Taistolaisuuden paluu
TIMO HÄNNIKÄINEN
–
Suomessa on kaksi ideologista kuplaa. Ensimmäisen nimesi ja toi yleiseen tietoisuuteen tiedetoimittaja
Marko Hamilo kirjassaan
Punavihreä kupla(2015). Toista voisi vakiintuneen termin puutteessa nimittää vaikka sinivalkoiseksi kuplaksi. Jos omaksumme niiden toisistaan käyttämät nimitykset, voimme puhua ”suvakeista” ja ”rasisteista”. Kaikilla lienee edes hämärästi oikeansuuntainen käsitys kyseisten kuplien arvomaailmoista, joten niitä on tässä turha selvittää tarkemmin.
Kuplat elävät henkisen sisällissodan tilassa, ja kuten kaikissa sodissa, tässäkin ensimmäiseksi uhriksi joutuu totuus. Kummassakin esiintyy samanmielisten pariin eristäytymistä, tosiasioiden tarkoitushakuista valikointia, vastapuolen karkeaa demonisointia ja oman väen virheiden selittämistä parhain päin. Kumpikin katsoo ilman vakuuttavia perusteita edustavansa kansan hiljaista enemmistöä. Ja mikä kierointa, kukaan ei tunnusta kuuluvansa näihin kupliin, vaikka ne jotka äänekkäimmin julistavat omaa puolueettomuuttaan ja objektiivisuuttaan yleensä paljastuvat vähän pintaa raaputtamalla jomman kumman edustajiksi.
Kuplien välillä on kuitenkin yksi merkittävä ero. Niin sanotun punavihreän kuplan äänitorvena toimivat kaikki suuret tiedotusvälineet ja valtaosa poliittisista päättäjistä. Sen ideologiaa pönkittävät koulujen opetussuunnitelmat, kokonaiset yliopistolliset oppiaineet, kirkon johto, kulttuuri-instituutiot sekä taiteen ja viihteen näkyvimmät nimet. Tässä mielessä kamppailu on hyvin epätasainen, ja valtavirtayhteiskunnan vuosikymmeniä jatkunut tuki on ruokkinut punavihreässä kuplassa sellaista älyllistä epärehellisyyttä ja katteetonta ylimielisyyttä, että pahinkin sinivalkoisessa kuplassa rehottava typeryys kalpenee sen rinnalla.
En samaistu sinivalkoiseen kuplaan siksi että siellä oltaisiin kaikessa oikeassa, vaan siksi että punavihreässä kuplassa ollaan niin pöyristyttävän ja tolkuttoman väärässä, ja kaiken lisäksi täysin turvallisesti. Kukaan ei riskeeraa työpaikkaansa, toimeentuloaan, suhteitaan silmäätekeviin tai mainettaan kunnon kansalaisena olemalla ”suvakki”. Pahimmillaan sellaisesta valinnasta seuraa vain törky- tai uhkausviestejä humalaisilta punaniskoilta. Antirasismi tämän hetken Suomessa on kuin tunnustautuisi katolilaiseksi Vatikaanissa tai polttaisi kannabista Hollannissa. Sen nimissä voi sanoa miten typeriä asioita tahansa joutumatta minkään vaikutusvaltaisen tahon kyseenalaistamaksi.
Ja mikä olennaisempaa, punavihreä kupla pyrkii tällä hetkellä aktiivisesti kaventamaan kansalaisvapauksia ja sillä on suuret mahdollisuudet onnistua tässä. Se vahvistaa ehdoin tahdoin yhteiskunnassa jo valmiiksi olemassaolevia tukahduttavia juonteita ja ajaa omia tavoitteitaan painostukselle alttiin valtakoneiston avulla. Irvokkainta on, että kyseessä on juuri sellainen strategia jonka käyttämisestä se syyttää vastapuolta.
Monella suomalaisen yhteiskunnan osa-alueella on kuin vaivihkaa palattu aikaan, jota
Timo Vihavainen on suomettumisen historiaa käsittelevässä kirjassaan
Kansakunta rähmällään (1991) nimittänyt ”suomettumisen hulluiksi vuosiksi”. Tuolloin, 1970-luvulla, tapahtuivat useimmat niistä sensuurin ja itsesensuurin äärimmäisyyksistä, jotka tavallisesti yhdistetään YYA-kauden pimeään puoleen. Tuolloin käytännön politiikassa vallinnut Neuvostoliiton myötäily vakiintui viralliseksi sisäistetyksi asenteeksi ja äärivasemmisto yritti pultata sitä lainsäädäntöön lakiehdotuksilla, jotka olisivat voimaan tullessaan kriminalisoineet sosialististen maiden arvostelun.
