Britit tyrkyttivät salaa Nato-jäsenyyttä 1992 - Suomi säikähti
Eilen klo 12:32
Suomen valtiojohto säikähti 25 vuotta sitten, kun Englanti täysin yllättäen alkoi tyrkyttää Suomelle sotilasliitto Naton jäsenyyttä.
- Erittäin salaisiksi leimatut arkistolähteet paljastavat, että Ison-Britannian hallituksen edustajat vaativat Suomea liittymään Natoon kevätkesällä 1992.
- Yllättävä ehdotus kaatui nopeasti. Brittejä hirvitti Suomen asema Venäjän kainalossa.
- Suomi on nyt vielä vakavammassa paikassa. Joudumme ennen pitkää ottamaan kantaa eurooppalaisen ydinpommin rakentamiseen.
Naton pääsihteeri Manfred Wörner ja presidentti Mauno Koivisto keskustelivat Brysselissä lokakuussa 1992. Tapaamisen jälkeen annetussa tiedotteessa todettiin, että Naton jäsenyys ei ole Suomelle ajankohtainen asia. NATO
Aiemmin piilossa pysyneet yksityiskohdat Suomen EY-jäsenhakemuksen kiperistä hetkistä paljastuvat asiakirjoista, jotka tulivat julkisiksi tänä vuonna. Iltalehti tutustui näihin erittäin aikanaan salaisiksi leimattuihin asiakirjoihin ulkoministeriössä.
Kirkkaanpunaisella "erittäin salainen" -leimalla merkittiin tuolloin papereita, joita ei saanut vahingossakaan päästää julkisuuteen. Vuonna 1992 tehdyt muistiot käsittelivät Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Kun samaan aikaan oli käynnissä herkkä hakeutuminen Euroopan unionin jäseneksi, ei Nato-ehdotusta haluttu mukaan julkiseen keskusteluun.
Suomi jätti jäsenhakemuksensa Euroopan yhteisöön kevättalvella 1992. Suomalaiset ministerit, virkamiehet ja diplomaatit tapasivat tiiviisti eri jäsenmaiden edustajia pumpaten tietoja lähestyvien jäsenneuvottelujen sudenkuopista.
Britannian pääministeri
John Major yllätti pääministeri
Esko Ahon (kesk) tämän vieraillessa Lontoossa huhtikuussa 1992. Major kertoi, että Suomen pitäisi liittyä Natoon, jos aiomme lähteä Ranskan kelkkaan ja tämän ideoimaan Euroopan puolustusunioniin, joka tunnettiin nimellä WEU eli Länsi-Euroopan unioni.
Major vastusti ranskalaisten kaavailemaa puolustusunionia, koska oli olemassa myös pätevä sotilasliitto Nato. Britannia ja Yhdysvallat epäilivät, että puolustusunioni sekoittaisi Euroopan valtatasapainoa niille epäedullisella tavalla. Eurooppa oli sotilaallisesti ja poliittisesti amerikkalaisten ja brittien pihtiotteessa.
Ranska yritti hakea eurooppalaisesta puolustusunionista korviketta menetettyään tähtinäyttelijän roolinsa kylmän sodan päättyessä. Ranska oli turhautunut; sen vanha vihollinen Saksa oli yhdistynyt ja Itä-Euroopan maat - Suomi mukaan lukien - hakeutuivat Saksan helmoihin.
Euroopan unioniin pyrkivälle Suomelle neuvottelutilanne oli hetkittäin tukala. Suomi yritti istua kahdella tuolilla eikä halunnut ottaa selkeää kantaa puoleen tai toiseen. Suomi ei halunnut suututtaa sen enempää Britanniaa kuin Ranskaakaan, koska jäsenhakemuksemme oli vasta pantu vetämään ja kummankin sana paino Suomen jäsenehdoissa.
Presidentti Martti Ahtisaari ja pääministeri Paavo Lipponen päättivät syyskuussa 1995, että Suomi ei hae Naton jäseneksi. Punnittavana olivat yhtäältä liittoutumattomuuden merkitys Pohjolan vakaudelle, toisaalta Nato-liittoutumisen pelotemerkitys Venäjän potentiaalista uhkaa vastaan. He valitsivat vakauden. -
Lisää painetta
Britit lisäsivät painostustaan Suomea kohtaan noin kuukausi Ahon ja Majorin tapaamisen jälkeen.
