No niin. Yritetään sitten kirjoitella jotain. Korostan, että esitän omia näkemyksiäni enkä ole mikään tieteellinen auktoriteetti aiheessa! En myöskään pyri olemaan Grossmann-kriitikko vaikka häntä hiukan kommentoinkin. En osaa sanoa, kuinka oikeaa tai väärää hänen datansa on joten en ota siihen kantaa.
Nyt ensin kun puhutaan ihmisen käyttäytymisestä olkoon se geneettistä tai kulttuurista, pitää muistaa että sitä ihmistä josta me puhumme ei ole olemassa. Jokainen inhimillinen ominaisuus asettuu janalle 0-100 ja me puhumme keskiarvosta jota ei mahdollisesti edusta yksikään yksittäinen ihminen. Kuitenkin voidaan sanoa, että valtaosa ihmisistä asettuu janan keskikohtaan tai lähelle sitä, kun taas ääripäissä olevien ihmisten määrät ovat pienet. Näin ollen voidaan puhua ihmisistä yleistyksenä, mutta on tärkeä muistaa, että yksilöesimerkeillä ei ole suurta selittävää merkitystä käsiteltävään aiheeseen.
Ensimmäinen huomionarvoinen asia on se, että ihminen on petoeläin. Ihminen on kehittynyt nykymuotoonsa lihansyönnin avulla (aivojen kehityksen vaatimat proteiinit) eikä edes selviydy ilman lihaa (tietyt vitamiinit). Koska ihminen ei ruuansulatukseltaan ole raadonsyöjä, vaan tarvitsee tuoretta lihaa toisin kuin monet muut lihansyöjät, on kyky tappaa ollut välttämätön ihmisen kehityksen kannalta. Tämä muodostaa biologisen pohjan ihmisen, ei pelkästään kyvylle, vaan selviytymiselle välttämättömälle tarpeelle tappaa.
Onko siis ihmisellä esto tappaa lajitoverinsa? Mielestäni ei lähtökohtaisesti. Ihmiskunnan historia on pitkä jono väkivaltaa lajitovereita kohtaan. Arviolta 30000 vuotta vanhoissa luolamaalauksissa on kuvia nuoliin kuolleista ihmisistä. Sudanista löytyneistä arviolta 14000-vuotta vanhoista luurangoista on löytynyt nuolenkärkiä ja vanhin tunnettu Eurooppalainen säilynyt kokonainen muumio Ötz joko murhattiin tai kuoli taistelussa saamiinsa haavoihin yli 5000 vuotta sitten. Ja valtaosa kirjoitetusta historiasta on väkivallan historiaa. Taistelu ja tappaminen ovat yhtä vanhoja asioita kuin ihmisen kohtaaminen. Ja koska kulttuuri voi syntyä vain interaktiossa ihmisten kesken, on oletettavaa, että tämä väkivalta ei syntynyt jonkinlaisena kulttuurisena konstruktina, vaan se on tullut mukaan yhteisöihin jäsentensä olennaisena ominaisuutena. Jos näin ei olisi, vaan ihmisellä olisi todellakin jonkinlainen myötäsyntyinen pyrkimys välttää lajitoveriensa vahingoittamista, on näin kaikenkattava väkivallan esiintyminen ihmisten kesken käytännössä mahdotonta läpi historian.
Onkin mielenkiintoista, että kulttuurit ovat aina pyrkineet hillitsemään väkivaltaisia taipumuksia. Yleensä joko kaameimmalla mahdollisella väkivallalla (esimerkiksi mahdollisimman raaka kidutuskuolema rangaistuksena/peloitteena) tai sitten pyrkimällä ohjaamaan tätä väkivaltaa "sopivaksi" katsottaviin ilmenemismuotoihin (esimerkiksi väkivaltaiset urheilumuodot/viihde tai sääntöjenmukainen väkivalta kuten kaksintaistelukulttuurit). Ja myös uskonnollisella lähestymistavalla (ihmisuhrit erilaisiin tarkoituksiin). Tämä tapahtuu tietenkin siksi, että hillitsemätön väkivaltaisuus on haitallista yhteisön edun kannalta ja siksi sitä on aina pyritty kontrolloimaan.
