Panssari Salama
Respected Leader
Vihreiden Atte Harjanteelta jälleen erinomaisen selkeä pro-NATO -kirjoitus. Lukusuositus.
atteharjanne.fi
Suomi ei puolusta vain Suomea – ja vaikka puolustaisikin, onnistuu se paremmin osana porukkaa
Suomen puolustuksesta vastaa ennen kaikkea Suomi itse, mutta liikaa omaa napaan tuijottava turvallisuuspolitiikka voi lopulta heikentää turvallisuuttamme. Eduskunta päättää Suomen ulko- ja turvalli…
atteharjanne.fi
Suomi ei puolusta vain Suomea – ja vaikka puolustaisikin, onnistuu se paremmin osana porukkaa
Suomen puolustuksesta vastaa ennen kaikkea Suomi itse, mutta liikaa omaa napaan tuijottava turvallisuuspolitiikka voi lopulta heikentää turvallisuuttamme.
Eduskunta päättää Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjoista, eikä maailma tällä hetkellä tarjoa meille rauhaa ja harmoniaa vaan monta syytä olla huolissaan kasvavasta epävakaudesta. Silti nämä teemat ovat vaaleissa jääneet taustalle. Tätä ovat harmitelleet huolestuneena niin toimittajat kuin tasavallan presidenttikin. Tässäpä siis blogikirjoituksen verran paikkausta tähän vajaukseen turvallisuuspolitiikan osalta.
Politiikkaan 2000-luvulla lähteneelle nuorehkolle päättäjälle tämän maan turvallisuuspoliittinen keskustelu näyttäytyy kummallisen impivaaralaisena. Avoin, kansainvälinen ja globaalin vastuunsa kantava Suomi onkin sisäänpäinkääntynyt ja sitoutumiskammoinen. Välillä vanhemman polven päättäjiä kuunnellessa tuntuu, että on se ja sama mihin suuntaan maailma menee, kunhan omat jalat pysyvät kuivina. Totta kai Suomen turvallisuuspolitiikka tähtää ennen kaikkea Suomen turvallisuuteen. Liian likinäköinen politiikka voi kuitenkin lopulta heikentää turvallisuuttamme.
Puolustusyhteistyöstä ja Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa nousee usein esiin huoli siitä, että Suomi tulisi vedetyksi mukaan johonkin konfliktiin. Millainen olisi konflikti Suomen lähialueilla, joka koskettaisi EU- tai Nato-maata, josta voisimme jotenkin jättäytyä kokonaan pois? Ajatellaanpa, että Venäjä hyökkäisi jotakin Baltian maata vastaan. EU:n Lissabonin sopimus velvoittaa meitä auttamaan jollain tapaa, ja olemme eittämättä heti konfliktin jonkinlainen osapuoli. Ja siis – haluaisimmeko oikeasti vain katsoa sivusta, jos demokraattista yhteisöämme vastaan hyökättäisiin?
Kaikkein tärkeintä on tietysti toimia niin, ettei tällaista hyökkäystä koskaan tapahdu. Suomen (ja Ruotsin) Nato-jäsenyys mahdollistaisi Itämeren alueen puolustuksen suunnittelemisen, vastuunjaon ja harjoittelun kokonaisuutena yhdessä. Se mahdollistaisi resurssitehokkaammat puolustusjärjestelyt ja nostaisi huomattavasti kynnystä koetella minkään maan puolustusta. Se voisi käytännössä tarkoittaa myös sitä, että Suomi olisi osaltaan vastuussa Viron puolustamisesta yhdessä virolaisten ja muiden liittolaisten kanssa.
Tällainen yhteisvastuu on poliittisessa keskustelussamme lähestulkoon tabu. Se on kummallista. Miten voisimme missään tilanteessa itse toivoa apua yhtään keneltäkään, jos halua sen antamiseen ei vastaavasti ole? Ja jos olemme periaatteessa valmiita antamaan apua – kansainvälisen avun antaminen on nykyään osa puolustusvoimien lakisääteisiä tehtäviä – miksi emme tekisi sitä mieluummin ennalta ehkäisevästi kuin vasta hädän hetkellä? Minun puolestani Virossa tai Gotlannissa voisi olla vaikka suomalainen joukko-osasto pysyvästi, jos se selkeästi parantaisi koko alueen yhteistä puolustusta. Vastaavasti toivotan ihan tervetulleeksi läntisiä joukkoja Suomeen yksittäisiä harjoituksia pidemmäksikin aikaa.
