Jos Suomi halutaan Naton jäseneksi, niin ihmiset on vakuutettava kunnolla. Ei sanahelinää, ei tyhjiä puheita, ei pepsodent poliitikkojen hymyjä ja kädenpuristuksia.
Tämä eri kyselyissä näkyvä kansan suuri NATO-vastaisuus on kyllä suoraan sanoen minulle melkoinen mysteeri. Tapahtuu mitä tapahtuu, niin luvut liikkuvat prosentin, kaksi. Toki viimeaikainen trendi on ollut kannastaan epätietoisten selvä nousu. Ehkäpä tämä on hyvä merkki, jengi on alkanut pohtia asiaa tosissaan. Tämä on merkittävä muutos, koska täm ä "jengi" koostuu niin pihtiputaan mummoista, sari sairaanhoitajista kuin meistä asiaa suurellakin mielenkiinnolla seuraavista ihmisistä.
Mistä kansa sitten pitäisi vakuuttaa? Päätös olla liittymättä NATO:on on ihan yhtä suuri päätös kun liittyä sinne. Silloin valitaan yksin olo, josta luulisi meillä olevan aivan riittävästi kokemusta.
Nykytila, EU-jäsenyys, Lissabonin lausekkeet vertautuvat historiassa parhaiten Talvisotaan. Kun myrksy alkoi, niin yksin jäätiin, hiljainen yleistilanne muualle tosin aikaansai ainutlaatuisen medianäkyvyyden, mikä sitten heijastui myötätuntonta ja myös varusteapuna monestakin suunnasta, unohtamatta ruotsalaisten merkittävää panostusta myös vapaaehtoisissa. Nykypäivän Ukraina on toinen esimerkki, myötätuntoa tulee, mutta mikä merkittävää, varusteapua ei tule.
Missä sitten Talvisodan Suomen ja nykypäivän Ukrainan ero? Sopimuksellisesti Ukrainalla piti olla aivan ainutlaatuiset turvatakuut, mutta niin vain yksi turvatakuiden antajista muuttuikin pääaggressoriksi. Sama taho, kuin Talvisodassakin, oli aika aavemaista seurata päivittäistä Talvisota 75-v ja Ukraina-uutisointia, niin samanlaista oli.
Mutta silti, niin vain suuri enemmistö kansaa uskoo, että yksin on parempi kuin osana NATO:n eurooppalaista sateenvarjoa. Mitä poliitikkojen sitten pitäisi kertoa?
Lähdetään nyt vaikka siitä, että ainakaan enää julkinen NATO:n kannatus ei ole poliittinen itsemurha, kuten vielä aivan muutama vuosi sitten. Aivan samoin kuin aikana ennen persuja mamuista kriittinen puhuminen oli samanlainen poliittinen itsemurha. Ja nyt sitten Helsingin tuleva pormestari marssi(i) virkaansa luvattuaan yhtenä viestinään, että mitään suurmoskeijaa ei Helsinkiin tule. Mahtavaa!
Ehkäpä seuraava pääministeri tai presidentti marssii virkaansa lupauksella, että ei enää koskaan yksi. Olisipa se jotain. Mutta kukapa tietää, Uskossa on hyvä elää sanoi lapamato.