Pedofiilien mieltymyksiä yritetään saada kontrolliin Helsingissä – terapiaa tarjotaan usein vasta vankilassa, kun rikos on jo tehty
Helsingissä on tänä keväänä alkanut seksuaalirikollisuutta ennaltaehkäisevä hanke. Siinä seksuaaliterapeutit auttavat miehiä, joilla on kohonnut riski syyllistyä seksuaalirikokseen lapsia tai nuoria kohtaan. Onko tästä apua? Kysymme sitä terapeuteilta ja mieheltä, joka on tehnyt vakavia lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia.
Noin nelikymppisen miehen haastattelu tehtiin Riihimäen vankilassa. (KUVA: SATU PAJURIUTTA / HS)
Satu Pajuriutta HS
Julkaistu: 28.5. 2:00 , Päivitetty: 28.5. 6:01
PEDOFIILIEN mieltymysten hallintaan ei ole tarjolla laajasti apua. Helsingissä tänä keväänä alkanut Sexpon ja Kriminaalihuollon tukisäätiön seksuaalirikollisuuden ennaltaehkäisy -
hanke on yksi harvoista.
SeriE-hankkeessa seksuaaliterapeutit
Anna Kolster ja
Patricia Thesleff auttavat henkilöitä, joilla on kohonnut riski syyllistyä seksuaalirikokseen lapsia tai nuoria kohtaan.
Hankkeen tavoitteena on tavoittaa potentiaalisia tekijöitä: heitä, jotka eivät ole hyväksikäyttäneet lapsia, mutta ovat tunnistaneet seksuaalisen mieltymyksensä lapsia kohtaan. Usein käy niin, että rikoksen tehneelle pedofiilille tarjotaan terapiaa ensimmäisen kerran vasta vankilassa. Jos mieltymys olisi saatu hallintaan aiemmin, varsinaiselta teolta olisi saatettu välttyä.
SEKSUAALITERAPEUTIT Kolster ja Thesleff toivovat, että heidän vastaanotolleen löytäisivät nuoret ihmiset, jotka ovat huolissaan omasta mielihalustaan seksistä lasten kanssa.
HS haastatteli tätä artikkelia varten myös miestä, joka on tuomittu vakavista lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista. Hänen tekojaan ei voi hyväksyä, mutta hänen puheenvuoronsa on tärkeä, jotta ymmärrettäisiin, miten pedofiileja voisi auttaa olemaan satuttamatta lapsia. Siihen pedofiilit itse ovat parhaita asiantuntijoita.
Noin nelikymppisen miehen haastattelu tehtiin Riihimäen vankilassa. Siellä toimii seksuaalirikollisille tarkoitettu valtakunnallinen erityisosasto, jossa vangit käyvät läpi uusintarikollisuuden vähentämiseen pyrkivää ohjelmaa. Ohjelman nimi on Stop. Se tulee sanoista Sex Offender Treatment Program ja on lähtöisin Britanniasta. Ohjelmaan kuuluvat istunnot kestävät kahdeksan kuukautta ja ne toteutetaan kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan perustuvissa 6–8 vangin ryhmissä.
Mitä mies nyt ajattelee teostaan?
”Ei voi sanoa, että niin vaan kävi, kun eihän se pidä paikkaansa. Eihän niin vaan käy”, hän sanoo nyt.
Riihimäen vankilassa on seksuaalirikollisten Stop-osasto, jossa vangit käyvät läpi uusintarikollisuuden vähentämiseen pyrkivää ohjelmaa. (KUVA: SATU PAJURIUTTA / HS)
SEKSUAALITERAPEUTIT joutuvat usein vastaamaan kysymykseen siitä, miksi pedofiileja kannattaa hoitaa. Ensimmäinen ja tärkein peruste tälle on lasten suojelu, korostavat Kolster ja Thesleff.
Lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 viranomaisten tietoon 1 170. Määrät vaihtelevat vuosittain paljonkin, sillä yksittäiset rikosilmoitukset voivat sisältää useita, jopa kymmeniä tekoja. Osa hyväksikäytöistä tapahtuu perhepiirissä.
Lasten suojelun lisäksi hoito kannattaa myös pedofiilien oman elämän kannalta. Sen lisäksi, että tapahtuma on uhrille ja hänen läheisilleen äärimmäisen traumaattinen, sillä on vaikutuksensa myös tekijän elämään ja se järkyttää myös rikoksentekijän läheisiä.
Yksi syy pedofiilien hoitamiselle on raha. Ennaltaehkäisevä työ tulee rikosten seuraamusten kustannuksia halvemmaksi.
KUKAAN ei ole vauvana pedofiili ja päätä sellaiseksi ryhtyä. Jotkut hyväksikäyttäjät ovat itse olleet lapsena hyväksikäytettyjä. Osalla pedofiileista on suhteita aikuisten kanssa, mutta osa pedofiileista ei kiinnostu aikuisista seksuaalisesti ollenkaan. Heillä voi myös olla vaikeuksia kommunikoida aikuisten kanssa.