Viime viikolla
kuntien päättäjille suunnattu Kuntalehti uutisoi, että vain yksi puolue, perussuomalaiset, ei edellytä kuntavaaliehdokkailtaan virallista sitoutumista rasismin ja vihapuheen vastaiseen julkilausumaan. Artikkelissa, jonka ilmeinen tarkoitus oli vahvistaa kuvaa perussuomalaisista rasismin hiljaisesti hyväksyvänä puolueena, ei tarkemmin selitetty mitä kyseinen sitoumus pitää sisällään. Yhdessä sitoumuksen kohdassa sanotaan:
Kieltäydyn näyttämästä, julkaisemasta tai levittämästä näkemyksiä, jotka herättävät tai lietsovat tai joiden voi perustellusti odottaa herättävän tai lietsovan ennakkoluuloja, vihamielisyyttä tai kahtiajakoa eri etnisten tai kansallisten tai uskonnollisten ryhmien kesken sekä puutun kaikenlaiseen rasistiseen käyttäytymiseen ja rasistisiin mielipiteisiin.
Todellinen uutinen on, että kaikki puolueet yhtä lukuunottamatta
ovat allekirjoittaneet tällaisen asiakirjan. Tekstin epämääräisyys mahdollistaa sen tulkitsemisen käytännössä miten mielivaltaisesti hyvänsä. Kohta ”(…) joiden voi perustellusti odottaa herättävän tai lietsovan” sisältää totalitaarisen ajattelun erään kulmakiven. Puheita ja kirjoituksia ei arvioida sen perusteella mitä niissä sanotaan, vaan sen perusteella millainen vaikutus niillä saattaa olla. Tätä logiikkaa ovat kaikkina aikoina noudattaneet sensorit, nuorison turmelemisesta huolestuneet moraalinvartijat ja uskonnolliset fundamentalistit.
Lisäksi sitoumuksen teksti antaa vapaat kädet syyttää ketä tahansa siitä, ettei ole puuttunut rasistiseen kielenkäyttöön. Jos ehdokkaan Facebook-kaveri kirjoittaa kommentissaan neekereistä eikä ehdokas poista viestiä tai ilmianna sitä ylläpidolle, häneen voidaan kohdistaa sanktioita. Analogia yhteiskuntiin, joissa neuvostovastaisista puheista raportoimatta jättäminen oli rangaistavaa, ei ole liioiteltu.
Kun ilmapiiri on jo virallisilla tasoilla tällainen, poliittisten painostusryhmien on helppo hyödyntää sitä entistä jyrkempien vihapuhelakien ajamiseen ja kansalaisvapauksien rajoittamiseen. Olennaista on, ettei vastustettavia asioita koskaan määritellä selkeästi. Viime lauantaina Helsingissä järjestettiin yli 10 000 ihmisen mielenosoitus, jossa pidetyissä puheenvuoroissa sanoja ”fasismi” ja ”rasismi” käytettiin samaan tapaan kuin teini-ikäiset käyttävät sanoja ”homo” tai ”huora” – tavalla, jolla ei ole mitään yhteyttä niiden varsinaiseen merkitykseen. Tilaisuudessa puhunut toimittaja ja politrukki
Mikael Brunila kysyi puheessaan: ”Miltä näyttäisi sellainen rasismin ja fasismin vastainen yhteisymmärrys, joka ei hyväksyisi nykyhallituksen yhteistyötä perussuomalaisten kanssa?”
Piikki oli selvästi suunnattu pääministeri
Juha Sipilälle, joka osallistui Kuopiossa järjestettyyn mielenosoitukseen, ja valtiovarainministeri
Petteri Orpolle, joka osallistui Helsingin tilaisuuteen. Koko joukkomielenosoitustahan ei niinkään ollut suunnattu marginaalisen Suomen Vastarintaliikkeen harjoittamaa katuväkivaltaa vaan suurempia laillisesti toimivia maahanmuuttokriittisiä tahoja vastaan. Ensi sijassa siis perussuomalaisia, ja lisäksi tiettyjä kansalaisjärjestöjä kuten Suomen Sisua, Rajat kiinni -liikettä ja vastaavia. Avoimesti perussuomalaisia vastaan puhui ilmeisesti vain Brunila, mutta yksikään mielenosoituksesta vastaava taho ei ole tähän mennessä sanoutunut irti hänen puheenvuorostaan. Koko tapahtuman viestihän oli se, että ellei ”vihapuheeseen” ja muuhun yliampuvaan kielenkäyttöön puututa (ts. vihelletä ”peliä poikki”), se tarkoittaa tällaisten puheiden ja asenteiden hyväksymistä. Jos siis sovelletaan mielenosoittajien omia sääntöjä, Brunilan saamat aplodit ja soraäänten puute tarkoittavat, että kaikkien maahanmuuttokriittisten toimijoiden vastustaminen oli mielenosoituksen virallinen linja.