Entä sitten se riski, että Suomi joutuu vasten tahtoaan osaksi konfliktia jossain kaukana täältä? Tämä on periaatteessa ihan perusteltu huoli. Irakin, Georgian ja Ukrainan esimerkit kuitenkin opettavat, että Nato osaa halutessaan pitää kädet puhtaina konflikteista jäsenmaidensa ulkopuolella. Euroopan Nato-maista taasen vain Albania, Montenegro, Islanti, Norja ja Turkki ovat EU:n ulkopuolella, mikä rajaa mahdollisia skenaarioita. Muualle suuntautuviin hyökkäyssotiin Nato-jäsenyys ei velvoita osallistumaan.
Näen Nato-skeptisyyteen kolme hyvää syytä: Trump, Turkki ja todellinen yhteinen puolustustahto. Trumpin sekoilu ravistelee transatlanttisen yhteistyön perustuksia, ja pahimmassa skenaariossa meidän ikioma Nato-optiomme vanhenee kun toimivaa liittoumaa ei enää ole. Turkki taasen on vaarallisella, autoritäärisellä polulla ja havittelee suurempaa valta-asemaa. Tällainen jäsen voi sekoittaa liittouman pakkaa aika vakavasti esimerkiksi vaatimalla Nato-liittolaisia isommin apuun kurdien kurittamisessa. Hyvä kysymys on sekin, mikä on länsi- ja eteläeurooppalaisten todellinen halu liittouman puolustamiseen. Vuonna 2015 toteutettu kansainvälinen kysely kertoi karuja lukuja – esimerkiksi saksalaisista, ranskalaisista ja italialaisista alle puolet oli valmiita sotilaalliseen apuun, jos Venäjä hyökkäisi itäisiä jäsenmaita vastaan. Populististen, Venäjää myötäilevien liikkeiden suosion kasvu sittemmin tuskin on ainakaan parantanut tilannetta.
Voi siis olla, että Nato rampautuu tai kaatuu jo ennen kuin ehdimme siihen liittyä tai sitten kun olemme jäseniä. Puolustustamme ei pidäkään rakentaa yksin Naton tai Yhdysvaltojen avun varaan, mutta nimenomaan Nato tarjoaa parhaat puitteet rakentaa ja harjoitella oman ja lähialueiden yhteistä puolustusta kumppaniemme kanssa. Kaikkien Pohjoismaiden Nato-jäsenyys myös selkiyttäisi turvallisuuspoliittisia asetelmia, mikä osaltaan parantaa vakautta ja tuottaa turvallisuutta. Ja jos Nato lakkaa olemasta, sen työ jatkuu sen raunioiden pohjalta – ei sen ulkopuolelta.
Olen reserviläisenä harjoitellut yhdessä muun muassa virolaisten, liettualaisten, latvialaisten, hollantilaisten ja saksalaisten kanssa. Se on ollut varsin luontevaa, eikä kukaan näissä treeneissä ole koskaan kyseenalaistanut tiivistä yhteistyötä. Fiilis on se, että tässä ollaan samaa porukkaa yhteistä turvallisuutta rakentamassa ja vapaata, demokraattista maailmaa suojaamassa. Kuitenkaan me Suomessa emme ole halunneet sitoutua tähän toimintana loppuun asti.
Nato-joukkoja Rovaniemellä vuoden 2018 Trident Juncture -harjoituksessa (kuva: U.S. Air Force, Senior Airman Luke Milano)
Suomen puolustuksesta vastaa ennen kaikkea Suomi itse, mutta liikaa omaa napaan tuijottava turvallisuuspolitiikka voi lopulta heikentää turvallisuuttamme.