Ministeri
Tristan Garel-Jones keskusteli 5. kesäkuuta suomalaisen virkaveljensä
Pertti Salolaisen (kok) kanssa lounastapaamisessa Lontoossa. Majorin varovainen mielipide oli nyt muuttunut varmaksi ja hiukan uhittelevaksikin vaatimukseksi. Tapaamisessa mukana ollut Suomen Lontoon-suurlähettiläs
Leif Blomqvist arveli, että uusi varmuus johtui Yhdysvalloista saadusta tuesta.
Ruoka oli mennä suomalaisilta väärään kurkkuun. Hämmentyneet vieraat kertoivat Garel-Jonesille, että Nato-anomuksen jättäminen tarkoittaisi Suomen nykyisestä politiikasta luopumista ilman, että olisi varmuutta sotilasliiton jäsenyyden hyväksymisestä ja sen tarjoamista turvatakeista.
Suomalaisten epäröinti ei hetkauttanut brittiministeriä. Garel-Jones ilmoitti hankkivansa arvion muiden sotilasliittolaisten kannoista ja toimittavansa ne Suomelle. Lisäksi hän lupasi Naton jäsenyysanomusprosessia koskevia käytännön tietoja Iso-Britannian Helsingissä olevan suurlähettilään välityksellä.
Tiettävästi myös Ruotsille tehtiin samantapaisia ehdotuksia.
Suurlähettiläs Blomqvist kärtti pääministerin kanslian alivaltiosihteeriltä
Pauline Neville-Jonesilta lisävalaistusta. Brittivirkamies kertoi suorasanaisesti, että Britannia virallisesti kannattaa Suomen jäsenyyttä Natossa, ja että Yhdysvaltain hallinto on samalla kannalla; Blomqvistin arvion mukaan todennäköisesti kuitenkin ilman kongressin varmennusta. Alivaltiosihteeri myönsi, että Ranska ei pidä ajatuksesta, mutta että Saksa on saatavissa brittien ja amerikkalaisten näkemysten kannalle.
Brittivirkamies oli selittänyt, että Suomen Nato-jäsenyys on suoraan johdettavissa jäsenyydestä Euroopan unionissa.
Lisää vettä myllyyn kaatoi Yhdysvaltain Helsingin-lähetystön lähetystösihteeri
William Hill, joka sanoi Yhdysvaltain kannustavan Suomen anomaan Nato-jäsenyyttä. Hänkin myönsi, että Ranska saattaa osoittautua "ongelmalliseksi". - Jo huhtikuussa Yhdysvaltain apulaisulkoministeri
Stephen Hill oli kysynyt valtiosihteeri
Martti Ahtisaarelta, onko Suomi harkinnut Nato-jäsenyyttä.
Britannian pääministeri John Major ja Yhdysvaltain presidentti George H.W.Bush vuonna 1992. Maat eivät pitäneet Ranskan ajamasta Euroopan puolustusunionista. Majorin hallitus tyrkytti Suomelle vastavetona Naton jäsenyyttä keskusteluissa, joita Suomen edustajat kävivät brittihallituksen kanssa keväällä ja kesällä 1992. NARA
Taistelua vallasta
Asetelma oli muuttumassa Suomen kannalta kummalliseksi. Nato oli vasta joulukuussa 1991 ilmoittanut, ettei se ota uusia jäseniä vähään aikaan, joten brittien ehdotus ei ainakaan voinut olla koko liittokunnan kanta. Suomen EY-jäsenyyshakemus oli saatu hädin tuskin sisään - ja nyt jo piti miettiä liittoutumista!
Meneillään oli Euroopan turvallisuusjärjestelmän uudelleenjärjestely. Ranska tappeli tuolia suurten valtioiden päätöspöydästä, ja muut taas yrittivät työntää Ranskan takaisin keittiöön lieden ääreen.
Kuvaava on keskustelu, jonka Yhdysvaltain presidentti
George H.W. Bushin ja Naton pääsihteerin
Manfred Wörner kävivät lokakuussa 1991 ennen Naton Rooman-kokousta.
Bush oli ihmetellyt Ranskan tempoilua. Wörner vastasi, että eurooppalaiset olivat aiheuttaneet aikamoisen sotkun.
- Ranskalaiset ovat menettäneet asemansa. Heillä on kaksi vanhaa pelkoa. He pelkäävät Amerikkaa, joka on liian vahva Euroopalle tai he pelkäävät sitä, että Amerikka jättää Euroopan. Ranskalaiset olivat olleet varsin tyytyväisiä Jaltan sopimukseen, sillä kun Eurooppa ja Saksa olivat jakautuneet, Ranska oli niskan päällä. Tämä kaikki on nyt mennyttä, Wörner selitti.