Sopii myös miettiä, mitä tarkoittaa väkivaltaa ja muita laittomuuksia harjoittavien ja sellaiseen kannustavien anarkistien avoin osallistuminen ”väkivallattomaan” mielenosoitukseen. Suomen Vastarintaliikkeen jäsenten osallistuminen isänmaalliselle 612-marssille on tulkittu osoitukseksi koko tapahtuman ”äärioikeistolaisuudesta”. Nyt vastaavanlaisia tulkintoja ei ole mediassa näkynyt, mutta sitä on turha erityisesti alleviivata, koska on jo pitkään ollut selvää etteivät säännöt ole samat kaikille.
Suuret tiedotusvälineet käyttävät nyt painostusryhmien retoriikkaa puhumalla perussuomalaisten kansanedustajien ”yhteyksistä” ääriliikkeisiin. Yhteyden tai kytköksen osoittamiseen näyttää riittävän henkilökohtainen tuttavuus, Facebook-kaveruus tai samaan tilaisuuteen osallistuminen ääriliikkeen edustajan kanssa. Retoriikka on tarttunut nopeasti hallituspuolueiden johtoon: niin
Sipilä kuin
Orpo ovat tuominneet väitetyt kytkökset ja vaatineet niiden selvittämistä. On otettu harkintaan lakimuutos tarkemmin määrittelemättömien ääriliikkeiden kieltämiseksi – vaikka väkivaltaa käyttävien järjestöjen kieltäminen on mahdollista jo nykylain puitteissa. Lapsiasiavaltuutettu
Tuomas Kurttila on
ilmaissut huolensa”maahanmuuttajakriittisten koululaisten” asenteista ja tarjoaa ratkaisuksi koulupoliisijärjestelmän laajentamista.
Tällaisessa ilmapiirissä voi povata hyvää tulevaisuutta
vihreiden nuorisosiiven masinoimalle ”Rasismi rikoslakiin” -kampanjalle, joka onnistuessaan mahdollistaisi periaatteessa minkä tahansa monikulttuurisuuden ilosanoman torjuvan puolueen, järjestön tai julkaisun julistamisen lainsuojattomaksi. Kyse olisi tämänhetkisten vallanpitäjien virallisen linjan istuttamisesta lainsäädäntöön niin, että sen organisoitu vastustaminen muuttuisi mahdottomaksi. Moinen laki vaikuttaisi eniten lain puitteissa toimiviin maahanmuuttokriittisiin ja heidän tavallisiin kannattajiinsa, jotka eivät enää tohtisi ilmaista mielipidettään pelätessään menettävänsä toimeentulonsa tai joutuvansa virkavallan hampaisiin. Väkivaltaisten ääriryhmien toimintaan muutos ei juuri vaikuttaisi, sillä perusluonteeltaan rikolliset järjestöt eivät ole laeista ennenkään piitanneet.
1970-luvun poliittinen painostusryhmä oli taistolaisnuoriso, joka yritti myötämielisten tai heikkojen vallanpitäjien avustuksella virallistaa oman ideologiansa. Hekin kykenivät organisoimaan näyttäviä joukkotilaisuuksia ja saivat äänensä helposti kuuluviin julkisuudessa. Näiltä ajoilta muistetaan kansanedustaja
Mirjam Vire-Tuomisen esittämä ”rauhanlaki”, jolla haluttiin puuttua neuvostovastaisiin mielipiteisiin. Lakia tukivat monet SDP:n kansanedustajat, heidän joukossaan
Erkki Liikanen,joka on toiminut sittemmin muun muassa Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana, Suomen Pankin puheenjohtajana ja Euroopan keskuspankin neuvoston jäsenenä. Aikanaan paljon keskustelua herätti myös Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) niin sanottu ”Musta kirja”, eli monisteena levitetty julkilausuma nimeltä ”Todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa”. Julkilausuman kirjoittajat esittivät huolensa, että korkeakouluopetukseen ja opiskelijoille tarjottuun kirjallisuuteen oli juurtunut YYA-sopimuksen, Pariisin rauhansopimuksen, edistyksen ja demokraattisen kehityksen vastaisia ajatuksia. He katsoivat, että kyseessä oli jopa kansalliset rajat ylittävä uhka:
Kansainvälinen ja kansallinen antikommunismi suuntautuu kaikkia edistyksellisiä ihmisiä, ei ainoastaan kommunisteja vastaan. Antikommunismi on ytimeltään kaikkea demokraattista kehitystä vastaan suuntautuvan vihan lietsontaa, josta on lyhyt matka fasismiin.
