No niin. Yritetään sitten kirjoitella jotain. Korostan, että esitän omia näkemyksiäni enkä ole mikään tieteellinen auktoriteetti aiheessa! En myöskään pyri olemaan Grossmann-kriitikko vaikka häntä hiukan kommentoinkin. En osaa sanoa, kuinka oikeaa tai väärää hänen datansa on joten en ota siihen kantaa.
En ole asiantuntija minäkään, ja kirjoitan hyvin pitkälti muistinvaraisesti. Olen lukenut Grossmanilta kai kolme kirjaa; viimeisimmän eli On Combat tuoreeltaan ilmestymisen jälkeen, eli noin vuonna 2004. Minäkin oletan, että Grossmanin luvut ja tilastot ovat paikkansapitäviä, eli en ole lähtenyt tarkastamaan niitä.
Nyt ensin kun puhutaan ihmisen käyttäytymisestä olkoon se geneettistä tai kulttuurista, pitää muistaa että sitä ihmistä josta me puhumme ei ole olemassa. Jokainen inhimillinen ominaisuus asettuu janalle 0-100 ja me puhumme keskiarvosta jota ei mahdollisesti edusta yksikään yksittäinen ihminen. Kuitenkin voidaan sanoa, että valtaosa ihmisistä asettuu janan keskikohtaan tai lähelle sitä, kun taas ääripäissä olevien ihmisten määrät ovat pienet. Näin ollen voidaan puhua ihmisistä yleistyksenä, mutta on tärkeä muistaa, että yksilöesimerkeillä ei ole suurta selittävää merkitystä käsiteltävään aiheeseen.
Tämä on tärkeä havainto; puhutaan asioista keskimäärin tai tyypillisestä tapauksesta.
Ensimmäinen huomionarvoinen asia on se, että ihminen on petoeläin. Ihminen on kehittynyt nykymuotoonsa lihansyönnin avulla (aivojen kehityksen vaatimat proteiinit) eikä edes selviydy ilman lihaa (tietyt vitamiinit). Koska ihminen ei ruuansulatukseltaan ole raadonsyöjä, vaan tarvitsee tuoretta lihaa toisin kuin monet muut lihansyöjät, on kyky tappaa ollut välttämätön ihmisen kehityksen kannalta. Tämä muodostaa biologisen pohjan ihmisen, ei pelkästään kyvylle, vaan selviytymiselle välttämättömälle tarpeelle tappaa.
Joo, mutta metsästäminen on ihan eri asia. Grossman puhuu, että monilla (suurimmalla osalla/lähes kaikilla) eläinlajeista joilla esiintyy reviiri- tai soidinkamppailua, evoluutio on kehittänyt kamppailun sellaiseksi että eläimet eivät käytä kaikkia aseitaan, eli niitä tappavimpia joita käytetään muita lajeja vastaan esim saalistaessa. Mielestäni ei ole mitenkään kaukaa haettua, että ihmiselläkin olisi tällainen esto. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lajitoverin tappaminen olisi mahdollista; esim simpanssit välillä tappavat omiaan.
Onko siis ihmisellä esto tappaa lajitoverinsa? Mielestäni ei lähtökohtaisesti. Ihmiskunnan historia on pitkä jono väkivaltaa lajitovereita kohtaan. Arviolta 30000 vuotta vanhoissa luolamaalauksissa on kuvia nuoliin kuolleista ihmisistä. Sudanista löytyneistä arviolta 14000-vuotta vanhoista luurangoista on löytynyt nuolenkärkiä ja vanhin tunnettu Eurooppalainen säilynyt kokonainen muumio Ötz joko murhattiin tai kuoli taistelussa saamiinsa haavoihin yli 5000 vuotta sitten. Ja valtaosa kirjoitetusta historiasta on väkivallan historiaa. Taistelu ja tappaminen ovat yhtä vanhoja asioita kuin ihmisen kohtaaminen. Ja koska kulttuuri voi syntyä vain interaktiossa ihmisten kesken, on oletettavaa, että tämä väkivalta ei syntynyt jonkinlaisena kulttuurisena konstruktina, vaan se on tullut mukaan yhteisöihin jäsentensä olennaisena ominaisuutena. Jos näin ei olisi, vaan ihmisellä olisi todellakin jonkinlainen myötäsyntyinen pyrkimys välttää lajitoveriensa vahingoittamista, on näin kaikenkattava väkivallan esiintyminen ihmisten kesken käytännössä mahdotonta läpi historian.
