Jotkut lapset hyppäävät siinä tilanteessa sosiaalityöntekijän kaulaan eivätkä päästä irti. Toiset menevät piiloon sängyn alle eivätkä suostu tulemaan pois.
Silloin pitää vain maanitella. Meillä on vastuu. Jos lapsi ei ole turvassa omassa sängyssään yöllä, meidän pitää kantaa hänet turvaan.
Minä olen Ritva Larsson, yksi niistä, joiden Helsingissä kuuluu päättää, milloin muut vaihtoehdot loppuvat ja tarvitaan kiireellinen sijoitus. Tässä jutussa puhun minä.
Olen töissä Helsingin sosiaalipäivystyksessä. Se on vähän kuin sosiaaliasioiden palokunta, auki ympäri vuorokauden.
Vaikka ei työ vain lastensuojelua ole. Tässä näkee inhimillisyyden koko kirjon. Häirintäpuheluista ja nuorten näpistyksistä niihin hirveimpiin tekoihin. Insestiin ja henkirikoksiin.
Me menemme paikalle tulipalon tai suuronnettomuuden jälkeen. Tai selvitämme, mitä tehdään vanhukselle, jonka poliisi löysi harhailemasta Kehä I:ltä yöpaidassa.
NUORENA opiskelin Tampereen yliopistossa sosiologiaa.
Istuin Attilan kirjaston rappusilla ja mietin, mitä ottaisin sivuaineeksi niin, että siitä tulisi ammatti. Kirjastoon tai toimitukseen ei ainakaan. Sosiaalityö tuntui ajatuksena heti omalta. Tein opiskeluvuosina nuorisotyötä ja ajattelin, että varsinainen ammattini olkoon jotain, missä tehdään konkreettisia asioita toisen ihmisen hyväksi.
Ristiriitatilanteita on, mutta sosiaalityöntekijänä saa tehdä maailmaa edes vähän siedettävämmäksi.
Esimies joskus sanoi viisaasti, että tässä työssä ei voi vihata ketään. Ei voikaan, mutta ei vieraista ihmisistä kauheasti tarvitse tykätäkään.
Kyse on tasapuolisuudesta. Halusta kohdella kaikkia ihmisiä samoin.
Syksyllä tuli jo kolmastoista vuosi täyteen täällä päivystyksessä. Sitä ennen olin virka-aikaan lastensuojelussa ja aikuisten sosiaalityössä.
MINÄ TYKKÄÄN työstäni. Meillä on hyvät esimiehet ja hyvä porukka, jotenkin sellainen erityinen tsemppimeininki vielä päällä, että tehdään asioita uudella tavalla.
On kokeneita työntekijöitä, täällä on useamman kerran juhlittu eläkkeelle jäämistä yli kolmenkymmenen työvuoden jälkeen. Silti on myös nuoria, todella oma-aloitteisia ja reippaita.
Siinä mielessä palokunta on väärä sana, että me emme lähde kotikäynneille juosten. On äärimmäisen tärkeää, että asiat tutkitaan. Selvitämme ihmisen historian ja vaihtoehdot ennen kuin päätämme.
Työpisteiden välillä on sermejä ja äänieristeitä, mutta niiden yli huudellaan usein. Keskellä yötä ei voi soittaa kaupungin lakimiehelle tai esimiehelle ja tarkistaa jotain asiaa. Me luotamme toisiimme. Usein joku tietää, vaikka itse ei tietäisi.
Työ on kolmivuorotyötä, mutta iltaisin ja öisin meitä tarvitaan enemmän.
Meillä saa itse vaikuttaa työaikoihinsa, ja se auttaa omaa jaksamista paljon. Teen nyt paljon öitä, koska on sellainen olo, että jaksan tehdä. Joskus toiste on tarve levätä.
Monissa kunnissa on yhdistetty sosiaali- ja kriisipäivystys. Helsingissä olemme vierekkäin samalla käytävällä, mutta teemme eri työtä. Kriisipäivystyksessä on psykiatrisia sairaanhoitajia ja sosionomeja, sosiaalipäivystyksessä sosiaalityöntekijöitä.
Otetaan karkea esimerkki, pienen lapsen vanhempi tapetaan. Kriisipäivystys auttaa käsittelemään surua, me mietimme, kuka ja missä pitää lapsesta huolta tämän yön. Me ratkaisemme asioita tässä ja nyt.