Milloin Riihimäen vankilassa tuomiotaan istuva mies huomasi kiinnostuneensa lapsista seksuaalisesti?
”Olen sen varmaan aina tajunnut, mutta vaikeahan tuollainen asia on itselleen myöntää”, hän sanoo.
Avun hakeminen oli vaikeaa, sillä hän ei ollut tottunut puhumaan vaikeista asioista. Alakoulussa mies kertoo pitäneensä suunsa kiinni kokemastaan koulukiusaamisesta ja kertoo jatkaneensa samalla puhumattomuuden linjalla vuosikausia. Vasta vankilassa hän on puhunut asioistaan.
Nyt mies on sitä mieltä, että apua saadakseen on ensin tunnistettava ja tunnustettava kiinnostuksensa itselleen.
Ulkopuoliselle puhumisen kynnyksen korkeaksi kuitenkin nostaa se, että pitäisi pystyä avautumaan asiasta, mikä on useimpien mielestä ajatuksenakin paha.
”Henkilön, jolle alat puhua, pitää pystyä ottamaan vastaan asia, josta olet kertomassa, mutta moni ei halua. Sen, jolle puhut, pitää myös jollain tavalla yrittää ymmärtää.”
MYÖS HS:n haastattelemien seksuaaliterapeuttien mielestä varsinkin nuorten miesten pitäisi päästä nykyistä enemmän ja varhemmin keskustelemaan mieltymyksestään ennen kuin he edes suunnittelevat lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä.
Heidän mielestään sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisilla pitäisi olla laajemmin halu ja kyky käsitellä pedofiilien tuntemuksia, mutta nyt näin ei ole.
Monet pedofiilit ovat kyllä yrittäneet kertoa huolestaan liittyen mielihaluihinsa esimerkiksi perusterveydenhuollossa, mutta avun sijaan he ovat saattaneet saada osakseen kauhistelua. Osa ei uskalla hakeutua terapiaan rikolliseksi leimaamisen pelossa, vaikka varsinaista rikosta ei olisi tapahtunut.
Erityisen huolestuttavaa avun saamisen vaikeus on siksikin, että vuonna 2012 tehdyssä suomalaistutkimuksessa 3,3 prosenttia miehistä kertoi tunteneensa seksuaalista kiinnostusta alle 16-vuotiaisiin ja 0,2 prosenttia alle 12-vuotiaisiin.
”Pedofiili-sana jopa ammattilaisten keskuudessa on hirveän latautunut, täynnä stigmaa, pelkoa ja tietämättömyyttä. Joskus olen sopinut asiakkaan kanssa, että päivystän puhelimen päässä, kun hän kertoo asiasta esimerkiksi työterveyshuollossa ja olen tarjoutunut kertomaan enemmän aiheesta”, Thesleff kertoo.
”Ideaalitilanne olisi, että ihan perusterveydenhuollossa pääsisi palvelupolkuun”, Kolster sanoo.
”Tämä ei saisi olla mörkö, josta ei voisi puhua. Pitäisi voida käsitellä sitä, että tällainen mielihalu joillakin ihmisillä on olemassa. Ja sitä, miten sitä voisi toteuttaa, ilman että tekee kenelläkään pahaa ja rikoksia”, Kolster jatkaa.
Sexpo-säätiön seksuaaliterapeutit Anna Kolster ja Patricia Thesleff toivovat, että heidän vastaanotolleen löytäisivät nuoret ihmiset, jotka ovat huolissaan omasta mielihalustaan seksistä lasten kanssa. (KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS)
SE onkin hyvä kysymys, miten mielihalua voisi toteuttaa ilman rikoksia ja inhimillistä kärsimystä. Jotkut käyttävät
lasten näköisiä seksinukkeja, joista kohistiin Suomessa viime keväänä. Sexpo asettui tuolloin puolustamaan lapsinukkeja, sillä
säätiö katsoo niillä olevan rooli seksirikosten vähentämisessä.
Sexpon arvion mukaan pedofiili, joka käyttää paljon rahaa ja vaivaa nuken hankkimiseen, on päättänyt, että hän haluaa toteuttaa seksuaalista taipumustaan ennemmin nuken kanssa kuin tehdä seksuaalirikoksen lasta kohtaan. Siksi Sexpon mielestä nukkien käyttöä ei pitäisi kauhistella.
”Joidenkin tutkijoiden arvion mukaan lapsinuket saattavat lisätä rikoksen riskiä joillain, esimerkiksi impulsiivisilla ihmisillä, mutta toisilla se taas voi toimia riskiä madaltavasti, joten tämä voi olla tapauskohtaista”, sanoo Stop-ryhmiä vetävä Riihimäen vankilan psykologi
Mikko Ylipekka.