Eduskunta päättää Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjoista, eikä maailma tällä hetkellä tarjoa meille rauhaa ja harmoniaa vaan monta syytä olla huolissaan kasvavasta epävakaudesta. Silti nämä teemat ovat vaaleissa jääneet taustalle. Tätä ovat harmitelleet huolestuneena niin toimittajat kuin tasavallan presidenttikin. Tässäpä siis blogikirjoituksen verran paikkausta tähän vajaukseen turvallisuuspolitiikan osalta.
Politiikkaan 2000-luvulla lähteneelle nuorehkolle päättäjälle tämän maan turvallisuuspoliittinen keskustelu näyttäytyy kummallisen impivaaralaisena. Avoin, kansainvälinen ja globaalin vastuunsa kantava Suomi onkin sisäänpäinkääntynyt ja sitoutumiskammoinen. Välillä vanhemman polven päättäjiä kuunnellessa tuntuu, että on se ja sama mihin suuntaan maailma menee, kunhan omat jalat pysyvät kuivina. Totta kai Suomen turvallisuuspolitiikka tähtää ennen kaikkea Suomen turvallisuuteen. Liian likinäköinen politiikka voi kuitenkin lopulta heikentää turvallisuuttamme.
Puolustusyhteistyö valikoituneitten kumppanien kanssa on viime vuosina tiivistynyt. Se on hyvä asia. Seuraava looginen, turvallisuutta parantava askel olisi liittyä Natoon – mieluiten käsi kädessä Ruotsin kanssa.
Puolustusyhteistyöstä ja Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa nousee usein esiin huoli siitä, että Suomi tulisi vedetyksi mukaan johonkin konfliktiin. Millainen olisi konflikti Suomen lähialueilla, joka koskettaisi EU- tai Nato-maata, josta voisimme jotenkin jättäytyä kokonaan pois? Ajatellaanpa, että Venäjä hyökkäisi jotakin Baltian maata vastaan. EU:n Lissabonin sopimus velvoittaa meitä auttamaan jollain tapaa, ja olemme eittämättä heti konfliktin jonkinlainen osapuoli. Ja siis – haluaisimmeko oikeasti vain katsoa sivusta, jos demokraattista yhteisöämme vastaan hyökättäisiin?
Kaikkein tärkeintä on tietysti toimia niin, ettei tällaista hyökkäystä koskaan tapahdu. Suomen (ja Ruotsin) Nato-jäsenyys mahdollistaisi Itämeren alueen puolustuksen suunnittelemisen, vastuunjaon ja harjoittelun kokonaisuutena yhdessä. Se mahdollistaisi resurssitehokkaammat puolustusjärjestelyt ja nostaisi huomattavasti kynnystä koetella minkään maan puolustusta. Se voisi käytännössä tarkoittaa myös sitä, että Suomi olisi osaltaan vastuussa Viron puolustamisesta yhdessä virolaisten ja muiden liittolaisten kanssa.
Tällainen yhteisvastuu on poliittisessa keskustelussamme lähestulkoon tabu. Se on kummallista. Miten voisimme missään tilanteessa itse toivoa apua yhtään keneltäkään, jos halua sen antamiseen ei vastaavasti ole? Ja jos olemme periaatteessa valmiita antamaan apua – kansainvälisen avun antaminen on nykyään osa puolustusvoimien lakisääteisiä tehtäviä – miksi emme tekisi sitä mieluummin ennalta ehkäisevästi kuin vasta hädän hetkellä? Minun puolestani Virossa tai Gotlannissa voisi olla vaikka suomalainen joukko-osasto pysyvästi, jos se selkeästi parantaisi koko alueen yhteistä puolustusta. Vastaavasti toivotan ihan tervetulleeksi läntisiä joukkoja Suomeen yksittäisiä harjoituksia pidemmäksikin aikaa.