Britit vetäytyvät
Suomalaisilla oli aavistus mutta ei tietenkään tarkkaa käsitystä Euroopan mahtimaiden ja Yhdysvaltain keskinäisistä kähinöistä.
Suomi janosi lisää tietoa. Pian kävi ilmi, ettei Britannian hallitus ehkä sittenkään ollut harkinnut loppuun saakka, mitä Suomen Nato-jäsenyydesta seuraisi.
Ulkoministeriön turvallisuuspolitiikan osaston apulaispäällikkö
Sherard Cowper-Coles kertoi suomalaisille, että maan hallituksella ei ole virallista kantaa. Brittejä selvästikin oli alkanut hirvittää Suomen asema Venäjän kainalossa.
Cowper-Coles antoi 19. kesäkuuta ymmärtää, että Suomen ei odoteta hakevan Naton jäseneksi, koska olisi aikamoinen askel tarjota turvallisuustakeita Suomelle.
”It would be a big step to provide security guarantees to Finland”, Cowper-Coles oli sanonut äidinkielellään.
Ulkoministeriön poliittisen osaston kärkivirkamiehet, apulaisosastopäällikkö
Jaakko Laajava ja osastopäällikkö
Jaakko Blomberg jatkoivat penkomista kesän ja syksyn.
Yhdysvaltain suurlähetystö välitti todennäköisesti omalta ulkoministeriöltään saamansa vastausohjeen kertoessaan suomalaisille, että Yhdysvallat ei pitänyt ranskalaisten kaavailemasta puolustusunionista. Jos Euroopassa on kaksi järjestelmää eli Nato ja puolustusunioni, syntyy tilanteita, ”joissa kukaan ei ole täysin selvillä siitä, mitä on sitouduttu tekemään”. Tällä voi Yhdysvaltain mielestä olla vaarallisia vakautta järkyttäviä vaikutuksia.
Koivisto Natossa
Eri keskustelujen ja lisätarkennusten jälkeen Suomi päätyi jatkamaan entiseen malliin eli olla ottamatta kantaa riitaan, joka järsi Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan välejä.
”Tärkeintä olisi, että suomalaiset painotukset osoittaisivat joustavaa ja pragmaattista suhtautumista puolustusyhteistyön kehittämistä kohtaan, vaikka emme haluaisikaan ottaa kantaa yhteiseen puolustukseen”, ulkoministeriö suositti.
Osastopäällikkö Blomberg matkusti vielä lokakuussa Lontooseen varmistamaan, ettei Suomi ollut tehnyt mitään hätiköityä.
”Tiivistetty johtopäätös: Englannin asenne on muuttunut aiempaa pidättyvämmäksi eikä se enää - kuten aiemmin tänä vuonna - tyrkytä Suomelle ym. ratkaisumalleja”, Blomberg kirjoitti ulkoministeriön muistioon, joka jaettiin valtiojohdolle.
Piste asialle pantiin vihdoin lokakuun lopussa, kun tasavallan presidentti
Mauno Koivisto vieraili Natossa ja puhui pääsihteeri Wörnerin kanssa. Julki annetussa tiedotteessa kerrottiin Koiviston sanoneen Wörnerille, että keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä ei ole ajankohtainen.
Mahdollisen tulevaisuuden ongelman Saksan ja sen liittolaisten sekä Venäjän välisestä konfliktista EU-Suomi ratkaisi ajattelemalla, että sellainen ongelma ei ole mahdollinen tai ainakaan todennäköinen.
Liittoutumattomaksi
Tasavallan presidentin vaihduttua ja Suomen tultua unionin jäseneksi Martti Ahtisaari ja
Paavo Lipposen (sd) hallitus vahvistivat Suomen politiikaksi sotilaallisen liittoutumattomuuden.
Venäjä-ongelma nousi esiin, kun Natoa alettiin laajentaa ja kysyttiin, voiko Nato ulottua myös Baltian maihin. Kysymys aiheutti kiistoja Naton vanhojen jäsenmaiden kesken. Saksa sanoi jopa julkisesti, ettei Baltiaa huolita Natoon ainakaan ensimmäisten joukossa.
Baltiaa pidettiin puolustuskelvottomana alueena. Yhdysvallat tuputti Suomelle vastuuta Baltian puolustamisesta, mutta Suomi ei tähän suostunut, koska ajatusta pidettiin täysin epärealistisena Venäjän sotilaallisen ylivoiman ja ydinaseiden vuoksi.