”Mustan kirjan” retoriikka on muutettavat muuttaen perin samankaltaista kuin nykyisen suvaitsevaiston vetoomukset, aina kansainvälisiin sopimuksiin vetoamista myöten. Rasismi rikoslakiin -aloitteen ohella hyvä vertailukohta on
”Isänmaallinen enemmistö” -niminen addressi, jossa vaadittiin hallitukselta tarkemmin määrittelemättömiä ”konkreettisia toimia” muukalaisvihan kitkemiseksi ja yhteiskuntarauhan takaamiseksi. Vuonna 2015 julkistetun vetoomuksen allekirjoitti suuri joukko kulttuurielämän, journalismin ja politiikan edustajia. Addressin alkuperäisessä tekstissä vedottiin Pariisin rauhansopimukseen – YYA-sopimukseen vetoaminen olisi ilmeisesti ollut laatijoidenkin mielestä liian paksua.
Taistolaisilla oli kuitenkin 1970-luvun Suomessa vahvoja vastavoimia. Tärkein niistä oli presidentti
Urho Kekkonen, joka yhtäältä loi suomettumisen ajan poliittisen ilmapiirin mutta toisaalta onnistui myös suitsimaan sen äärimmäisimpiä ilmentymiä. Usein demonisoitukin Kekkonen oli hoviaan ja taistolaisia ihailijoitaan huomattavasti isänmaallisempi mies, ja pitkälti hänen ansiostaan taistolaisliike pysyi etäällä poliittisen vallan kovasta ytimestä. Tärkeä kysymys onkin, onko nykyajan taistolaisilla samankaltaista merkittävää vastavoimaa? Kekkosen kaltaisen vahvan, autoritaarisiinkin otteisiin turvautuvan johtajan sijaan meillä on nyt Sipilän ja Orpon kaltaisia opportunistisia mitättömyyksiä, joille suvaitsevaiston mielisteleminen on halpa hinta poliittisen mandaatin säilyttämiseksi. Heidän asenteensa on sekoitus vanhaa suomettumisen ajan tottumusta ja uutta joukkohysteriaa, ja heidät on helppo painostaa hyväksymään neuvostohenkisiä lakeja. Perussuomalaisten johtaja
Timo Soinikin on lähinnä murahdellut väsyneesti kykenemättä määrätietoisesti puolustamaan omiaan.
Tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa todella on pelon tai vähintäänkin huolen aihetta, mutta eri syistä kuin meille uskotellaan. Ja jos SDP ja vihreät, joilla on kiinteät yhteydet erilaisiin punavihreisiin aktivistijoukkoihin, saavat seuraavissa vaaleissa merkittävän voiton, vielä pahempaa on luvassa. Mutta kannattaa myös pitää mielessä
Tolstoinlausahdus, jonka mukaan pahan pitää antaa mennä loppuun asti. Suvaitsevaiston unelma monikulttuurisesta lastentarhayhteiskunnasta on hyvää vauhtia osoittautumassa väkivaltaiseksi anarkiaksi ja heidän poliittinen agendansa on jo pitkään ollut vastatuulessa. Tämä ei kuitenkaan johda siihen, että he alkaisivat myöntää olleensa väärässä tai vetäytyisivät julkisesta elämästä – niin kuin osa taistolaisista sentään teki. Sen sijaan punavihreä kupla ryhtyy katkeraan koko rintaman hyökkäykseen ja ottaa käyttöön loputkin valheet, epälooogisuudet ja likaiset painostuskeinot. Tämä tietenkin ajaa heidät entistä suuremmalla varmuudella katastrofiin, mutta se vie aikansa. Nyt kun EU natisee liitoksissaan ja pahimmista typeryyksistä vastuullisia poliitikkoja ollaan kampeamassa pois vallasta jopa sen ydinmaissa Ranskassa ja Saksassa, kansainvälinen tilanne alkaa asteittain heijastua jähmeämmän poliittisen kulttuurin hallitsemaan Pohjolaankin. On vain kestettävä.
–
–
Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima ”Sanansäilä” (2016) ja proosateos ”Kuolevainen” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.
