja syitä.
Peruspalvelut eivät pysty hoitamaan oireilevia lapsia ja nuoria ajoissa, vaan lievästikin oireilevat ohjataan erikoissairaanhoitoon. Se aiheuttaa ruuhkia, ja jopa kaikkein vakavimmin sairaat joutuvat odottamaan.
Lue lisää: Helsinki ei pysty tarjoamaan sopivaa apua mielenterveyteen: nuoria ohjataan suoraan Husin erikoissairaanhoitoon
ELINAN tarinassa on paljon sellaista, mikä toistuu monien muidenkin HS:ään yhteyttä ottaneiden kertomuksissa. Hoitoketju on katkeillut monessa kohtaa. Lastensuojelua on tarjottu psykiatrisen hoidon korvaajaksi. Avun hakeminen on jäänyt oman aktiivisuuden varaan.
Lääkkeitä Elina on saanut helposti, mutta muuten hän kokee olleensa säilössä eikä hoidossa. Elina ajattelee, että häntä ei hoidettu yksilönä vaan ainoastaan yhtenä monista sairastuneista nuorista, joita kaikkia pitäisi hoitaa saman kaavan mukaan. Hänestä tuntui, että kukaan ei halunnut kuunnella häntä.
”Ketään ei kiinnostanut, miksi satutin itseäni. Kannoin jo valmiiksi syyllisyyttä, ja kaikesta välittyi sellainen asenne, että mitä sinäkin olet tänne tullut viemään tilaa oikeasti sairailta.”
Elina on nyt 19-vuotias ja kokee voivansa hyvin vuosia jatkuneen yksityisen traumaterapian ansiosta. Terapian maksoi pitkään Elinan isoäiti.
KUN Elinan ahdistus alkoi yläkouluiässä näkyä muille, hän sai kevyttä apua sujuvasti ja nopeasti. Koulukuraattorin ja -lääkärin kautta hän pääsi nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
Aluksi Elinasta itsestään ja hänen äidistään tuntui, että heitä kohdeltiin asiallisesti ja kunnioittavasti. Lääkityksen lisäksi tarjottiin keskusteluaikoja.
Varhainen puuttuminen ja kevyt keskusteluapu eivät kuitenkaan riittäneet, ja Elinan vointi huononi edelleen. Selvisi, että hänen ahdistuksensa taustalla oli aiemmin tapahtunut seksuaalinen väkivalta.
Ensimmäisen kerran Elina joutui päivystykseen vuoden 2015 alussa. Silloin hänet löydettiin tokkuraisena koulun vessasta, kun hän oli napsinut useita kourallisia varastettuja kolmiolääkkeitä.
Käyntejä tuli paljon lisää. Elina viilteli ja poltti itseään, söi sekaisin lääkkeitä ja keksi monia muitakin tapoja satuttaa itseään tai tulla muiden satuttamaksi. Elinan äiti on laskenut, että muutamassa kuukaudessa päivystyskäyntejä kertyi lähes kolmekymmentä.
Lähes joka kerralla Elina kotiutettiin Lastenklinikalta muutaman tunnin päästä. Äiti ei lukuisista pyynnöistään huolimatta päässyt yleensä tapaamaan psykiatria.
Kolme kertaa Elina otettiin muutamaksi yöksi Hesperian sairaalaan psykiatriselle osastolle. Äiti oli aluksi riemuissaan siitä, että nyt tytär pääsee asiantuntevaan hoitoon. Hän luotti lujasti siihen, että Suomessa terveydenhoito on huippulaatua.
”Se oli sellaista kulissihoitoa”, äiti sanoo nyt.
Osastolla Elina oli suurimman osan päivästä yksin huoneessaan. Henkilökuntaa hän näki lähinnä silloin, kun jaettiin lääkkeitä tai ruokaa.
Osastolta hänet palautettiin muutaman yön jälkeen kotiin. Eräällä kerralla tätä perusteltiin papereissa sillä, että teini ei kyennyt noudattamaan psykiatrisen osaston sääntöjä vaan oli polttanut vessassa tupakan. Osastojakson jälkeen ei tarjottu muuta apua kuin lisää keskusteluapua. Paitsi loma-aikaan, kun poliklinikka oli kiinni.
Elina satutti itseään yhä vakavammin. Läheiset pelkäsivät hänen henkensä puolesta.
SITTEN Elina sijoitettiin kiireellisesti. Lastensuojelun papereissa sanotaan suoraan tärkeimmäksi syyksi, että julkisella puolella Elinalle ei voitu tarjota hänen tarvitsemaansa psykiatrista hoitoa.