Ahtisaari ja Lipponen hakkasivat Suomen linjan kiinni graniittiin valtioneuvoston linnan piharakennuksessa syyskuisena aamuna vuonna 1995. He nojasivat karuun tilannearvioon, jonka vaihtoehdot oli hahmoteltu EY-jäsenyysneuvottelujen aikana vuonna 1992
Paavo Väyrysen (kesk) toimiessa ulkoministerinä.
Suomella oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa. Punnittavana olivat yhtäältä liittoutumattomuuden merkitys Pohjolan vakaudelle, toisaalta Nato-liittoutumisen pelotemerkitys Venäjän potentiaalista uhkaa vastaan.
Hallitus ja presidentti päättelivät vuonna 1995, että Suomen sotilaallinen liittoutuminen ei ole realistinen vaihtoehto, koska liittoutuminen vaarantaisi Pohjois-Euroopan vakauden ja johtaisi vakaviin turvallisuusongelmiin Baltiassa. Vakaus siis painoi Ahtisaaren ja Lipposen vaakakupissa enemmän kuin pelote.
Suomi kuitenkin halusi, että Yhdysvallat ryhtyy Itämeren alueen ensisijaiseksi rauhan takaajaksi. Käytännössä siitä sovittiinkin keväällä 1997, kun Yhdysvaltain presidentti
Bill Clinton ja Venäjän presidentti
Boris Jeltsin neuvottelivat Helsingissä ja avasivat periaatteessa myös Baltialle Naton oven. Ahtisaari kertoi tuolloin Clintonille, ettei Suomi hae Naton jäseneksi, mutta Suomi ei halua kuitenkaan luiskahtaa tai tulla tuupatuksi Venäjän etupiirin. Doktriinin tätä osaa Suomi alkoi kutsua Nato-optioksi
Suomen doktriini perustui sotilaalliseen turvallisuusanalyysiin, joka on käytännössä yhä salainen. Iltalehden hallussa olevan, vuonna 1996 kirjoitetun analyysiversion mukaan Suomen tilanne oli unionijäsenyyden mukana muuttunut olennaisesti: Venäjä suhtautuu Suomeen vastapuolena konfliktissa, jossa osapuolina ovat Venäjä ja länsivallat.
Suomen valtakunnanrajalla on ensiarvoisen suuri sotilaallinen merkitys Venäjälle, turvallisuusanalyysi kertoi. Venäjän strategisesti korvaamattomat alueet ovat Suomen rajan tuntumassa, ennen muuta Kuolan ydinaseet. Pietarin teollisuus- ja väestökeskittymä ja sen myötä koko Itämeren suunta on Venäjälle elintärkeä poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusalue, analyysi huomautti.
Näiden syiden vuoksi Venäjä ulottaa kriisitilanteissa ilmapuolustuksensa Suomen alueelle, analyysi sanoi.
Analyysin mukaan Baltian kriisi heijastuu nopeasti Suomeen jo pelkästään maantieteellisen läheisyyden vuoksi eli Suomeen saattaa kohdistua ennalta ehkäisevänä toimena Pietarin suojavyöhykkeen laajentaminen eli rajoitettuja sotilaallisia operaatioita myös Suomen alueella.
Analyysin mukaan Suomen sijainti Pietarin ja Kuolan sotilaallisten avainalueiden tuntumassa saattaa johtaa painostukseen Suomen irrottamiseksi lännen yhteydestä, sillä Venäjän sotilaallisena tavoitteena on varmistaa, että Suomen alueelta ei koidu sotilaallista uhkaa.
Puolustusverkostoon
Näillä nuoteilla Suomi pärjäsi ilman suuria ongelmia melkein 20 vuotta. Suomen iloksi ja helpotukseksi Yhdysvallat huoli lopulta myös Baltian maat Natoon.
Suomen kaikki hallitukset jatkoivat käytännössä samaa politiikkaa, jonka pääarkkitehteja olivat olleet Ahtisaari ja Lipponen. Muutos tuli vasta vuonna 2014 Venäjän miehitettyä Krimin ja ryhdyttyä sotimaan Itä-Ukrainassa.
Sotilaallisesta liittoutumisesta
Sauli Niinistön Suomi ei uskalla vieläkään haaveilla, koska Nato pitää ovensa kiinni. Presidentti ja
Juha Sipilän (kesk) hallitus ovat kuitenkin löytäneet Natolle korvikkeen. Meneillään on Suomen sotilaallinen uudelleensuuntautuminen, jossa tärkeää rooli näyttelee EU:n Lissabonin sopimuksen avunantovelvoite.
