Riku Keski-Rauskan bloggaus, hyvää luettavaa!
Katajaisen kansan taakka
"Kerran illansuussa, mies, joka kulki ratsastaen, saapui majataloon. Hän laskeutui ratsailta, ja luottaen ihmiseen ja yöhön, niin kuin kaikki ne, jotka ratsastavat merta kohden, hän sitoi hevosensa puuhun oven luo ja astui sisään majataloon.
Keskiyöllä, kun kaikki olivat unessa, varas tuli ja vei matkalaisen hevosen.
Aamulla mies heräsi ja havaitsi, että hänen hevosensa oli varastettu. Ja hän suri hevostaan ja sitä, että ihmisen sydämeen oli syntynyt halu varastaa.
Sitten majatalon muut asukkaat tulivat seisomaan hänen ympärilleen ja alkoivat puhua.
Ensimmäinen mies sanoi: »Kuinka typerä olittekaan kun sidoitte hevosenne tallin ulkopuolelle.»
Ja toinen sanoi: »Vielä typerämpää oli jättää hevosen jalat sitomatta.»
Ja kolmas mies sanoi: »Kaikkein typerintä on kulkea merelle ratsastaen.»
Ja neljäs sanoi: »Vain röyhkeillä ja hidasjalkaisilla yleensäkin on hevosia.»
Silloin matkalainen oli hyvin hämmästynyt. Viimein hän huusi:
»Ystäväni, koska hevoseni on varastettu, teillä kaikilla on ollut kova kiire puuttua minun virheisiini ja puutteisiini. Mutta kummallista kyllä, kukaan teistä ei ole sanallakaan moittinut miestä, joka varasti hevoseni.
»"
Edellä oleva lainaus on amerikanlibanonilaisen kirjailijan, Kahlil Gibran,
Edelläkävijä (1920) -teoksesta.
Kriitikot -tarina on mainio kuvaus uhrin syyllistämisestä. Kuten elämässä yleensä, myös tässä tapauksessa uhri joutui eräänlaiseksi sijaiskärsijäksi, kun varsinasta pahantekijää ei voitu rankaista.
Tarina on erityisen tuttu meille suomalaisille. Myös meidän lähihistoriastamme löytyy oma kansallinen tarinamme, jossa syyttömän ja syyllisen – uhrin ja pahantekijän – roolit sekoittuivat. Alkujaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittuja pidettiin poliittisena hintana, jonka sodassa hävinneen valtion oli maksettava. Aikaa myöden poliittinen tarkoituksenmukaisuus muuttui kuitenkin todellisuudeksi; syy sodasta langetettiin de facto sotaveteraaneille ja sodanaikaisille poliitikoille. ”Mitäs menitte sinne ammuttaviksi” on sanonta, jonka moni sotaveteraani sai kuulla suomettumisen synkimpinä vuosina.
Vielä Risto Rytin 100-vuotisjuhlien aikoihin vuonna 1989 silloinen Kehäsanomien päätoimittaja, Matti Vanhanen kirjoitti seuraavaa:
"voi hyvin olla, että Rytin tekemät ratkaisut voidaan selittää kyseisessä tilanteessa ymmärrettäviksi, mutta siitä ei saa tehdä koko sotaan ja siihen johtaneeseen tapahtumakulkuun liittyen väärää johtopäätöstä. (...) Se poliittinen linja, jonka yhtenä edustajana oli Risto Ryti, ei suurilta linjavedoiltaan vastaa nykyajan vaatimuksia. Ymmärrän jos Risto Rytiä henkilönä muistetaan, miehenä, joka yksin teki maan puolesta ratkaisuja. Mutta hänen menettelytapojaan ja tuon ajan poliittista linjaa ei pidä ihannoida. Päinvastoin nykyajan pitää pystyä tekemään tilinsä selviksi vanhan virheellisen politiikan kanssa."
Gibranin
Kriitikot on sikäli universaali kertomus, että sen kautta avautuu paraikaa käytävän ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun syvin olemus. Näyttää ilmeiseltä, että Itä-Ukrainassa käytävästä sodasta, Krimin miehityksestä ja informaatiosodankäynnistä huolimatta monilla suomalaispoliitikoilla on suuri tarve kääntää suomalaisten katse pois sieltä, minne se kuuluisi suunnata. Sylttytehtaan sijaan kansalaisten huomio halutaan siirtää suomalaisten omiin ”provokatiivisiin” toimenpiteisiin mm. antautumiseen amerikkalaisten juoksupojiksi yhteisten sotaharjoitusten kautta. Keskustelun käydessä ylikierroksilla Suomen turvallisuuspolitiikan päähuolenaihe - eli Venäjän voimapolitiikka - jääkin ylättäen Stryker-miehistönkuljetusvaunuista ja Oregonin kansalliskaartin F-15C -hävittäjistä käydyn debatin varjoon.