Aluksi perheestä tuntui, että lastensuojelu toimi hyvin. Elina otettiin vastaan Tutkinta-asemalla, jossa häntä nimenomaan pyrittiin kuuntelemaan, aivan kuten hän oli itse toivonut. Lastensuojelun työntekijä myös auttoi Elinan äitiä löytämään tyttärelle traumaterapeutin, vaikka se ei varsinaisesti kuulunut hänen tehtäviinsä.
Sijoitusta seurasi myöhemmin huostaanotto ja siirto lastenkotiin. Terapiaa Elina ei edelleenkään saanut ilman omaisten rahaa.
Nyt hänet ohjattiin päihdepsykiatriselle poliklinikalle.
”Niitä kiinnosti, miten monta kahvilikööripulloa olen juonut. Ketään ei edelleenkään kiinnostanut, miksi minä join ne kaksi”, Elina kertoo. Hän joutui yhä vähän väliä päivystykseen paikkailtavaksi. Siksi hänen liikkumistaan rajoitettiin.
LOPULTA tapahtui se poikkeuksellisen hirveä rikos. Elina oli silloin 16-vuotias. Hän oli alkanut lastenkodissa luottaa yhteen aikuiseen, joka oli myös hänen omahoitajaansa.
Omahoitaja raiskasi Elinan. Hoitaja sai heti potkut lastenkodista ja myöhemmin ehdollista vankeutta.
Elina sen sijaan siirrettiin lastenkodissa turvaan toiselle osastolle, joka on yleensä tarkoitettu kovista huumeista irti pyristeleville nuorille. Osastolla oli erittäin tiukat säännöt. Esimerkiksi ulkoilu oli alkuun kielletty jopa häkkipihalla, ja jonkin aikaa yritettiin kieltää terapiakäynnitkin. Elina koki tämän rangaistukseksi siitä, että hän oli kertonut raiskauksesta.
Elinan mummi ja äiti maksoivat terapian lisäksi muutamasta käynnistä psykiatrin vastaanotolla. Elina alkoi hitaasti toipua.
Hän pääsi muuttamaan tiukasti suljetusta yksiköstä itsenäistyville nuorille tarkoitettuun paikkaan ja vähitellen omaan asuntoon. Välissä Helsingin kaupunki maksoi terapeutin käynneistä kahden kuukauden jakson.
ELINA tapaa yhä terapeuttiaan mutta voi nyt hyvin sekä omasta mielestään että äitinsä mielestä. Hänellä ei ole enää tarvetta turruttaa pahaa oloaan päihteillä.
Elina on suorittanut kaksoistutkinnon eli samalla kertaa sekä valmistunut ammattiin että kirjoittanut ylioppilaaksi. Hän käy töissä mutta tekee myös vapaaehtoistyötä vanhusten parissa.
”Monet vanhukset ovat yksinäisiä. Minusta on kivaa, että voin auttaa.”
Elina kiittää selviämisestään terapeuttiaan, mutta myös häntä pitkään kannatelleita läheisiä, kuten mummia ja ystäviä. Äitiään Elina kehuu erityisesti siitä, että tämä vaati koko ajan apua tyttärelleen. Kun Elinan vointi oli huonoimmillaan, hän ei olisi kyennyt itse etsimään apua tai edes tajunnut tarvitsevansa sitä. Silti häntä usein patistettiin ottamaan yhteyttä, jos tuntuu vielä oikein pahalta.
Matkan varrella Elina on myös tavannut muutamia ammattilaisia, joita hän muistelee lämmöllä. Niin kuin sitä hoitajaa, joka paniikkikohtauksen aikana jäi viereen ja lupasi, että hengitetään yhdessä.
Ne muutamat kerrat ovat poikkeuksia. Useimmin Elinasta tuntui, että hän oli vääränlainen ja väärässä paikassa. Hänen tilannettaan arvioitiin moneen kertaan, mutta juuri kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan tai tutustunut häneen paremmin.
”Ei tullut yhtään sellainen olo, että olen ihminen.”
Näin muut kertovat: hoito on sirpaleista ja katkeaa herkästi
”TUNTUU, että koko perhe on lastenpsykiatrian hellässä hoivassa”, kertoo erään ahdistuneen helsinkiläisen alakoululaisen äiti.
Heillä lapsen pahaan oloon on löytynyt mutkattomasti ”aivan ensiluokkaista apua”. Päiväkodista ohjattiin perheneuvolaan. Kun lapsen oireilu alkoi alakoulussa uudelleen, hän sai ensin säännöllisesti tavata koulupsykologia ja sitten pääsi sujuvasti lasten psykiatriselle poliklinikalle, jonka tarjoama hoito on tiivistä ja hyvää.
