Paluu noottikriisien aikaan
Venäjä on alkanut puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Noottikriisien ja YYA-sopimusten aika on tekemässä paluuta Suomeen. Nyt kysymys on siitä, alistuvatko suomalaiset tähän vapaaehtoisesti.
Ennen vuoden 1962 presidentinvaaleja Urho Kekkoselle oli muodostumassa vakava haaste. SDP, kokoomus, Suomen Kansanpuolue, RKP, Vapaamielisten liitto sekä Suomen pientalonpoikien puolue olivat yhdistäneet voimansa yhteisen presidenttiehdokkaan, oikeuskansleri Olavi Hongan taakse.
Kekkosen asema ei vielä tässä vaiheessa ollut itsestään selvä. Kekkosella oli paljon vastustajia. Hänet tiedettiin häikäilemättömäksi opportunistiksi – ja lopulta juuri häikäilemätön opportunismi koitui hänen voitokseen. Honka-liitto kaatui noottikriisiin.
Neuvostoliitto lähetti vuonna 1961 Suomelle nootin, jossa se vaati YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita kiristyneen tilanteen takia. Kekkonen ratkaisi kriisin näyttävästi ja osoitti, että Neuvostoliitto voi luottaa vain Kekkoseen. Honka olisi ollut turvallisuuspoliittinen riski Suomelle – tai niin ainakin Neuvostoliitto pyrki Suomen kansalle osoittamaan, ja onnistui siinä.
Pelko on tehokkain politiikan väline. Vaikka tällä kertaa toiminta on huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sotilaallisilla konsultaatioilla uhkailla (eihän meillä onneksi ole enää YYA-sopimustakaan), Venäjän reaktiossa Pohjoismaiden ulkoministereiden lausuntoon on kyse aivan samasta asiasta: suomalaisten uhkailusta vaalien alla.
Venäjälle Pohjoismaiden puolustusministereiden lausunto antoi oivan tilaisuuden suomettaa jo valmiiksi uussuomettuneisuuden suuntaan nytkähtelevää suomalaista ilmapiiriä.
Mikäs sen kätevämpää Venäjän intressien kannalta? Kun suomalaisille luodaan mielikuva, että jo Pohjoismaiden yhteistyö ja Pohjoismaiden varautuminen Venäjän uhkaan koetaan Moskovassa diplomaattiseksi sodanjulistukseksi, pyritään luomaan ilmapiiriä, jossa yksikään järkevä, vastuuntuntoinen Paasikiven nimiin ulkopolitiikassa vannova poliittinen toimija enää edes mainitse Nato-jäsenyyden mahdollisuutta.
Asian puki sanoiksi ulkoministeriön erikoistutkija Hiski Haukkala sunnuntain Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa Nato-jäsenyyden hakeminen juuri nyt olisi kohtalokkain virhe, jonka Suomi voisi tehdä ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan.
Huolimatta siitä, että puoluejohtajat vakuuttelevat Suomen tekevän omat ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa itse, Haukkalan analyysi kertoo, että näin ei todellisuudessa ole asianlaita.
Koska tilanne on niin kriittinen, Venäjän annetaan tosiasiallisesti jo vaikuttaa Suomen ratkaisuihin. Suomi on sulkemassa ovensa Natolta. Pahimmassa tapauksessa Suomi on sulkemassa ovensa länneltä suistumalla myöntyväisyyspolitiikan linjalle, jossa askel askeleelta otetaan enemmän huomioon Venäjän toiveita Suomen ulkopolitiikan määrittelyssä.
Onko meillä vaihtoehtoja?
Pohjoismainen turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei juuri Suomen turvallisuuspoliittista tilannetta paranna. Aivan kuten haavekuvat eurooppalaisesta armeijasta eivät paranna Suomen turvallisuuspoliittista asemaa, koska kyse on pelkästä utopiasta. Silti se on ainoa liikkumatila, jota Suomen ulkopoliittisella johdolla tällä hetkellä todellisuudessa on. Siksi se on tärkeä lausua julki huolimatta tavoitteen utooppisuudesta.
Kuitenkin niin kauan, kuin Suomi ilmaisee edes kiertoteitse haluavansa kuuluvan länteen esimerkiksi Pohjoismaisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön lisäämisen kautta, se on viesti siitä (joskin kovasti laimennettu), että Suomi ei aio ajautua harmaalle vyöhykkeelle ja vähitellen takaisin osaksi Venäjän etupiiriä, kuten Neuvostoliiton aikana.
Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja ja ulkopolitiikan asiantuntija Risto E. J. Penttilä kiteytti Suomen turvallisuuspoliittisen tilanteen Verkkouutisten ja Nykypäivän haastattelussa ytimekkäämmin kuin kukaan suomalainen viime aikoina. Penttilän mielestä riski on, että Nato-maissa todetaan Suomen ja Ruotsin viestittäneen toiminnallaan, että ne aikovat jättäytyä kokonaan Naton ulkopuolelle. Silloin Nato-maat olettaisivat, että Suomi tavalla tai toisella huolehtii omasta puolustuksestaan.
