Pirkko Saisio on elänyt vuosikymmenet punavihreässä kuplassa, mutta ei voi enää ymmärtää, miksi se kuvittelee olevansa aina oikeassa
Maahanmuuttajien rikoksista ja työttömyydestäkin pitäisi uskaltaa keskustella – monelle on tärkeämpää käsitteiden määrittely kuin aito kuunteleminen ja vaikeista asioista puhuminen.
KIRJAILIJA Pirkko Saisio on alkanut epäillä punavihreää kuplaa.
Hän on itsekin niin sen ytimessä kuin voi olla: vihreiden punaisempaa laitaa kannattava taiteilija, kolmannen polven kalliolainen ja kuuluvaääninen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien esitaistelija jo usealta vuosikymmeneltä.
Mutta nyt hän on saanut tämän kuplan joistakin piirteistä tarpeekseen.
Siksi hän toimii kuten taiteilija tekee ja purkaa asian seuraavaan teokseensa.
SE ON jo harjoituksiin edennyt Suomen Kansallisteatterin ensisyksyinen Koivu ja tähti -tragikomedia, jolla teatteri juhlistaa Suomen satavuotista itsenäisyyttä.
Saision pari vuotta kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama näytelmä on ottanut nimensä Zacharias Topeliuksen tarinasta vuodelta 1893.
Siinä Suomesta pieninä kaapatut poika ja tyttö lähtevät matkalle kotia kohti, taipaleiden takaa, oppaana vain muisto mökistä, koivusta ja tähdestä.
Se on Saision mukaan Topeliuksen klassikkosaduista kaikkein suomalaisin.
TAVALLAAN kirjailija tosin teki niin kuin monesti ennenkin:
”Aina, kun minulta tilataan jokin työ, mietin, mikä minua itseäni juuri nyt kiinnostaa ja tartun siihen.”
Sitä ennen hän tosin kyseli aihetta ystäviltään. Saisio viettää puolet vuodestaan Madeiran saarella, paikassa, jota kutsuu Lammasylängöksi. Siellä yhteyksiä ja tiedonvälitystä hoitaa paljolti internet.
Madeiralla kirjailija viihtyy mainiosti sosiaalisessa mediassa, etenkin Facebookissa, ja juuri siellä hän heitti ilmaan kysymyksen siitä, millaisen juhlanäytelmän ihmiset haluaisivat nähdä.
”Sain paljon vastauksia. Toivottiin esimerkiksi elämäkertanäytelmiä suurhenkilöistä.”
Saisio halusi kuitenkin pohtia, mitä Topeliuksen sadun kotiin palanneille Hagarille ja Kristofferille aikuisina tapahtuu. Millaiseen Suomeen he palaavat ja millaisia jälkiä muualla asuminen on jättänyt? Mitä seuraavat sukupolvet kokevat? Entä mikä suomalaisia odottaa tulevaisuudessa? Kaiken tämän ytimessä Saisiota kiinnosti eniten tuttu, kotoinen punavihreä kupla.
”Eli kulttuurinen keskiluokka, joka analysoi itseään. Heidän käsityksensä Suomesta, maailmasta ja hyvästä elämästä. Ja se, mitä tapahtuu, kun he törmäävät myyttisiin ja hallitsemattomiin puoliin itsessään.”
KUN ON tänä keväänä kävellyt Kansallisteatteriin, on Rautatientorilla joutunut ohittamaan kaksi mielenosoittajien leiriä. Yhden pystyttivät helmikuussa tänne tulleet turvapaikanhakijat tukijoineen, protestoidakseen Maahanmuuttoviraston kielteisiä päätöksiä vastaan. Toisessa ovat viime päiviin asti istuneet maahanmuuttoa vastustavat Suomi Ensin -yhdistyksen kannattajat.
Leirit ovat yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten Suomessa nykyään toimitaan: eri mieltä olevat kyyristyvät tahoilleen, yrittämättä kommunikoida.
”Kahtiajako on yksi Suomen suurimpia ongelmia”, Pirkko Saisio sanoo.
”On kuin keskusteleminen olisi loppunut kokonaan – jos sillä tarkoitetaan erilaisten mielipiteiden esittämistä, pohdintaa ja analyysia. Nykyään on ihmisiä, joille käsitteiden tarkka määritteleminen tuntuu tärkeämmältä kuin ajatustenvaihto, ja sitten on toisia, joille keskustelu on pelkkää tunnepitoista ryöpsähtelyä.”
SAISIO ON kriittisempi ensimmäistä ryhmää eli määrittelijöitä kohtaan. Tunteehan hän itsekin olevansa osa sitä.
Hänestä pitäisi lakata ajattelemasta niin kuin monet suvaitsevaisiksi itsensä mieltävät ihmiset nyt tekevät: että oma maailmankuva on ainoa oikea, että kaikki muulla lailla ajattelevat ovat ikään kuin matkalla sitä kohti ja pääsevät kyllä perille, kunhan saavat tarpeeksi tietoa.
Tosiasiassa miljoonat maailmassa, esimerkiksi monet islaminuskoiset, eivät näe modernien, suvaitsevaisten eurooppalaisten maailmankuvassa mitään tavoiteltavaa.
”Ja silti eri ryhmien pitäisi kyetä keskustelemaan keskenään”, Saisio sanoo. ”Punavihreässä kuplassa pitää hyväksyä myös ne tosiasiat, jotka ovat toisenlaisen ajattelun perusta.”
SELLAISIA ovat hänen mukaansa esimerkiksi maahanmuuttajien rikostilastot ja tiedot työtä tarvitsevien ja avoimien työpaikkojen kohtaamattomuudesta.