Molemmissa päivystyksissä tärkeintä on ihmisen kohtaaminen, vuorovaikutus. Kaikki sosiaalityö lähtee siitä.
Jaolla on siinä mielessä väliä, että sosiaalipäivystyksen kotikäynneillä on työparina aina toinen sosiaalityöntekijä. On aina joku, jolle puhua, ja joka on samalla lailla päätösvaltainen viranomainen.
Sosiaalipäivystyksen varsinaisia työntekijöitä on rivissä seitsemäntoista. Lisäksi kaksi esimiestäkin tekevät välillä vuoroja pysyäkseen kartalla todellisuudesta.
VUOROT EIVÄT ole samanlaisia. Joskus puhelin soi kolmesti koko yönä. Joskus kiidetään paikasta toiseen koko vuoro. Kotikäynneille lähdetään, kun tapaus on vakava. Siksi ne ovat eri tavalla raskaita kuin puhelimessa ratkotut tilanteet.
Tavallisten ihmisten soitoista osa on hätätilanteita. Osassa kysytään neuvoa, vaikka että mihin vanhukseen liittyvästä huolesta voi ilmoittaa, tai miten pääsee päihdehoitoon.
Helsingin sosiaalipäivystys palvelee ympäri vuorokauden numerossa 0206 96006.
Neuvomme ja ohjaamme. Mutta päivystys ei kuitenkaan koskaan myönnä kenellekään esimerkiksi varsinaista toimeentulotukea.
Rahaankin tietysti liittyy tilanteita, jotka kuuluvat meille. Oletetaan, että olet varaton, sairastut viikonloppuna, ja sunnuntaina on saatava maksusitoumus antibiootteihin. Tai joku Helsinkiin turistina saapunut on ryöstetty tai hän on juonut rahansa, ja kotiin on päästävä. Tai sairaalasta viikonloppuna kotiutuva vanhus tarvitsee ruokaa, ja mitään kauppakassipalvelua ei saa toimimaan ennen maanantaita.
Me ratkomme akuutteja kriisejä.
Poliisi ja pelastuslaitos ovat tiiviisti yhteydessä meihin. Samoin ambulansseista, sairaaloista ja selviämisasemilta soitetaan myös. Sekä lastenkodeista ja muista sijaishuollon yksiköistä.
Joskus joku opettaja haluaa miettiä, onko lastensuojeluilmoituksella miten kova kiire. Tai päiväkodista soitetaan, kun kukaan ei tule hakemaan lasta. Tai lapsi alkaa puoli viideltä iltapäivällä puhua, että vanhempi lyö.
Lastensuojelutehtävät ovat useimmin sellaisia, että meidän on pakko mennä paikan päälle katsomaan, onko lapsi turvassa.
Seitsemäntoistavuotiaan kanssa voi neuvotella puhelimessa ja kysyä, voiko olla kotona vai haluaako nuorten turvataloon. Taaperon kanssa on virkavirhe, jos me emme käy tarkistamassa, että lapsi on varmasti turvassa.
Viemme lapsen kotoaan vasta viimeisenä keinona. Ensin selvitetään kaikki muut mahdollisuudet.
Silloin tällöin tulee vääriä hälytyksiä. Vanhemmat juhlivat, niin kuin ilmoituksen tehnyt naapuri on sanonut, mutta lapset ovat koko ajan olleet mummolassaan.
Joskus tilanne on jo ohi siltä yöltä. Poliisi on vienyt pois väkivaltaisesti käyttäytyneen isän, ja äiti pystyy pitämään lapsista huolta. Tai joskus toisin päin, mutta yleensä näin päin. Joskus se riehuva raivopää on itse teini-ikäinen.
Toisinaan on selvää, että vanhemmat eivät sillä hetkellä pysty pitämään huolta lapsesta. Silloin tarkistamme ensin löytyisikö lähipiiristä joku turvaksi. Selvin päin oleva naapuri, sukulainen tai läheinen. Aika usein ne ovat isovanhempia, jotka saapuvat hätiin.