”Joillekin tällaiset nuket ovat riski, joillekin ratkaisu. Jokaisen asiakkaan kanssa riskit ja ratkaisut pitää arvioida erikseen”, toteaa myös Kolster.
TUTKIMUSTEN mukaan seksuaalirikoksen uusimisriskin tiedetään kohoavan muiden muassa seuraavista syistä: uhri on ollut poika tai mies tai tekijälleen tuntematon, rikoksentekijä on vapautuessaan nuori, tuomitulla on aiempia tuomioita seksuaalirikoksista, seksuaalirikosta tehdessä on käytetty väkivaltaa tai tuomio on tullut kuvien hallussapidosta tai levittämisestä.
HS:n haastattelema mies on tuomittu kerran aiemminkin, useita vuosia sitten lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pystyykö hän olemaan hyväksikäyttämättä lapsia sen jälkeen kun pääsee vapaaksi? Itse hän vakuuttaa, että se on loppu nyt.
Miten se oikein onnistuu?
”Kun olen saanut nyt puhua.”
Jos joudut samantapaiseen tilanteeseen, minkä takia olet nyt täällä vankilassa, niin mitä teet?
”Varmaan poistuisin paikalta.”
SEKSUAALIRIKOLLISILLE on tyypillistä, että he vähättelevät lapsille tekemäänsä pahaa, koska he eivät miellä tekevänsä lapsille mitään väärää. Pedofiilien hoidossa oleellista onkin tällaisten ajatusvääristymien korjaaminen, teoista vastuuttaminen ja oman kontrollin lisääminen. Seksuaalisen teon tekeminen alaikäiselle on väärin ja lainvastaista.
Vankilan Stop-ohjelmassa seksuaalirikollisia pyritään saamaan ajattelemaan tekonsa vaikutuksia uhrille ja tämän läheisille. Usean vuoden tuomiotaan istuvalla miehellä tämä prosessi on alkanut, mutta on vielä kesken. Hän tiedostaa aiheuttaneensa uhreilleen vahinkoa, mutta tuntuu silti puhuvan tekemistään rikoksista kaunistellen.
”Pahaltahan se tuntuu, kun alkaa oikeasti miettiä, mitä on aiheuttanut ihmisille. Olen pettynyt, että päästin asian niin pitkälle.”
Hän haluaisi pyytää uhreilta anteeksi, mutta ymmärtää senkin, ettei saa.
”Kun rikos on kuitenkin tuollainen, anteeksiantamaton.”
Anteeksiantamaton se on myös suuren yleisön silmissä – tuomion kärsimisen jälkeenkin.
”Tämmöisen rikoksen tehneethän ovat yhteiskunnan pohjasakkaa. Leima kulkee loppuelämän sun mukana. Kun tuomio on kärsitty, leimankin pitäisi poistua, jos ihminen on parantanut tapansa, eikä uusi enää rikosta”, mies sanoo.
MITEN edes sosiaali- ja terveysalalla työskentelevät sitten voisivat päästä pedofiileja koskevasta pelon ja inhon tunteestaan eroon?
Psykologia-lehdessä kirjoitettiin vuonna 2015 kyselytutkimuksesta, jossa kartoitettiin Suomessa toimivien hoito- ja rikosseuraamusalojen ammattilaisten kokemuksia ja valmiuksia työskennellä potilaiden kanssa, jotka tuntevat seksuaalista mielenkiintoa lapsia kohtaan. Vastaajista noin viidesosalla oli kokemuksia tällaisten ihmisten hoidosta.
Vastaajat kokivat osaamiseen liittyviä ja henkilökohtaisia puutteita valmiuksissaan. He kertoivat myös systemaattisen tiedon ja verkoston puutteesta ja sellaisten tarpeesta, jotta tätä potilasryhmää parhaiten voidaan hoitaa.
Kolster ja Thesleff kertovat, että heidän omat asenteet ovat muuttuneet vähitellen juuri tiedon lisääntymisen ja koulutuksen myötä.
”En ole kohdannut asiakasta, joka olisi hirviö”, sanoo Kolster.
”Rikollisia tekoja ei voi hyväksyä. Mutta teko ei määritä ihmistä kokonaisuudessaan”, muistuttaa Thesleff.
HEISTÄ tuntuu myös epäreilulta lasten suojelun näkökulmasta, että aikuisten ammattilaisten tietämättömyys ja asenteet jättävät ison aukon rikoksia ennaltaehkäisevään työhön.
”Miten valmiita olemme kuulemaan näitä ihmisiä?” seksuaaliterapeutit kysyvät.
Vapauduttuaan haastattelemani mies haluaisi tehdä töitä ja elää rauhallista elämää.
Mitä hän, vakavista teoista tuomittu, sanoisi niille, jotka juuri nyt ovat huolissaan omista ajatuksistaan?
”Älä kiellä asiaa, kerää rohkeus ja mene puhumaan jollekin ammattilaiselle. Opettele pyytämään apua.”
se voi helpottaa.