Grossman puhuu siitä, että sotilaat ovat olleet kautta historian varsin tehottomia. Suurimmat tappiot on aiheutettu silloin, kun vastustaja on kääntynyt pakenemaan, jolloin on ollut henkisesti helpompaa iskeä selkään. Itse ajattelen, että myös taistelutilanteeseen tottuminen ja/tai taistelun tuoma adranaliini ym. kemikaalit myös näyttelevät merkittävää osaa asiassa.
Modernissa sodankäynnissä ryhmäaseet joissa aseen miehistönä on useampi kuin yksi henkilö, ovat tehokkaampia suurelta osin sen takia, että vastuu tappamisesta jakautuu useamman henkilön kesken. Pitkän kantaman aseet ovat hyviä, koska pitkä etäisyys ja se, että kohdetta ei välttämättä edes näe, tekevät tappamisesta helpompaa. Koulutuksen muuttuminen realistisemmaksi on tehnyt toiminnasta tehokkaampaa.
Onkin mielenkiintoista, että kulttuurit ovat aina pyrkineet hillitsemään väkivaltaisia taipumuksia. Yleensä joko kaameimmalla mahdollisella väkivallalla (esimerkiksi mahdollisimman raaka kidutuskuolema rangaistuksena/peloitteena) tai sitten pyrkimällä ohjaamaan tätä väkivaltaa "sopivaksi" katsottaviin ilmenemismuotoihin (esimerkiksi väkivaltaiset urheilumuodot/viihde tai sääntöjenmukainen väkivalta kuten kaksintaistelukulttuurit). Ja myös uskonnollisella lähestymistavalla (ihmisuhrit erilaisiin tarkoituksiin). Tämä tapahtuu tietenkin siksi, että hillitsemätön väkivaltaisuus on haitallista yhteisön edun kannalta ja siksi sitä on aina pyritty kontrolloimaan.
Grossman käyttää tunnettua "sudet, lampaat ja lammaskoirat" -analogiaa. Ihmisistä 98% on lampaita, jotka ovat paitsi kyvyttömiä käyttämään väkivaltaa, myös pelkkä ajatus väkivallan käyttämisestä on vieras. Tähän liittyy nk denial-käyttäytyminen, englanninkielistä termiä käyttääkseni; eli käyttäydytään ikään kuin koko asiaa ei olisi olemassa. Ihmisistä 1% on psykopaatteja, joilla ei ole sisäänrakennettuja estoja väkivallan käyttämiselle, eikä toisaalta kunnollista kontrollia joka pitäisi tämän ominaisuuden hallinnassa. Loput 1% on lammaskoiria, joilla on paitsi kyky käyttää väkivaltaa, myös kyky pitää se aisoissa. En tiedä, kuinka hyvin nämä prosentit pitävät paikkansa, eivätkä tarkat esiintymisluvut ole mielestäni oleelllisia itse asian kannalta.
Grossmann (ja monet nykytutkijat) lähtevät siitä, että ihmisellä on inherentti pyrkimys välttämään väkivaltaa lajitovereitaan kohtaan. Historia jo osoittaa, ettei tämä olettamus pidä paikkaansa. Mutta pari esimerkkiä:
Mm. Grossmann pitää ennen taistelua käytävää posturing-käytöstä merkkinä siitä, että taistelijat eivät tosiasiassa halua taistella, vaan vain dominoida toista osapuolta ilman vahingon aiheuttamista ja tämä olisi merkkinä halusta olla vahingoittamatta lajitoveria. Kyseessä on eläimillä tuttu käytöstapa ja Grossmann vie tämän ajattelun jopa niin pitkälle että muskettitaisteluissa amuuttiin ohitse koska meteli riitti taitelijoille henkisesti.
