Sattuneesta syystä, tulee yövuoroihin kuljettua säännöllisesti Itäkeskuksen kautta (Helsingin tiheintä aluetta kulttuurisen rikastumisen kannalta, kutakuinkin).
Tähän ei oikeastaan voi olla kiinnittämättä huomiota: Iltaisin duuniin mennessä, Lähi-Itä-Afrikkakeskus - kuten tuota aluetta joskus leikkisästi kutsutaan - on täynnä äänekästä, leikkisästi keskenään kurkku- ja muilla äänteilla kommunikoivaa eksotismia. Muuta kuin tätä tosi tylsää perisuomalaisuutta! Kiva!, sanoo joku. Joku, joka on riittävän vieraantunut reaalimaailman lainalaisuuksista.
Aamulla, valjun valon paljastaessa surun sisäänpäinkääntyneiltä työn raskauttamilta hallintoalamaisten kasvoilta, on kulttuurinen rikkaus jostakin syystä poissa. Ei ole Afrikan sarven tapakulttuuria katseltavana, ei. Missä on tuo heikkoa impulssikontrollia, lapsenomaista tunne-elämää leimaava, ympäristöä itsesuojelun kautta kiinnostava tapahtumien kymi. Äänekäs ja eksoottinen huuto. Missä, oi missä.
Koska olen kalju, läski sekä kohtuullisen vittuuntunut hieman kaikkeen, olen saanut kutakuinkin rauhassa työmatkaani vaeltaa. Muuhunkin olen varautunut, koska suhtaudun ihmisyyteen humoristisesti.
Tässä eräänä iltana työn orjuuteen raahautuessa, kulku metrosta ulospäin oli estetty somalilauman johdosta. Olin valitettavasti pakotettu kävelemään yli ihmisesteiden. Eivät tästä riemastuneet, ilmeisesti. Pulloa tuli perään. Ei ole kyseisen heittokäden omaajasta pesäpalloilijaksi, huono heitto. Ohiheitto.
Saatan olla toki väärässäkin, mutta tuo ilta-aikainen laumojen esiinmarssi saattaa joissakin ihmisissä aiheuttaa itsesensuuria, korostettua varovaisuutta. Jopa pelon esi-asteiden tapaisia, primitiivisiä tuntemuksia.
Näinhän tämä saattaa mennä. Ollaan lisääntyneesti varautuneita, ettei vaan satu mitään. Ettei minuun kiinnity huomio. Katsotaan ohi jos jotakin tapahtuu. Eikä oman toiminnan muutoksia välttämättä edes tietoisella tasolla hahmoteta.