Kumpiakin kuitenkin käännellään ja väritetään sen mukaan, mitä mieltä puhuja on.
Siksi faktoja, joiden perusteella voisi keskustella, on vaikea hahmottaa. Mistä löytää luotettavaa, neutraalia tietoa, Saisio ihmettelee.
”Kyllä meillä pitäisi voida ihan rauhassa keskustella siitä, paljonko työperäistä maahanmuuttoa Suomessa tarvitaan ja paljonko humanitaarista, vaikkei siitä taloudellista tai sosiaalista hyötyä olisikaan.”
MONILLA Saision seuraamilla verkkosivuilla ja sosiaalisessa mediassa tällaiset ulostulot ovat kuitenkin aiheuttaneet pillastumista ja pilkkaa.
Kun kirjailija Kari Hotakainen huomautti kolumnissa, ettei suvaitsevaisuutta mitata netissä nappia painamalla vaan ”kylmissä ja hankalissa olosuhteissa”, Kansan Uutisten Kaasuputki-blogissa häntä syytettiin pian ”valkoiseksi varakkaaksi mieheksi”, joka piiloutuu puolueettomuuteensa.
Perään heitettiin vielä tökerö viittaus auto-onnettomuuteen, jollaisesta Hotakainen joku vuosi sitten vaivoin selvisi.
Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö sai Saision mukaan Facebookissa kritiikkiryöpyn niskaansa, kun hän 2016 käsitteli uudenvuodenpuheessaan ja valtiopäivien avajaisissa maahanmuuttoa ja vaati Eurooppaan suuntautuvaa kansainvaellusta paremmin hallintaan.
SAISION MUKAAN väittelyilmapiirin kärjistämisen ja tarkkojen määritteiden vaatimuksen takana on yritys luoda järjestystä kaoottiseen maailmaan, hallita sitä jotenkin.
Se kielii epävarmuudesta, jonka keskellä ihmiset elävät.
”Monet asiat ovat tapahtuneet Suomessa aivan liian nopeasti, ja se vaikuttaa asenteisiin. Esimerkiksi maahanmuutosta odotetaan valmiita, jäsenneltyjä käsityksiä, mutta miten sellaisia voisi olla? Monia ihmisiä yksinkertaisesti pelottaa, ja se tulkitaan rasismiksi.”
Itse asiassa Suomessa on tapahtunut paljon ja nopeasti jo yli sata vuotta, teollisuuden murroksesta alkaen. Eri sukupolvien elämät ovat muuttuneet dramaattisesti, kun rakennemuutokset ovat seuranneet toisiaan.
On jouduttu pikavauhtia sopeutumaan uusiin yhteiskunnallisiin tilanteisiin, muuttamaan maalta kaupunkiin, vaihtamaan elinkeinoa ja ammattia.
”Äidinäitini äiti syntyi 1800-luvulla ja eli elämänsä pienviljelijän vaimona. Vuosisadan vaihteessa syntyneestä äidinäidistäni tuli paperitehtaan työläinen. 1920-luvulla syntynyt äitini ehti elämässään olla muun muassa tarjoilija, myymäläapulainen ja sekatavarakauppias”, Saisio luettelee.
”Hän eli hyvin toisenlaisessa maailmassa kuin oma äitinsä, ja minun elämäni on ollut aivan erilaista kuin hänen. Sama pätee 1981 syntyneeseen tyttäreeni ja niin varmaan myös hänen tyttäreensä.”
SEN POHTIMINEN, millainen maailma lapsenlapsia kohtaa, kuuluu isoäidin osaan.
Sitäkin Pirkko Saisio on tehnyt jo vuosia: Elsa-tyttären kaksi lasta ovat nyt seitsemän- ja kaksivuotiaat.
Isovanhemmuudestaan Saisio julkaisi vastikään tarinakokoelman Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (Siltala), jossa kertoo elämästä lapsenlasten rinnalla.
Merkinnät alkavat 2013, kun syntyy pieni poika, jolla on ”tulenpalava tukka”. Viiden vuoden päästä tätä seuraa ”zeniläinen” pikkusisar.
Vaikka muistiinpanot ovat enimmäkseen hauskoja, villejä ja hulvattomia, lasten tulevaisuuden ajatteleminen on myös raskasta, Saisio sanoo.
”Huoli maailmasta on nyt konkreettinen. Me elimme lapsuuden aikana, jolloin luonto oli loputon, mutta niin ei enää ole.”
SUOMALAISESSA tajunnassa luonto ja sen synnyttämä mytologia vaikuttavat silti yhä vahvasti, ja siksi Koivu ja tähti -näytelmäkin tapahtuu metsässä.
Siellä on huvila, huvilalla kesäiset rapujuhlat, joihin kirjailijan sanoin työntyvät ”humiseva erämaa, arvaamaton ja väkivaltaisesti liikehtivä joki, mykistetty luonto”.
Luontoyhteys elää, vaikka suomalaiset sitä laiminlyövätkin. Se on Saisiosta sääli, yksi lisäesimerkki siitä, että olemme jotenkin eksyksissä, myös toisiltamme.
”Kun on tutkittu, että itä- ja länsisuomalainen geeniperimä eroavat yhtä paljon toisistaan kuin italialainen ja suomalainen, on tehty myös johtopäätös, että emme ole kansakunta ollenkaan. Mutta onhan meillä kieli, mytologia, historia, kulttuuripohja!”
Hänestä niiden pitäisi riittää siihen, että arvostamme itseämme enemmän myös kansakuntana.
Ilman sitä ollaan epävarmoja, kyräillään, pelätään ja hyökätään.
”Vasta itseään arvostava osaa ottaa vaikutteita vastaan, suvaita ja oppia uutta.”