Grossmann (ja monet nykytutkijat) lähtevät siitä, että ihmisellä on inherentti pyrkimys välttämään väkivaltaa lajitovereitaan kohtaan. Historia jo osoittaa, ettei tämä olettamus pidä paikkaansa. Mutta pari esimerkkiä:
Mm. Grossmann pitää ennen taistelua käytävää posturing-käytöstä merkkinä siitä, että taistelijat eivät tosiasiassa halua taistella, vaan vain dominoida toista osapuolta ilman vahingon aiheuttamista ja tämä olisi merkkinä halusta olla vahingoittamatta lajitoveria. Kyseessä on eläimillä tuttu käytöstapa ja Grossmann vie tämän ajattelun jopa niin pitkälle että muskettitaisteluissa amuuttiin ohitse koska meteli riitti taitelijoille henkisesti.
En ole todellakaan samaa mieltä. Tämän kannan ajattelijat sotkevat keskenään taistelunhalun ja halun välttää omia haavoja. On täysin luonnollista, että kaksi taistelijaa jotka ovat molemmat taisteluvalmiita saattavat haluta välttää taistelun jos toinen osapuoli luovuttaa ilmankin. Syynä ei suinkaan ole se, etteikö molemmilla olisi halua taisteluun, mutta täysin looginen halu välttää omia vammoja voitonkin hetkellä saa osapuolet välttämään taistelua koska ne vammat voivat varsinkin aikaisemmin osoittautua helposti kohtalokkaiksi. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että taistelijoilla olisi jonkinlainen sisäinen halu olla vahingoittamatta vastustajaa. Äärimmäinen esimerkki tästä on ydinsota. Ei ydinsotaa ole vältetty sen takia, että joku osapuoli kavahtaisi 100+ miljoonan ihmisen kuolemaa. Vaan sen takia, että itse kärventyy samalla. Onkin vahva todiste ihmisen taistelunhalusta, kuinka monet ovat valmiit taisteluun jopa varman kuoleman edessä.
Toinen klassinen virhe on kuvitella, että tehottomuus taistelussa on merkki halusta välttää toisen ihmisen vahingoittamista. Huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kyseessä on taistelutilanteessa toimintaan vaikuttava pelko ja sen joko halvaannuttava tai motorista kyvykkyyttä jsa huomiokykyä heikentävä vaikutus. Laittakaa kaksi nyrkkeilijää joilla on 10 vuotta harjoittelutaustaa ja kovat tekniset kyvyt kilpakehään vastakkain ensimmäistä kertaa ja heiluminen näyttää siltä kuin kavereilla olisi hanskat ensimmäsitä kertaa käsissä. Tekniiikka ja osaaminen katoavat kuin tuhka tuuleen. Grossmanin esimerkeissä muskettitaisteluista ihmeellistä ei ole se, että kukaan ei osu mihinkään vaan se, että miehet yleensä saavat aseet ladattua siinä paineessa. Mitään tekemistä sillä ei ole tappamishaluttomuuden kanssa.
Vielä tuosta esimerkkinä. Itärintamalla WWII:n aikana täysin rajoittamaton siviilien tappaminen ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö sama kaveri joka yhtenä päivänä reteästi ampui sotavankeja huvikseen ei olisi seuraavana päivänä itkenyt hyytelönä pesäkkeessä kun telaketjujen kalina alkoi kuulua ja vihollinen saapui ase kädessä tuomaan laskua. Tappamishalulla, pelolla ja pyrkimyksellä välttää omia vammoja ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että ihminen olisi haluton vahingoittamaan lajikumppaniaan.
Lopuksi korostan, että yksilöt ovat erilaisia. Siinä, missä yksi nauttii väkivallasta ja tekee sitä pienimmästäkin ärsykkeestä toinen kieltäytyy siitä vaikka menisi oma ja lastensakkin henki.
En myöskään väitä, etteikö kulttuuri vaikuttaisi asiaan. Kuten
@kimmo.j aiemmin kirjoitti, kulttuuri toimii rajoitteena ihmisen perusimpulsseille. Mutta tällä on rajansa. Toisilla raja vain on kauempana kuin toisilla. Ja siinä olen eri mieltä
@YJT kanssa etteikö tämä olisi merkittävä asia. Nimittäin mitä kovemmaksi ja armottomammaksi yhteiskunta muuttuu, sitä useampi ihminen lipuu rajan yli takaisin luonnollisiin käyttäytymismalleihinsa. En muista kuinka monta menetettyä ateriaa se vaati, että ihminen palautuu takaisin alkuperäiseen, selviytyjän tilaansa. Mutta kovin montaa se ei ollut.
Tämä nyt oli hieman sekava sepustus laajasta aiheesta, mutta toivotavasti sait kiinni ajattelustani.