Joskus työntekijä tulee kotiin. Otetaan esimerkiksi tilanne, että yksinhuoltajaäiti loukkaa kätensä, eikä pysty nostamaan pientä vauvaansa. Ei sitä lasta silloin sunnuntai-iltana mihinkään viedä, vaan tilataan joku nostelemaan.
Meidän tehtävämme on miettiä lapsen tilannetta tässä ja nyt. Se on erilaista kuin virka-aikaan lastensuojelutyötä tekevillä, joiden pitää miettiä lapsen ja perheen tilannetta pidemmälle tulevaisuuteen. Mutta kyllä se vaikuttaa, onko kyseessä ensimmäinen hälytys vai seitsemästoista.
JOSKUS AINOA vaihtoehto on viedä lapsi ja sijoittaa hänet kodin ulkopuolelle. Meillä on kriisiperheitä pienimmille, muutama nuorillekin. Ja sitten on vastaanottolaitoksia.
Viime vuonna Helsingin sosiaalipäivystys teki kiireellisiä sijoituksia 67 ja avohuollon sijoituksia 22. Jälkimmäinen voi tapahtua, jos yksinhuoltaja esimerkiksi joutuu onnettomuuteen tai sairastuu äkisti eikä muuta hoitajaa ole. Lapset palaavat kotiin heti, kun hän voi paremmin.
Kokonaismäärä sosiaalipäivystyksen tekemissä sijoituksissa oli vuonna 2020 itse asiassa pienempi kuin yleensä. Tavallisesti liikutaan noin sadan paikkeilla vuodessa.
Päivystys tekee noin joka kymmenennen sijoituspäätöksen Helsingissä. Siitäkin näkee, että yöllä tällaisia päätöksiä tehdään vain pakon edessä.
Kiireellinenkään sijoitus ei ole aina vastoin vanhemman tahtoa. Joskus vanhemmat tajuavat tilanteen hyvin itsekin.
On ihmisiä, jotka itse soittavat ja sanovat, että tulkaa, en jaksa enää. On onnettomuuksia ja katoamisia.
On niitä vanhempia, joista poliisi pitää kiinni, etteivät he käy päälle.
Ja sitten on niitä, jotka jopa syvästi päihtyneinä äkkiä kokoavat itsensä. Lohduttavat lasta ja valmistelevat tämän matkaan. Sanovat, että ei hätää, äiti tai isä tulee sinua huomenna katsomaan.
VANHUKSISTA TULEE enemmän ja enemmän yhteydenottoja sekä huolestuneilta omaisilta että muilta viranomaisilta. Meillä on antaa heille liian vähän.
Moni asuu yksin, mutta ei kykene oikeasti huolehtimaan itsestään enää. Sitten ambulanssista soitetaan meille. On päihtyneitä vanhuksia, jotka asuvat saastan keskellä eivätkä suostu lähtemään mihinkään. On eri tavoin sairaita ja hauraita.
Muistisairaat ovat suuri ryhmä. Jotkut soittavat lukuisia kertoja hätäkeskukseen, vaikka ei ole mitään, mitä hätäkeskus voisi tehdä. Takaisin soittaminen on siinä mielessä turhaa, että ihminen ei enää muista soittaneensa.
Mutta jo se kertoo paljon, että niitä puheluita tulee tyyliin 37 kappaletta peräkkäin. Että ihmistä pelottaa, ja kotona ei ole enää hyvä olla. Tai ei enää muista olevansa kotona.
Kirjaamme huolen ylös, ja kyllä sitä joku virka-aikaan tarkemmin selvittää. Äkillisissä tilanteissa me pystymme auttamaan järjestämällä kriisipaikan sairaalan päivystyksen kautta. Esimerkiksi silloin, kun omaishoitaja joutuu sairaalaan, ja hoidettava ei voi olla yksin.
Mutta vanhuksille haluaisin jotain parempaa. Tämä ei riitä.
TYÖ TULEE harvoin kotiin asti. Päivällä oma sosiaalityöntekijä voi työskennellä saman ihmisen tai saman perheen asioiden kanssa vuosikausia. Meillä tehtävät tulevat valmiiksi tai siirtyvät seuraavalle vuorolle.
Oman turvallisuuden puolesta ei pelota. Kotikäynneille mennään poliisin kanssa, ja on se työpari siinä.
Mutta on tilanteita, joita tarvitsee purkaa myöhemmin. Meillä on siihen järjestelmä. Näemme joskus asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä.