Nähtävästi jotkut tunnetut poliitikot ovat nielaisseet koukkuineen päivineen Venäjällä luodun turvallisuuspoliittisen narratiivin. Kyse on Venäjän sisäiseen käyttöön luodusta viholliskuvasta, jossa länsi kuvataan vihamielisenä ja aggressiivisena Venäjää uhkaavana ja saartavana vastustajana. Jostain syystä tämä Venäjän sisäpolitiikkaan kehitetty viholliskuva näyttää kelpaavan myös Nato-jäsenyyden vastustajille täällä Suomessa.
Kenraali Gustav Hägglund on todennut, että me suomalaiset olemme sankarikansaa. Monissa kohdin tämä lausunto pitää paikkansa, mutta sankaruus ei kerro koko totuutta. Sodan ja sen jälkiseurausten takia olemme maailman ehdotonta kärkikastia kyvyssämme syyttää itseämme myös asioista, joihin emme ole syyllistyneet. Kärsimme eräänlaisesta post-traumaattisesta stressihäiriöstä. Sankaruudesta huolimatta olemme myös se Eppu Normaalin laulussa kuuluisa ”Katajainen kansa, jonka itsesäälin määrä, ei mittaa järki, eikä kärki määrää”.
Itsesäälistä ja -syytöksistä kansakuntamme on käynyt todellisen erikoiskurssin YYA-aikakaudella. Valvontakomission ja johtavien suomalaispoliitikkojen toimesta kansakunta opetettiin puhumaan ja ajattelemaan virallisen ulkopoliittisen linjan vaatimusten mukaisesti. Neuvostoliiton turvallisuuspoliittisia intressejä mukaileva politiikka teki mustasta valkoista, ja valkoisesta mustaa. Oppikoulu oli pakollinen, sillä hävinneellä osapuolella ei ollut vaihtoehtoja.
Ehkäpä juuri tästä pitkällisestä ulkopoliittisesta kasvatustyöstä on löydettävissä syyt siihen, miksi YYA-Suomen poliittisen oppikoulun läpäisseille poliitikoille ulkopoliittisten tosiasioiden näkeminen ja erityisesti niiden julkilausuminen on niin kovin vaikeaa.
Tässäkö siis selitys Matti Vanhasen (kesk.), Satu Taavitsaisen (sd.) ja Eero Heinäluoman (sd.) viimeaikaisille ulkopoliittisille puheenvuoroille, joista seuraavat esimerkit:
Matti Vanhanen, Ulkopolitiikkaa s. 77–78 (2016)
"Naton näkeminen vain vastablokkina Venäjälle olisi vahingollisinta, mitä valtiollinen johto voisi kansalleen tehdä tässä keskustelussa. Ensi-iskun kohteeksi hakeutuminen mahdollisessa tulevaisuuden kriisissä ei liene se, mitä Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen hakivat sodan jälkeen. (…) Itse puoltaisin jäsenyyttä, mikäli Nato olisi kehittynyt tai kehittymässä maailmanlaajuiseksi ja tunnustetuksi kansainväliseksi kriisinhallintajärjestöksi – meidän paikkamme olisi ehdottomasti siinä. Niin ei ole käynyt vaan se on yhä osa kompleksista ja herkkää eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria…"
Eero Heinäluoman vappupuhe Seinäjoella:
"Jos sisäpolitiikan asioissa vastakkainasettelu on tosiasia, on erityisen arvokasta, että ulkopolitiikan kansallisen turvallisuuden asioissa keskusta ja sosialidemokraatit näyttävät kykyä astua yhtä jalkaa. Näiden kahden puolueen vastuunkantoa ja kykyä yhteistoimintaan tarvitaan tänäänkin (…) Suomi ei uhkaa omalla toiminnallaan ketään eikä Suomen alue ole käytettävissä hyökkäyksiin kolmansia maita vastaan. Tästä linjasta on tärkeä pitää juuri nyt kiinni."
Satu Taavitsaisen blogikirjoitus 30.5.2016:
"Meillä on vakaa tilanne. On aivan keskeistä Nato-keskustelussa pohtia sitä, miten Suomen rooli Venäjän näkökulmasta muuttuisi verrattuna nykyiseen. Suomi on osa länttä, kyllä Venäjällä se tiedetään, mutta Naton tulo Venäjän lähelle luo epävakautta ja Venäjä vahvistaisi rajaansa. (…) Suomi ei ole sellainen maa, joka sallii oman alueensa käytön kenellekään vihamielisiin tarkoituksiin. Ei ole viisasta tehdä alustaa Suomesta millekään porukalle mistään ilmansuunnasta. Taistelemme kaikkia tänne tunkeutuvia vastaan."