Penttilä sivusi haastattelussa myös samaa aihetta kuin Hiski Haukkala Helsingin Sanomien haastattelussa: koska Naton 5. artikla ei suojaisi Suomea kuin vasta kaikkien osapuolten hyväksyttyä Suomen Nato-jäsenyyden, sen hakeminen olisi Suomelle todennäköisesti hyvin riskialtista. Toisin kuin Haukkala, Penttilä vei kuitenkin johtopäätöksen loppuun saakka, jos Suomi uudessa turvallisuuspoliittisessa ympäristössä haluaisi pysyä selvästi kytkeytyneenä länteen:
– Jos päädyttäisiin siihen, että menemme Natoon, meillä pitäisi olla jonkinlainen erityisjärjestely keskeisten Nato-maiden kanssa, Penttilä visioi.
Se tarkoittaisi Penttilän mukaan jonkinlaista sopimusta siitä, että Suomi olisi sitovan sotilaallisen yhteistyön puitteissa jo ennen kuin Nato-jäsenyys on hyväksytty.
Suomella on vaihtoehtoja. Tulevat eduskuntavaalit ratkaisevat Suomen ulkopoliittisen suunnan. On tahoja, jotka viestittävät haluavansa Suomen kuuluvan niin tiiviisti länteen kuin mahdollista.
Sitten on tahoja, jotka antavat pelon vaikuttaa Suomen ratkaisuihin jo ennakolta. He viittaavat Paasikiven linjaan, mutta Paasikivi ei perustanut ratkaisujaan pelkoon. Paasikivi tunnusti tosiasiat, mutta halusi Suomen kuuluvan länteen.
Äänestäjä tunnistaa kyllä poliitikon puheista, puhuuko tämä lännen ja mahdollisen Nato-jäsenyyden puolesta vai kierteleekö tämä kysymystä.
Kirjoittaja Sami Metelinen on Verkkouutisten ja Nykypäivän politiikan ja talouden toimittaja.
Venäjä on alkanut puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Noottikriisien ja YYA-sopimusten aika on tekemässä paluuta Suomeen. Nyt kysymys on siitä, alistuvatko suomalaiset tähän vapaaehtoisesti.
Ennen vuoden 1962 presidentinvaaleja Urho Kekkoselle oli muodostumassa vakava haaste. SDP, kokoomus, Suomen Kansanpuolue, RKP, Vapaamielisten liitto sekä Suomen pientalonpoikien puolue olivat yhdistäneet voimansa yhteisen presidenttiehdokkaan, oikeuskansleri Olavi Hongan taakse.
Kekkosen asema ei vielä tässä vaiheessa ollut itsestään selvä. Kekkosella oli paljon vastustajia. Hänet tiedettiin häikäilemättömäksi opportunistiksi – ja lopulta juuri häikäilemätön opportunismi koitui hänen voitokseen. Honka-liitto kaatui noottikriisiin.
Neuvostoliitto lähetti vuonna 1961 Suomelle nootin, jossa se vaati YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita kiristyneen tilanteen takia. Kekkonen ratkaisi kriisin näyttävästi ja osoitti, että Neuvostoliitto voi luottaa vain Kekkoseen. Honka olisi ollut turvallisuuspoliittinen riski Suomelle – tai niin ainakin Neuvostoliitto pyrki Suomen kansalle osoittamaan, ja onnistui siinä.
Pelko on tehokkain politiikan väline. Vaikka tällä kertaa toiminta on huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sotilaallisilla konsultaatioilla uhkailla (eihän meillä onneksi ole enää YYA-sopimustakaan), Venäjän reaktiossa Pohjoismaiden ulkoministereiden lausuntoon on kyse aivan samasta asiasta: suomalaisten uhkailusta vaalien alla.
Venäjälle Pohjoismaiden puolustusministereiden lausunto antoi oivan tilaisuuden suomettaa jo valmiiksi uussuomettuneisuuden suuntaan nytkähtelevää suomalaista ilmapiiriä.
Mikäs sen kätevämpää Venäjän intressien kannalta? Kun suomalaisille luodaan mielikuva, että jo Pohjoismaiden yhteistyö ja Pohjoismaiden varautuminen Venäjän uhkaan koetaan Moskovassa diplomaattiseksi sodanjulistukseksi, pyritään luomaan ilmapiiriä, jossa yksikään järkevä, vastuuntuntoinen Paasikiven nimiin ulkopolitiikassa vannova poliittinen toimija enää edes mainitse Nato-jäsenyyden mahdollisuutta.
Asian puki sanoiksi ulkoministeriön erikoistutkija Hiski Haukkala sunnuntain Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa Nato-jäsenyyden hakeminen juuri nyt olisi kohtalokkain virhe, jonka Suomi voisi tehdä ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan.