En ole todellakaan samaa mieltä. Tämän kannan ajattelijat sotkevat keskenään taistelunhalun ja halun välttää omia haavoja. On täysin luonnollista, että kaksi taistelijaa jotka ovat molemmat taisteluvalmiita saattavat haluta välttää taistelun jos toinen osapuoli luovuttaa ilmankin. Syynä ei suinkaan ole se, etteikö molemmilla olisi halua taisteluun, mutta täysin looginen halu välttää omia vammoja voitonkin hetkellä saa osapuolet välttämään taistelua koska ne vammat voivat varsinkin aikaisemmin osoittautua helposti kohtalokkaiksi. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että taistelijoilla olisi jonkinlainen sisäinen halu olla vahingoittamatta vastustajaa. Äärimmäinen esimerkki tästä on ydinsota. Ei ydinsotaa ole vältetty sen takia, että joku osapuoli kavahtaisi 100+ miljoonan ihmisen kuolemaa. Vaan sen takia, että itse kärventyy samalla. Onkin vahva todiste ihmisen taistelunhalusta, kuinka monet ovat valmiit taisteluun jopa varman kuoleman edessä.
Tämän tästä saa kuulla "miesjoukkioiden" välisistä ammuskeluista eri puolilla Suomea. Näissä ei kuitenkaan yleensä synny pahoja vammoja, tai ainakaan lähellekään niin vakavia kuin mihin olisi mahdollisuus. Yhtenä syynä on esitetty näiden nk Malmin kreikkalaisten huonoa ampumataitoa, mikä varmasti osaltaan selittääkin asiaa. Itse uskon, että merkittävänä tekijänä on myös haluttomuus tappaa vastustaja. Tässä ei ole kyse siitä, että ampuja peläisi henkensä edestä, koska usein paikalla on vain yksi ase. Toki yhtenä tekijänä saattaa olla myös pyrkimys välttää väkivallan kierteen eskaloitumista.
Kun veturinkuljettaja ajaa itsemurhan tehneen henkiön hengiltä, niin VR:llä (vai mikä se nykyään on) on automaattisena toimintamallina korvata veturinkuljettaja toisella, ja järjestää alkuperäiselle debriefing-tilaisuus ja muuta kriisiapua. Tämä ei johdu siitä, että VR:n kannalta olisi erityisen helppoa järjestää lennosta uusi kuljettaja paikalle, vaan siksi että ajatellaan että ihmisen kuolemaan osallinen kuljettaja voi olla järkyttynyt tapahtuneesta, vaikka tätä ei voida mitenkään pitää syyllisenä tapahtuneeseen.
Toinen klassinen virhe on kuvitella, että tehottomuus taistelussa on merkki halusta välttää toisen ihmisen vahingoittamista. Huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kyseessä on taistelutilanteessa toimintaan vaikuttava pelko ja sen joko halvaannuttava tai motorista kyvykkyyttä jsa huomiokykyä heikentävä vaikutus. Laittakaa kaksi nyrkkeilijää joilla on 10 vuotta harjoittelutaustaa ja kovat tekniset kyvyt kilpakehään vastakkain ensimmäistä kertaa ja heiluminen näyttää siltä kuin kavereilla olisi hanskat ensimmäsitä kertaa käsissä. Tekniiikka ja osaaminen katoavat kuin tuhka tuuleen. Grossmanin esimerkeissä muskettitaisteluista ihmeellistä ei ole se, että kukaan ei osu mihinkään vaan se, että miehet yleensä saavat aseet ladattua siinä paineessa. Mitään tekemistä sillä ei ole tappamishaluttomuuden kanssa.
Pari päivää sitten taktiikkakoulutuksessa olin maalimiehenä. Poliisit olivat ryhmittyneet rappuun, olivat suojassa luonnollisen suojan ja luotisuojakilpien takana, jne. Poliiseilla oli käytössään maaliammuksia ampuvat FX-aseet. Tiedossa oli, että minulla ei ole projektiilia ampuvia aseita, vaan pelkkä aidon näköinen leikkiase, joten ei ollut pelkoa edes saada kevyttä luunappia saippua-ammuksesta.
