Kulttuuri | Kirja-arvostelu
Alpo Rusin uusi kirja syyttää poliittista eliittiä salaliitosta, jossa hänet lavastettiin vakoojaksi
Kirjassa väitetään, että Supo sai tutkintakäskynsä pääministeri- ja presidenttitasolta.
Alpo Rusi toimii nykyään kansainvälisestä politiikasta ja diplomatiasta luennoivana Rudolf Holsti -professorina Liettuassa, Kaunasin yliopistossa. (KUVA: KATRINA KEPULE)
Veli-Pekka Leppänen
Julkaistu: 25.11. 1:00
Tietokirja
Jarmo Korhonen & Alpo Rusi: Kremlin jalanjäljet. Docendo. 252 s.
ON VIISITOISTA vuotta siitä, kun suojelupoliisi kuulusteli
Alpo Rusia (s. 1949) epäillystä yhteistyöstä DDR:n tiedustelupalvelun Stasin kanssa. Esitutkinta vuoti mediaan ja prosessi venyi, mutta syytettä ei nostettu.
Kymmenen vuotta on siitä, kun oikeus tuomitsi valtion kuusinumeroiseen vahingonkorvaussummaan Rusille.
Häneltä juttu ei ole ohi. Neljän kirjan, yhden leffan ja lukuisien artikkelien verran Rusi on käräjöinyt asiasta, ja uusimpana ilmestyy hänen yhdessä
Jarmo Korhosen kanssa laatimansa
Kremlin jalanjäljet. Alaotsikossa luvataan:
Suomettuminen ja vuoden 2002 vakoilukohun tausta.
TEKSTIN näkee lähteneen Rusin kynästä, ja Korhonen on pysynyt taustalla jonkinlaisine haastatteluineen tai ”soittokierroksineen”.
Vauhtia haetaan kaukaa, Zavidovo-vuodosta asti. Asiayhteyttä 2000-luvun taitteen sattumuksiin ei ole – paitsi Rusin halu kompromettoida etenkin oman ikäpolvensa demareita:
Tuomiojaa, Lipposta, Sundqvistiä, Björklundia…
Kirjasta solmiutuu kertomus, jonka komponentit sinkoilevat vuoden 1972 Zavidovosta Kosovon rauhanprosessiin 1999, presidentti
Ahtisaarenkabinetin intrigeistä Rusin esitutkintaan 2002.
SALALIITTOA ja syyllistä on ylen määrin.
Rusin mielestä poliittinen eliittimme viritti vakoilujutun häntä vastaan – päätös ja käsky Supolle käynnistää esitutkinta tuli presidentti- ja pääministeritasolta. Hän ei sulata sitä, että Supossa olisi vain oltu taitamattomia tai huolimattomia tai molempia, minkä vuoksi Stasi-lähtöistä arkistokorttia tulkittiin vikaan.
Poliittisia alkusyitä jahdatessaan Rusi rakentelee huteria kytköksiä ja ajatussiltoja ties minkä tapausten välillä.
Hän pettyi, kun jäi paitsi Ahtisaarelta odottamaansa presidentin kanslian päällikkyyttä, näkee nyt asiassa selvät merkit kohtalokkaasta epäsuosiostaan ja peräti siitä, että vuoden 2002 tapaus juontuu noista sattumuksista valtapiireissä.
Väite lyhyesti: Rusista piti päästä eroon, ja siksi tehtailtiin vakava rikosepäily.
HOLTITON lähdetyöskentely on entisellään. Kerrassaan kiusallista, että Rusi tutkijaksi kouluttautuneena ei vaivaudu tai kykene vakiintuneeseen lähdekritiikkiin.
Rumimmin hän roiskii jälleen osoitellessaan ihmisiä KGB:n ja Stasin agenteiksi – aivan kuin hänellä kerran väärin kohdeltuna olisi siihen jokin oikeus, näemmä jopa velvollisuus.
Annan esimerkin.
Tiitisen lista -kirjassaan (2011) Rusi vakuutti toistamiseen, että ”Fortuna”-koodinimi kuului Stasin agenttina Ulf Sundqvistille, mutta nyt kuuden vuoden kuluttua hän nimeääkin ”Fortunaksi” Ilkka-Christian Björklundin. Pokka pitää, ilman vihjettäkään epäröinnistä saati virheen anteeksipyynnöstä. Kukahan Rusin seuraavassa onnenpyörässä arvotaankaan herra Fortunaksi?
Eikö kirjankustantajilla jo pitäisi näissä kohdin jonkin kellon kilistä?
”Stasin arkistojen arvostetuin asiantuntija
Helmut Müller-Enbergs putsasi huhtikuussa 2006 Alpo Rusin maineen perusteellisesti”, kirjassa todetaan kiihkotta. Lause kelpaa muille hyvin – kunpa se riittäisi jo Rusille.
Kommentti
Veli-Pekka Leppänen
KREMLIN JALANJÄLJET -teoksen lähteissä luetellaan nimeltä kaksikymmentä haastateltua – ilman päivämääriä.
Lista on painava, ja siksi soitin koemielessä kahdelle siinä mainitulle ja kysyin, onko heitä haastateltu kirjaan.
ENSIMMÄINEN kertoi, että ”
Jarmo Korhonen kyllä soitti kaksi kertaa ja oli lähinnä itse äänessä. Eivät ne puhelut olleet haastatteluja.”
Toinen vastasi: ”Korhonen kysyi sähköpostitse haastattelua kahdesti, ja yhtä monta kertaa vastasin, ettei minulla ole kerrottavaa näistä asioista.”
Pikkujuttu? Outoa käytäntöä ainakin, eikä nosta kirjan luotettavuutta muiltakaan osin.