Suomi on mukana Itämeren alueen puolustusverkostossa, jossa ovat Yhdysvallat, Britannia, Ruotsi, Norja sekä Itämeren muut Natoon kuuluvat rantavaltiot kukin eri panostuksin.
Tämän atlanttisen verkoston johtovaltio on Yhdysvallat. Ruotsin punavihreä hallitus on pannut kaiken yhden kortin varaan ja tarrannut kaksin käsin Yhdysvaltain tarjoamaan sotilaalliseen tukeen. Yhdysvalloille Ruotsi on välttämätön liittolainen, koska ilman Ruotsin satamia, kenttiä ja muuta infrastruktuuria Baltiaa ei voi puolustaa.
Ruotsin poliittinen käänne on vertaansa vailla, sillä vielä vuonna 2010 Ruotsin sosiaalidemokraatit ja ympäristöpuolue vaativat vaalimanifestissaan Yhdysvaltoja luopumaan ydinaseistaan ja ulkomaisista tukikohdistaan.
Suomella on vahva armeija. Siksi emme ole samalla tavalla haavoittuva kuin Ruotsi, joka väistämättä joutuu mukauttamaan oman politiikkansa Washingtonin päämääriin. Lisäksi Suomi on tosissaan mukana EU:n puolustuspolitiikan ideoinnissa eli Suomella on periaatteessa muitakin vaihtoehtoja kuin Yhdysvallat.
Järjestelmä natisee
Ranskalaisten lempilapsi WEU eli Länsi-Euroopan unioni lakkautettiin viitisen vuotta sitten. Ruumis ei ole kunnolla kylmennyt, kun se jo pomppaa ylös haudastaan.
Syynä on se, että euroatlanttinen turvallisuusjärjestelmä natisee pahaenteisesti. Euroopan häiriköksi koettu Iso-Britannia eroaa Euroopan unionista. Englannin tärkein liittolainen Yhdysvallat on jo ennen
Donald Trumpia varoittanut, ettei Euroopan pidä tuudittautua ikuisen amerikkalaisavun varaan.
Saksa ja komissio sen apulaisena lämmittelevät Naton rinnalle tai jopa sen tilalle mannereurooppalaista puolustusunionia.
Tärkein kysymys on, kuinka vahvan johtajaroolin rikas ja muut maat varjoonsa jättävä Saksa ottaa.
25 vuotta sitten Suomi taiteili kahdella tuolilla unionin jäsenyysneuvotteluissa. Sama toistuu nyt, mutta huomattavasti paljon pahemmassa paikassa eli kun Venäjä hakee revanssia.
Keskustelu Suomen valinnoista on asian vakavuuteen nähden jokseenkin olematonta, tavattoman pinnallista tai sotilaallisia ongelmia kiertävää.
Viimeksi perjantaina entinen pääministeri
Anneli Jäätteenmäki (kesk) piti radiohaastattelussa Afrikan kuivuutta vaarallisempana ongelmana. Jäätteenmäki haluaisi jakaa kehitysapua ja rakentaa kaivoja, ei niinkään panostaa sotaväkeen.
Amerikkalaisvalmisteiset aseet ja Itämeren sotilaallinen puolustusverkosto sitovat Suomea atlanttiseen järjestelmään, joka on Yhdysvaltain suojeluksessa. Likeiset poliittiset siteet ja talouden verkostot taas vetävät Suomea mannereurooppalaiseen puolustusunioniin, jonka johtovaltioksi vääjäämättä nousee Saksa. Samalla Yhdysvaltain ja Saksan poliittiset kiistat syvenevät kaiken aikaa.
Ilman omaa ydinasetta mannereurooppalaisen puolustusunionin sotilaallinen pelote ei kuitenkaan ole uskottava. Saksassa onkin availtu keskustelua Euroopan ydinaseesta. Ranskalla on rahat loppu kansallisen ydinpelotteensa kehittämiseen. Saksalla ei ole omaa ydinasetta, mutta sillä on rahaa.
Jos Suomi valitsee eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän, ennen pitkää joudumme vastaamaan kysymykseen: Kuinka paljon Suomi haluaa maksaa Euroopan ydinpommista?
OLLI AINOLA
[email protected]
http://m.iltalehti.fi/kotimaa/201705272200165592_u0.shtml