Huolimatta siitä, että puoluejohtajat vakuuttelevat Suomen tekevän omat ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa itse, Haukkalan analyysi kertoo, että näin ei todellisuudessa ole asianlaita.
Koska tilanne on niin kriittinen, Venäjän annetaan tosiasiallisesti jo vaikuttaa Suomen ratkaisuihin. Suomi on sulkemassa ovensa Natolta. Pahimmassa tapauksessa Suomi on sulkemassa ovensa länneltä suistumalla myöntyväisyyspolitiikan linjalle, jossa askel askeleelta otetaan enemmän huomioon Venäjän toiveita Suomen ulkopolitiikan määrittelyssä.
Onko meillä vaihtoehtoja?
Pohjoismainen turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei juuri Suomen turvallisuuspoliittista tilannetta paranna. Aivan kuten haavekuvat eurooppalaisesta armeijasta eivät paranna Suomen turvallisuuspoliittista asemaa, koska kyse on pelkästä utopiasta. Silti se on ainoa liikkumatila, jota Suomen ulkopoliittisella johdolla tällä hetkellä todellisuudessa on. Siksi se on tärkeä lausua julki huolimatta tavoitteen utooppisuudesta.
Kuitenkin niin kauan, kuin Suomi ilmaisee edes kiertoteitse haluavansa kuuluvan länteen esimerkiksi Pohjoismaisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön lisäämisen kautta, se on viesti siitä (joskin kovasti laimennettu), että Suomi ei aio ajautua harmaalle vyöhykkeelle ja vähitellen takaisin osaksi Venäjän etupiiriä, kuten Neuvostoliiton aikana.
Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja ja ulkopolitiikan asiantuntija Risto E. J. Penttilä kiteytti Suomen turvallisuuspoliittisen tilanteen Verkkouutisten ja Nykypäivän haastattelussa ytimekkäämmin kuin kukaan suomalainen viime aikoina. Penttilän mielestä riski on, että Nato-maissa todetaan Suomen ja Ruotsin viestittäneen toiminnallaan, että ne aikovat jättäytyä kokonaan Naton ulkopuolelle. Silloin Nato-maat olettaisivat, että Suomi tavalla tai toisella huolehtii omasta puolustuksestaan.
Penttilä sivusi haastattelussa myös samaa aihetta kuin Hiski Haukkala Helsingin Sanomien haastattelussa: koska Naton 5. artikla ei suojaisi Suomea kuin vasta kaikkien osapuolten hyväksyttyä Suomen Nato-jäsenyyden, sen hakeminen olisi Suomelle todennäköisesti hyvin riskialtista. Toisin kuin Haukkala, Penttilä vei kuitenkin johtopäätöksen loppuun saakka, jos Suomi uudessa turvallisuuspoliittisessa ympäristössä haluaisi pysyä selvästi kytkeytyneenä länteen:
– Jos päädyttäisiin siihen, että menemme Natoon, meillä pitäisi olla jonkinlainen erityisjärjestely keskeisten Nato-maiden kanssa, Penttilä visioi.
Se tarkoittaisi Penttilän mukaan jonkinlaista sopimusta siitä, että Suomi olisi sitovan sotilaallisen yhteistyön puitteissa jo ennen kuin Nato-jäsenyys on hyväksytty.
Suomella on vaihtoehtoja. Tulevat eduskuntavaalit ratkaisevat Suomen ulkopoliittisen suunnan. On tahoja, jotka viestittävät haluavansa Suomen kuuluvan niin tiiviisti länteen kuin mahdollista.
Sitten on tahoja, jotka antavat pelon vaikuttaa Suomen ratkaisuihin jo ennakolta. He viittaavat Paasikiven linjaan, mutta Paasikivi ei perustanut ratkaisujaan pelkoon. Paasikivi tunnusti tosiasiat, mutta halusi Suomen kuuluvan länteen.
Äänestäjä tunnistaa kyllä poliitikon puheista, puhuuko tämä lännen ja mahdollisen Nato-jäsenyyden puolesta vai kierteleekö tämä kysymystä.
Kirjoittaja Sami Metelinen on Verkkouutisten ja Nykypäivän politiikan ja talouden toimittaja.
Talvisodassa meitä oli kampittamassa sekä Saksa että Neuvostoliitto, rajoitettua mutta merkityksellistä apua monestakin paikkaa lännestä. Jatkosodassa apua erityisesti Saksasta, mutta sitten taas se varsinainen "länsi" oli ennemminkin kampittamassa meitä (pl. poliittista apua Jaltassa etenkin USAlta), kun neuvostojoukot (ja suomalaiset, vahingossa...) saivat mm. "made in USA" -lihasäilykettä ilmapudotuksina. Ja tietty lend-lease kamaa tuli vastaan esim. ilmavoimille. Britit jopa tekivät ihan sotatoimenkin. 