Entä sitten se riski, että Suomi joutuu vasten tahtoaan osaksi konfliktia jossain kaukana täältä? Tämä on periaatteessa ihan perusteltu huoli. Irakin, Georgian ja Ukrainan esimerkit kuitenkin opettavat, että Nato osaa halutessaan pitää kädet puhtaina konflikteista jäsenmaidensa ulkopuolella. Euroopan Nato-maista taasen vain Albania, Montenegro, Islanti, Norja ja Turkki ovat EU:n ulkopuolella, mikä rajaa mahdollisia skenaarioita. Muualle suuntautuviin hyökkäyssotiin Nato-jäsenyys ei velvoita osallistumaan.
Saatan tässä vaiheessa kuulostaa varauksettoman innokkaalta Nato-fanilta. En ole sitä, vaikka jäsenyyttä kannatankin. Kaipaisin ylipäänsä Nato-keskusteluun analyyttisempää ja kansainvälisempää perspektiiviä.
Näen Nato-skeptisyyteen kolme hyvää syytä: Trump, Turkki ja todellinen yhteinen puolustustahto. Trumpin sekoilu ravistelee transatlanttisen yhteistyön perustuksia, ja pahimmassa skenaariossa meidän ikioma Nato-optiomme vanhenee kun toimivaa liittoumaa ei enää ole. Turkki taasen on vaarallisella, autoritäärisellä polulla ja havittelee suurempaa valta-asemaa. Tällainen jäsen voi sekoittaa liittouman pakkaa aika vakavasti esimerkiksi vaatimalla Nato-liittolaisia isommin apuun kurdien kurittamisessa. Hyvä kysymys on sekin, mikä on länsi- ja eteläeurooppalaisten todellinen halu liittouman puolustamiseen. Vuonna 2015 toteutettu kansainvälinen kysely kertoi karuja lukuja – esimerkiksi saksalaisista, ranskalaisista ja italialaisista alle puolet oli valmiita sotilaalliseen apuun, jos Venäjä hyökkäisi itäisiä jäsenmaita vastaan. Populististen, Venäjää myötäilevien liikkeiden suosion kasvu sittemmin tuskin on ainakaan parantanut tilannetta.
Voi siis olla, että Nato rampautuu tai kaatuu jo ennen kuin ehdimme siihen liittyä tai sitten kun olemme jäseniä. Puolustustamme ei pidäkään rakentaa yksin Naton tai Yhdysvaltojen avun varaan, mutta nimenomaan Nato tarjoaa parhaat puitteet rakentaa ja harjoitella oman ja lähialueiden yhteistä puolustusta kumppaniemme kanssa. Kaikkien Pohjoismaiden Nato-jäsenyys myös selkiyttäisi turvallisuuspoliittisia asetelmia, mikä osaltaan parantaa vakautta ja tuottaa turvallisuutta. Ja jos Nato lakkaa olemasta, sen työ jatkuu sen raunioiden pohjalta – ei sen ulkopuolelta.
Olen reserviläisenä harjoitellut yhdessä muun muassa virolaisten, liettualaisten, latvialaisten, hollantilaisten ja saksalaisten kanssa. Se on ollut varsin luontevaa, eikä kukaan näissä treeneissä ole koskaan kyseenalaistanut tiivistä yhteistyötä. Fiilis on se, että tässä ollaan samaa porukkaa yhteistä turvallisuutta rakentamassa ja vapaata, demokraattista maailmaa suojaamassa. Kuitenkaan me Suomessa emme ole halunneet sitoutua tähän toimintana loppuun asti.
Leveilemme täällä sotilaidemme ammattitaidolla ja suorituskykyisillä puolustusvoimillamme. Niistä onkin syytä olla ylpeitä. Samalla on syytä tiedostaa, että olemme läntisen maailman vapaamatkustajia: luotamme kollektiiviseen turvaan jota emme ole takaamassa. Omasta mielestäni tämän on korkea aika muuttua. Liityimme sitten Natoon tai emme, on turvallisuuspoliittisen keskustelun pinttyneitä asenteita syytä tuulettaa.
Nato-joukkoja Rovaniemellä vuoden 2018 Trident Juncture -harjoituksessa (kuva: U.S. Air Force, Senior Airman Luke Milano)
Vihreä joka ei pössyttele vihreitä
