Hermosärky 1990-luvulta
Ulkoministeriön vastikään julki tulleista asiakirjoista käy ilmi, että vuonna 1997 Yhdysvallat piti Suomen ulkopoliittista johtoa erittäin hyvin informoituna. Ovi Natoon olisi ollut sepposen selällään.
Heikki Aittokoski HS
Perjantai-iltaa voi viettää niin monella tavalla.
Helsingissä oli perjantaina 21. maaliskuuta 1997 paljonkin vaihtoehtoja: Kansallisteatterin suurella näyttämöllä esitettiin Katariina Suurta, pääosassa
Kyllikki Forssell. Gloria-teatterissa soitti puolestaan Umo Jazz Orchestra.
Fredrikinkadulla tanssiravintola Vanhassa Maestrossa oli illan tähtenä
Anna Hanski. Hän lienee laulanut rakastetuimmat hittinsä, kuten Kotiviinin. Tunnelma oli taatusti katossa.
Ei Kaivopuistossakaan ollut huono meininki. Yhdysvaltain suurlähetystössä kokoontui iltakymmeneltä puolisen tusinaa yhdysvaltalaisia ja suomalaisia ulkopolitiikan tekijöitä, joilla oli syytä hyväntuulisuuteen.
Helsingissä oli juuri pidetty Venäjän ja Yhdysvaltain huippukokous. Presidentit
Boris Jeltsin ja
Bill Clinton olivat käyneet läpi kiistakysymyksiään, erityisesti sotilasliitto Naton tulevaa laajentumista.
”Skaalalla 1—10 kokousta voidaan kuvata numerolla 11”, hehkutti varaulkoministeri
Strobe Talbott.
Tämä oli varmaankin mieluisaa kuultavaa läsnä olleille suomalaisille. Olihan Suomi jälleen kerran pannut itsensä likoon ja tarjonnut hyviä palveluksiaan.
Presidentti Martti Ahtisaari (toinen vas.) oli vastassa, kun Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ja ulkoministeri Madeleine Albright saapuivat Mäntyniemeen 21. maaliskuuta 1997. Clinton oli pyörätuolissa, koska hänen polvensa oli vastikään leikattu. Kuva: Hannes Heikura / HS
Presidentti
Martti Ahtisaari oli ehdottanut Helsinkiä suurvaltojen kokouspaikaksi. Tammikuussa 1997 hän oli pöytäkirjan mukaan ”maininnut” ehdotuksestaan hutvassa eli hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa, ja nyt hän oli isännöinyt Clintonia ja Jeltsiniä menestyksekkäästi.
Kaivopuistossa olivat paikalla suomalaisista tasavallan presidentin kanslian päällikkö
Jaakko Kalela, neuvonantaja
Alpo Rusi, ulkoministeriön valtiosihteeri
Jukka Valtasaari ja Suomen Washingtonin-suurlähettiläs
Jaakko Laajava, joka laati myöhäisillan ”debriefingistä” eli selonteosta tuoreeltaan muistion.
Elettiin kiihkeän muutoksen aikaa. Euroopan suurista mullistuksista – sosialismin ja Neuvostoliiton romahduksesta – oli vasta muutama vuosi.
Demokratia ja markkinatalous olivat kylmän sodan voittajia, ja Venäjä rämpi heikkouden tilassa. Sen etupiirit olivat historiaa, ja nyt Yhdysvallat oli kiistaton hegemoni, johtomahti.
Yhdysvaltojen johtama sotilasliitto Nato oli aikeissa laajeta itään.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA) MAINOS PÄÄTTYY
Venäjä vastusti kynsin hampain, mutta estämään se ei pystynyt. Talbott kertoi Kaivopuistossa suomalaisille, että Jeltsinin käyttäytymisestä huippukokouksessa olivat heijastuneet ”peruspelot” (primal fears) Natoa kohtaan. Jeltsin oli käyttänyt ”erittäin kovaa kieltä Baltian maista” ja vaatinut ”moneen kertaan, että niitä ei koskaan saisi liittää Natoon”.