Tämä on poikkeuksellinen kuvaus pääkaupunkiseudun tavasta hoitaa lasten ja nuorten psyykkisiä ongelmia. Tavallinen tarina on odottelua ja epävarmuutta, jonkun työpöydälle kuukausiksi unohtuneita lähetteitä tai hoidon katkeamista, kun esimerkiksi työntekijä vaihtuu, oireilu pahenee kesälomalla tai lapsi täyttää vuosia.
Pääkaupunkiseudun kuntien sekä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin tarkastuskertomuksissa tältä vuodelta myönnetään, että alaikäisten psyykkinen hoito ei toimi kuten pitäisi. Kunnat ja Hus puuhaavat parhaillaan työryhmässä ratkaisua.
Siksi HS pyysi tuoreita kokemuksia psykiatrisista palveluista. HS ei kerro haastateltavien nimiä vakavasti sairaiden lasten ja nuorten suojelemiseksi. Nimet ovat toimituksen tiedossa, ja suoraan siteerattuihin on oltu yhteydessä.
1. Matalan kynnyksen apu ei jakaudu tasan
Usein ensimmäinen paikka avun hakemiseen on koulu. Osa vastanneista kertoo, että on ollut helppo mennä keskustelemaan kuraattorin tai psykologin kanssa tai koululääkäriltä on järjestynyt nopeasti lähete psykiatriseen hoitoon.
Tässä koululaiset eivät ole keskenään tasa-arvoisia. Helsingissä on pulaa esimerkiksi koululääkäreistä, ja siksi joiltain kouluilta on mahdoton saada lähetettä. Psykologit ja kuraattorit linjaavat osittain itse, mihin he työssään keskittyvät: joissain kouluissa esimerkiksi kevyt apu mielenterveysasioissa jää vähemmälle, kun ammattilaisten aikaa vievät esimerkiksi oppimisvaikeudet.
2. Lähetteitä katoaa tai jää roikkumaan
Toisilla vastanneilla lähete on lähtenyt mutta sitten on ollut edessä pitkä jonotus. Aikaa palaa esimerkiksi siihen, että kaupungit ja Hus kinaavat, kummalle hoito milloinkin kuuluu. Lähetteitä on välissä jopa kadonnut. Arviointijaksot osa kokee hyödyttömiksi.
Yksi vastaaja esimerkiksi kertoo, miten hänellä ja kymmenvuotiaan toisella vanhemmalla oli lapsen arviointijaksolla esitettävänä yksi hyvin selkeä kysymys: miten itsetuhoisesta lapsesta pidetään kiinni? Lapsi karkaili koulukiusaamisen takia ilman ulkovaatteita pakkaseen eikä kyennyt lopulta peseytymään, pukeutumaan tai menemään kouluun. Vanhemmat joutuivat lähes päivittäin estämään häntä satuttamasta itseään fyysisesti.
”Emme saaneet sieltä mitään konkreettista apua. Meiltä kysyttiin muun muassa, olemmeko yrittäneet piirtää lapsemme kanssa tai rakentaa majoja.”
Vakavan oireilun alkamisesta kesti viisi kuukautta, ennen kuin lapsi lopulta pääsi psykiatriselle poliklinikalle. Siitä eteenpäin vanhempi kokee hoidon olleen ammattitaitoista.
”Keskeinen hankaluus avun saamisessa on se, että vastuunjako eri tahojen välillä on asiakkaan näkökulmasta epämääräinen. Eri viranomaiset eivät tiedä, kenelle mikäkin asia kuuluu, tai jos tietävät, eivät osaa edistää asioita toisten kanssa”, kuvailee toisen nuoren isä.
Heidän perheellään arvioinnissa käytettiin runsaasti aikaa sen toteamiseen, että nuori ei kuulu erikoissairaanhoitoon. Lopulta perhe päätyi hakemaan apua yksityiseltä.
3. Palvelut on jaettu iän mukaan
Jotkut vastaajat kertovat, että siirtyminen lasten puolelta nuorten puolelle tai täysi-ikäiseksi tuleminen on tarkoittanut, että hoito on katkennut joskus pitkäksikin aikaa – tai kokonaan.
Esimerkiksi eräs helsinkiläinen äiti kertoo, että hänen lapsensa voi kuudennella luokalla selvästi paremmin lastenpsykiatriasta saamansa avun ansiosta. Vanhemmat pyysivät jatkoa nuorisopsykiatrian puolelta, mutta siinä jäätiin odottelemaan, miten lapsen vointi seitsemännellä luokalla kehittyisi.