Olen tarvinnut purkamista, kun kannoin lapsen ulos asunnosta, jossa oli juuri tapettu ihminen ja seinät veriroiskeita täynnä. Ja sen kerran, kun se viltillä sohvalle peitelty vainaja oli pieni vauva.
Omaa jaksamistani auttaa, että minulla on kaksi ammattia. Olen myös kuvataiteilija.
Pitää varoa, ettei käsitys ihmisyydestä kavennu. Esimerkiksi että oman ystäväpiirin kautta säilyy yhteys sellaisiin lapsiin, joita rakastetaan ja joista pidetään huolta.
Koska sellainenkin maailma on. Useammin sellainen.
KORONAEPIDEMIA näkyy ja ei näy. Päihtyneitä nuoria, eksyneitä mummoja ja väkivaltaa on niin kuin Helsingissä aina.
Hätä on hätää, yhteiskunnassa muulloinkin läsnä olevaa. Siihen vain tulevat päälle koronan aiheuttamat pelko, kiukku ja suojautumistoimet.
Meidänkin on välttämätöntä vetää päälle täysi suojavarustus, kun jollain on vähän flunssan oireita. Toivon, että siitä päästään pian eroon. Kyllä se kirurgin maski haittaa vuorovaikutusta.
Hätä näkyy tasaisemmin, ei ole yhtä selviä kiirepiikkejä kuin yleensä. Viikonloput ovat kiireisimpiä nytkin. Ja sellaiset juhlapyhät, kun alkoholia kuluu paljon. Mutta arkenakin ollaan enemmän kotona, ja kaikille koti ei ole turvallinen paikka.
Koskelan nuoren ihmisen murha järkyttää minuakin, vaikka en oman työni kautta olekaan suoraan sen kanssa tekemisissä.
Minusta on outoa, että uhrin lastensuojelutausta on noussut siinä yhteydessä niin vahvasti esiin. Ei se ole oleellista, missä hän on asunut. Paitsi ehkä siinä mielessä, että onko hänellä ollut riittävän tiiviitä kontakteja luotettaviin aikuisiin. Joku, jolle uskaltaa kertoa, että häntä kiusataan, ja jolla on aikaa kuunnella.
Mutta oleellista olisi miettiä niitä tekijöitä. Että mitä voitaisiin tehdä, että tällainen ei toistu. Kestää vuosia, että ihmiselle kasvaa omatunto. Mutta jo nuoren pitää ymmärtää, että jos lyö, se sattuu. Ja että raakaan väkivaltaan voi kuolla.
Jos tämä ymmärrys puuttuu, jotain on mennyt vakavasti väärin.
EN OLE uskonnollinen ihminen.
Ajattelen, että ihmisen pitää elää niin, ettei vie maailmalta enemmän kuin itselle kuuluu. Että mahduttaa itsensä omaan paikkaansa, ja mieluummin tuottaa jotain plusmerkkistä kuin tuhoaa. Elää sovussa, ei lisää ristiriitoja vaan laannuttaa niitä.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on maailman paras. Sitä meidän pitäisi kaikin keinoin vahvistaa. Hyvinvointia, koulutusta, ihmisten välistä tasa-arvoa.
Vanhuksille pitäisi olla enemmän paikkoja, joihin vanhus pääsee helposti, jos kotona ei voi olla enää. Kodinomaisia paikkoja, ei laitoksia. Sellaisia kuin muistikylät Hollannissa.
Jos saisin päättää, nostaisin Suomessa perusturvan tasoa. Siis toimeentulotukea.
Ja koska se on viimesijainen etuus, sen kohdalla pitää jonkun katsoa ihmisen tilannetta ja elämää kokonaisuutena. Ei riitä, että täytetään lomakkeita. Ihminen pitää kohdata ja häntä pitää kuunnella.
Iso osa hädästä on sitä, että joutuu koko ajan kamppailemaan.”
Teksti on toimittajan muotoilema Ritva Larssonin haastattelun pohjalta. Artikkelia varten on haastateltu myös johtavaa sosiaalityöntekijää Päivi Peltosta.
alibi.fi
Osa meistä jää ikuisiksi mieslapsiksi, eikä siinä mitään, kukin taapeloi tyylillään.