No, kun poliisi alkoi käskyttämään, minä tulin asunnosta rappukäytävään ase kädessä ja aloin rauhallisesti lähestymään kilpiryhmitystä. Nostin aseen ja ammuin leukalaukauksen. Ensisijainen aseenkäyttäjä käänsi päänsä poispäin ja ampui yhden laukauksen, hirvittävällä nykäyksellä. Matkaa oli ehkä 3 metriä ja laukaus meni reilusti ohi. Jatkoin rauhallista lähestymistä ja ammuin pari leukalaukausta lisää. Kilpimies käski aseenkäyttäjää ampumaan lisää, tämä laittoi sormen aseen rungolle ja ampui kaksi leukalaukausta, vaikka hallussa oli siis harjoitusprojektiileja ampuva ase, ja jolla oli jo ampunut kerran. Minä olin jo poliisien vieressä ja aloin kurottaa aseella kilven ympäri jolloin eivät olisi saaneet siitä suojaa. Kouluttaja huusi vierestä: "ammu oikeasti", jolloin aseenkäyttäjä sai yhden laukauksen lähtemään, se osui minua reiteen jolloin palkitsin toiminnasta ja kaaduin.
Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista, mutta toimii hyvänä esimerkkinä tuoreesta, omakohtaisesta kokemuksesta siitä, että realistisessa tilanteessa voi ihmisen ampuminen olla vaikeaa vaikka tilanteessa ei ollut mitään pelkoa oman turvallisuuden suhteen, eikä tilanne ollut edes mitenkään yllättävä.
Vielä tuosta esimerkkinä. Itärintamalla WWII:n aikana täysin rajoittamaton siviilien tappaminen ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö sama kaveri joka yhtenä päivänä reteästi ampui sotavankeja huvikseen ei olisi seuraavana päivänä itkenyt hyytelönä pesäkkeessä kun telaketjujen kalina alkoi kuulua ja vihollinen saapui ase kädessä tuomaan laskua. Tappamishalulla, pelolla ja pyrkimyksellä välttää omia vammoja ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että ihminen olisi haluton vahingoittamaan lajikumppaniaan.
Grossman puhuu vastustajan epäinhimmillistämisestä ja siitä, että luodaan kuva alempiarvoisista ihmisistä; suorastaan ali-ihmisistä. Tämähän on tuttua propagandasta; lienee jokin syy siihen, miksi tällaista propagandaa käytetään esim sota-aikana.
Lisäksi myös vastuun siirtäminen komentoportaassa ylöspäin ("noudatin vain käskyjä") helpottaa, samoin se että tappaja ei näe uhriaan. Teloituskomppanian edessä olevalle ei laiteta huppua päähän sen takia, että tilanne olisi teloitettavalle helpompi.
Lopuksi korostan, että yksilöt ovat erilaisia. Siinä, missä yksi nauttii väkivallasta ja tekee sitä pienimmästäkin ärsykkeestä toinen kieltäytyy siitä vaikka menisi oma ja lastensakkin henki.
Jep; sudet, lampaat ja lammaskoirat.
En myöskään väitä, etteikö kulttuuri vaikuttaisi asiaan. Kuten
@kimmo.j aiemmin kirjoitti, kulttuuri toimii rajoitteena ihmisen perusimpulsseille. Mutta tällä on rajansa. Toisilla raja vain on kauempana kuin toisilla. Ja siinä olen eri mieltä
@YJT kanssa etteikö tämä olisi merkittävä asia. Nimittäin mitä kovemmaksi ja armottomammaksi yhteiskunta muuttuu, sitä useampi ihminen lipuu rajan yli takaisin luonnollisiin käyttäytymismalleihinsa. En muista kuinka monta menetettyä ateriaa se vaati, että ihminen palautuu takaisin alkuperäiseen, selviytyjän tilaansa. Mutta kovin montaa se ei ollut.
Tosiaan, kuten jo aiemmassa postauksessani totesin, puhuin tästä biooginen vs opittu käyttäytyminen lähinnä käytännön elämän kannalta. Oleellista (tai kiinnostvaa) ei mielestäni ole, mistä tappamisen välttäminen johtuu vaan siitä että ilmiötä esiintyy ja toisaalta sen vaikutuksia pystyy kouluttamalla ja ehdollistamalla vähentämään.
Totesin vain että Ville ja Kalle tuskin ovat näissä kuvioissa niitä jotka määräävät tahdin ja vauhdin kun tuollaisissa piireissä perheellä ja etnisellä taustalla todellakin on merkitystä.
www.hs.fi
yle.fi
www.iltalehti.fi