Ylläolevat lainaukset tuovat mieleen toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina osin Suomessakin hyväksytyn neuvostoliittolaisen historiakäsityksen, jonka mukaan Suomi-neito ei kolmekymmentäluvulla ymmärtänyt, ettei pimeään aikaan ole järkevää kulkea yössä yksin eikä ainakaan minimekkoon pukeutuneena ja provosoivasti käyttäytyen. Suomen joutuminen hyökkäyksen kohteeksi ei siis ollut vain hyökkääjän syytä, sillä myös uhri olisi voinut käyttäytyä toisin.
Heinäluoma, Taavitsainen ja Vanhanen näyttävätkin ankkuroituvan tähän traditioon. Kaikki kolme ovat kokolailla varmoja siitä, että Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi automaattisesti Venäjän aggression kohteeksi. Matti Vanhanen ja Erkki Tuomioja perustavat Nato-vastaisen argumentaation yhteen – toki pelotevaikutukseltaan kerrassaan ylivertaiseen – termiin nimeltä
ensi-isku. Mielenkiintoista kyllä, näiden reaalipoliitikkojen mielestä sotilasliittojen ulkopuolisena EU-jäsenmaana Suomi kykenisi pysyttelemään ulkopuolisena tarkkailijana, vaikka Itämeren alueella ajauduttaisiinkin konfliktiin.
Nootikriisin ajoilta tuttu pelottelukampanja näyttää saaneensa jatko-osansa Nato-keskustelun myötä. Ulkopoliittisesta seikkailupolitiikasta ja vakiintuneen virallisen ulkopoliittisen linjan muutospyrkimyksistä varoittelevat puheenvuorot ovat tulleet takaisin. Erityisesti sosialidemokraatit ovat ottaneet tehtäväkseen toimia Suomen ulkopoliittisen linjan virallisina tulkitsijoina. Samalla Eero Heinäluomasta on tullut eräänlainen Suomen ulkopoliittisen linjan Aulis Gerlander, joka päättää, mikä on virallisen linjan mukaista ja mikä ei.
Suoranaisen pelottelun lisäksi menneisyydessä käydystä ulkopoliittisesta keskustelusta on lainattu jotain muuta. Eero Heinäluoma ja Satu Taavitsainen ovat varsin yhdenmukaisin sanankääntein korostaneet sitä, ettei Suomen aluetta saa käyttää vihamieliseen toimintaan kolmansia maita vastaan. Näistä varsin hämmentävistä puheista ei totta tosiaan tarvitse ottaa pitkää loikkaa niin ollaan erään kuuluisan sopimuksen 1. artiklassa:
"Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta, Suomi uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä valtiona tulee taistelemaan hyökkäyksen torjumiseksi. Suomi kohdistaa tällöin kaikki käytettävissään olevat voimat puolustamaan alueensa koskemattomuutta maalla, merellä ja ilmassa ja tekee sen Suomen rajojen sisäpuolella tämän sopimuksen määrittelemien velvoitustensa mukaisesti tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa."
Nato-kansanäänestys ja siihen liittyvä problematiikka on oma oopperansa, josta tässä kohdin pitäydyn toteamaan vain sen, että Taavitsainen on pahasti hakoteillä todetessaan, että ”demokratialla on maassamme pitkät ja syvälle kaivautuneet juuret". Vaikka Suomessa on ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus jo 110 vuotta, niin Suomen historian tarkempi tarkastelu osoittaa, että demokratian ja parlamentarismin suhteen Suomi on YYA-vuosina ollut - ainakin paikka paikoin - lähempänä banaanivaltioita kuin muita Pohjoismaita.
Taavitsainen ei ehkä muista, että hänen syntymäpäivänään oli kulunut lähes tarkalleen neljä vuotta poikkeuslain säätämisestä. Tammikuussa 1977 Suomen tasavallan presidenttinä siis hääri henkilö, jonka valinta oli tapahtunut kansalaisten mielipidettä kuulematta vieläpä sosialidemokraattisen pääministerin suotuisalla avustuksella. Pääministerin, joka nimitti normaaleja valitsijamiesvaaleja vaatineita poliitikkoja terroristeiksi. Erikoisinta tässä surkuhupaisassa näytelmässä oli se, että kansalaisille ja vastaanhangoitteleville poliitikoille poikkeuslakia perusteltiin Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuuden turvaamisella.
) aikajänteellä. Se ei kuitenkaan johdu suomalaisten Venäjä-mielisyydestä. Syynä tulee olemaan suomalaisten epäluulo sekä Itää että Länttä vastaan. Tämä epäluulo itsessään ei ole kohtalokasta. Kohtaloksi tulee koitumaan se, että tätä epäluuloa harjoitetaan tilanteessa, jossa meillä ei ole siihen varaa. Tilanteessa, jossa pitäisi olla joko oikeasti uskottava itsenäinen puolustus (kts. Israel) tai olla jykevässä liitossa pienemmän pahan (Lännen) kanssa.