Joulun jälkeen seitsemäsluokkalainen poistui kesken päivän koulusta ja satutti itsensä niin pahasti, että kuoli. Se oli järkytys kaikille.
”Olisiko varmuuden vuoksi tällaiselle herkälle nuorelle pitänyt tarjota mahdollisuus keskusteluapuun tai tukeen, kun on siirtymävaihe yläkouluun?” äiti kysyy.
Lisäksi hänestä oli tapahtuneen jälkeenkin erittäin vaativaa saada tukea perheen toiselle lapselle, joka oli järkyttynyt sisaruksensa kuolemasta.
4. Terapiaa ei saa, lääkkeitä saa
Millaista hoito sitten on niillä, jotka siihen pääsevät? Osa kuvaa hoitoa näennäishoidoksi alaikäisilläkin.
Lue lisää: Uudistukset sekoittivat psykiatrian avohoidon Helsingissä: ”Otamme nyt potilaat näennäishoitoon”
Monet sanovat, että lääkkeitä saa. Terapiaan on kuitenkin hyvin vaikea päästä. Tätä kevyempää keskusteluapua nuorille tarjotaan, mutta monille liian harvalla tahdilla.
Yksi hyvä esimerkki on Helsingin nuorisoasema. Se tarjoaa keskitetysti palveluita nuorille, jotka oireilevat päihteiden, pelaamisen tai mielenterveyden lievien häiriöiden takia. Osa vastanneista kertoo, että nuorisoasemalla heidät on kohdattu hyvin ja hoito on lähtenyt käyntiin hyvin. Toisaalta moni kertoo myös, että keskustelut ovat saattaneet nuorisoasemallakin keskeytyä johonkin käytännön asiaan, kuten työntekijän vaihtumiseen.
Nuorten omissa kertomuksissa toistuu myös se, että teini-ikäisiltä edellytetään usein aktiivisuutta. Nuorille sanotaan esimerkiksi, että nyt ei varata uusia aikoja mutta voit sitten soittaa, jos tuntuu siltä. Nuori ei herkästi soita ja saattaa jopa kieltäytyä hoidosta kokonaan.
”Masentuneena terapeutin etsiminen olisi aivan liian vaivalloista ja rankkaa ja kaiken lisäksi kallista”, sanoo nuori nainen, jolle terapeutin hankkimista omin voimin suositeltiin terveyskeskuksesta, kun hän oli lukiossa.
5. Lastensuojelu täyttyy psykiatrian potilaista
Psykiatristen palvelujen kuormitus näkyy myös lastensuojelun tilastoissa. Huostaanottojen ja sijoitusten määrä kasvaa, ja huostaanoton syyksi on entistä useammin merkitty lapsen tai nuoren psyykkinen oireilu. Helsingin kuluvan vuoden huostaanotoissa tämä merkittiin selitykseksi heinäkuun loppuun mennessä 19 prosentille lapsista ja 18 prosentille nuorista.
Osa päätyy näin väärään paikkaan. Lastensuojelun sijoitus ei korvaa esimerkiksi psykiatrista osastoa tai intensiivistä psykiatrista avohoitoa, joista Helsingissä on jatkuva pula. Vastanneista jotkut kertovat, että lapsi tai nuori on sijoitettuna oireillut entistä pahemmin.
Lastensuojelussakin pidettäisiin usein huostaanottoa parempana mallina sitä, että nuorta voitaisiin koulun, erikoissairaanhoidon ja lastensuojelun voimin yhdessä tukea normaalista arjesta selviämisessä. Tämä vain ei aina toteudu.
Toiset kokemuksistaan kertoneet kiittelivät vuolaasti lastensuojelua. Se on ollut monelle ensimmäinen paikka, jossa perheen hyvinvointia on mietitty kokonaisuutena. Tällaista koko tilanteen näkemistä kaipaa moni niistäkin, jotka eivät ole asioineet lastensuojelun kanssa.
Yksi vanhempi mietti, että muukin perhe tarvitsisi tukea, kun myös vanhemmat ovat vaikeassa tilanteessa sairaita jo pelkästään huolen takia.
”Olisin toivonut, että meille olisi tuosta ensimmäisestä käynnistä lähtien välitetty edes ripaus toivoa.”
KRIISIIN on olemassa myös ratkaisuja, joita kokeillaan jo. HS kertoo niistä lisää lähipäivinä.
www.hs.fi
