Olen eri mieltä. Ruotsalaiset auttoivat eniten talvisodassa. Niillä on todella hyvä puolustusteollisuus ja niiden ammattisotilaat on ammattitaitoisia.
Suomi ja Ruotsi tarvitsevat toisiaan.
Ruotsi sekä auttoi että veti aluksi ja ihan lopuksi vähän mattoa jalan alta, omista ymmärrettävistä intresseistään johtuen. Mutta kyllä se lopulta silti oli suurin tukija kaikista.
18. lokakuuta Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson ilmoitti Suomen presidentti Kyösti Kalliolle ja ulkoministeri Eero Erkolle, ettei Ruotsi tulisi Suomen avuksi Neuvostoliiton hyökätessä. En tiedä, menikö se Stalinin tietoon, mutta myöhemmin Ruotsin kuningas julisti oikein lehti-ilmoituksessa, että Ruotsi pysyy sodan ulkopuolella ja että Suomi on varmasti yksin. Siellä painettiin paniikkinappulaa.
Talvisodan sytyttyä 30. marraskuuta Ruotsi ajautui hallituskriisiin. Ulkoministeri Richard Sandler olisi halunnut liittyä sotaan Suomen puolelle, minkä vuoksi hänet pakotettiin eroamaan. Uusi hallitus koottiin kaikista demokraattisista puolueista, mikä esti Ruotsin sotaan liittymistä kannattaneita aktivisteja saamasta vahvan aseman valtiopäivillä. Uusi hallitus suunnitteli puolueettomaksi julistusta, mutta tästä pidättäydyttiin, koska se olisi vaikeuttanut Suomen aseidenostoa Ruotsista ja sen kautta. Sen sijaan Ruotsi julisti, ettei se ollut sotaa käyvä maa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Ruotsi epävirallisesti oli Suomen puolella
Hanssonin hallitus lähetti lopulta Suomeen 84 000 kivääriä, 575 konekivääriä, 300 tykkiä, 25 lentokonetta, 30 000 tykinammusta ja 50 miljoonaa patruunaa. Apu oli niin suuri, että se vaikutti Ruotsin puolustuslaitoksen resursseihin.
Lisäksi hallitus tuki vaivihkaa vapaaehtoiskaartia, joka kasvoi lopulta noin 12 000 miehen kokoiseksi. Näistä noin 8 000 päätyi rintamalle, missä he hoitivat oman osansa kunnialla. Myös Ruotsin kansa tuki Suomea. ”Suomen asia on meidän asiamme” oli Suomea tukevien motto. Erinäiset yritykset, yksityishenkilöt ja yhdistykset keräsivät ja lähettivät Suomelle rahaa, ruokaa ja tarvikkeita yli puolen miljardin Ruotsin kruunun arvosta. Tämä oli enemmän kun Suomen vuotuinen valtiobudjetti. Ruotsalaiset ottivat vastaan myös 63 000 sotalasta.
Ruotsilta nähtiin reaalipolitiikkaa. Sotaan ei haluttu mukaan, mutta toisaalta myöskään Neuvostoliittoa ei haluttu rajanaapuriksi. Max Jakobsonin mukaan vakavin virhe Ruotsilta oli panikoida alussa ja lopussa. Koska Ruotsi sähläsi välimiehenä rauhanneuvotteluihin johtavalla tiellä (Kollontay-kontakti) se myös hätäpäissään haittasi Suomen kannalta päättäväisen datan kulkua jo tammikuussa, koska länsimaiden intervention pelossa se halusi rauhan heti. Ruotsille oli ihan sama, vaikka ehdot saneltaisiin Moskovassa. Jo 1950-luvulle mennessä diplomaateillemme neukeilta selvisi, että Stalin oli oikeasti huolissaan ja valmis parempiinkin rauhanehtoihin kuin sitten tuli. Ruotsin ulkoministeri Günther suorastaan painosti Suomen asiainhoitajaa. Ruotsalaiset paljastivat suoraan Moskovaan suomalaisten kortteja ja tilannetta.
Meilläkin Viipurinlahdella tilanne oli kriittinen, mutta haluttiin tietysti puristaa enemmän kuin sitten pystyttiin.
Osataan sitä itsekin munata, ei siinä mitään. Rauhanneuvottelujen viidentenä päivänä STT, jonka toimittaja oli korva hörössä eduskunnan kuppilassa, välitti Tidningarnas Telegrambyrålle (TT) Tukholmaan ennenaikaisen uutisen, jonka mukaan eduskunnan ulkoasiainvaliokunta oli hyväksynyt Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot. Suomen valtuuskuntaa Moskovassa johtanut pääministeri Risto Ryti kertoi Helsinkiin palattuaan olevansa varma siitä, että Neuvostoliiton hallitus ei suostunut suomalaisten viime hetkellä esittämiin muutoksiin Suomen uuden itärajan suhteen juuri kyseisen uutisen vuoksi.
Eipä siitä kaikesta tietenkään ollut sen kauaskantoisempaa seurausta kuin jatkosota. Molemmat kutsuivat koko rauhaa sen vielä kestäessä
välirauhaksi. Se ei siis ole jälkikäteen keksitty nimitys!
Tarkemmin tämä rauhanprosessi ja ruotsalaisten jekut on selvitetty Jakobsonin teoksessa
Diplomaattien talvisota: Suomi maailmanpolitiikassa 1938-40 (1955).