Jopa Suomen ”case” olisi ”tough”, Talbott sanoi. Eli Suomenkin Nato-jäsenyys olisi Venäjälle vaikea sulatettava.
Talbott rohkeni silti olla toiveikas:
”Ehkä aikaa myöten länsimaat saisivat venäläisten ajattelun muuttumaan pois nollasummapelistä ja paranoidisesta harhastaan. Siihen menee kuitenkin vuosikausia.”
On mennyt 25 vuotta. Se on paitsi neljännesvuosisata myös Suomen ulkoministeriön arkiston salassapitoaika.
1990-luvun Suomen turvallisuuspoliittisia ratkaisuja pystyy nyt arvioimaan hivenen aiempaa seikkaperäisemmin, koska diplomatiakoneiston tuottamat asiakirjat ovat avautuneet vuoteen 1997 saakka. Asiakirjat tarjoavat myös kurkistusikkunan siihen maailmaan, josta Euroopan nykyinen kriisi kumpuaa.
Yhdysvaltain Venäjän-politiikan arkkitehti, varaulkoministeri Strobe Talbott kertoi suomalaisille diplomaateille tuoreeltaan maaliskuun 1997 Helsingin huippukokouksen tuloksista. Muistion laati Suomen Yhdysvaltain-suurlähettiläs Jaakko Laajava. Kuva: Heikki Aittokoski / HS
Katkelma Yhdysvaltain varaulkoministerin Strobe Talbottin tilaisuutta koskevasta muistiosta. Naton laajeneminen ja Ukraina-yhteistyö hiersivät Venäjää myös vuonna 1997. Kuva: Heikki Aittokoski / HS
Suomen perusasetelma on toki tiedossa jo entuudestaan. Suomi oli irtautunut neuvostokahleestaan eli yya-sopimuksesta 1990-luvun alussa ja liittynyt Euroopan unioniin vuonna 1995.
Turvallisuuspoliittisessa munkkilatinassa oli alkanut yleistyä uusi hokema, ”Nato-optio”, joka edelleen kuulostaa sanana kovin hienostelevalta. Se tarkoittaa, että Suomi pitää kiinni Naton jäseneksi liittymisen vaihtoehdosta.
Lue lisää:
Nato-optio täyttää huhtikuussa 27 vuotta, ja sen arvo vain nousee, kirjoittaa Unto Hämäläinen
Vuonna 1995 aloittaneen
Paavo Lipposen hallituksen ohjelmassa Nato-optio muotoiltiin verhotusti: ”Suomi edistää Pohjois-Euroopan vakaata kehitystä vallitsevissa oloissa parhaiten pysymällä sotilasliittojen ulkopuolella ja ylläpitämällä itsenäistä puolustusta.”
Vallitsevat olot ovat sittemmin muuttuneet monin tavoin, mutta Nato-optioon ajan hammas ei pysty. Sotilasliiton mahdollinen jäsenyys nousee esille säännönmukaisesti.
Niin se oli noussut myös toukokuussa 1996. Silloin kimmokkeena oli ministeri
Max Jakobsonin pitämä puhe, jonka Helsingin Sanomat julkaisi kokonaisuudessaan.
Joissain arvioissaan Jakobson erehtyi – ennen kaikkea Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden osalta –, mutta suurvaltapoliittinen pääteesi osui pelottavankin oikeaan:
”Venäjä pyrkii palauttamaan menettämänsä suurvalta-aseman. Ensimmäisenä tavoitteena on entisten neuvostotasavaltojen kytkeminen nykyistä tiiviimmin Venäjän ohjaukseen. Ukrainasta tulee Euroopan turvallisuuden neuralginen piste.”
Neuralginen on kivulias sana: se viittaa hermosärkyyn.
Olihan siitä oireita. Kun Suomen Ranskan-suurlähettiläs
Antti Hynninenhelmikuussa 1997 jätti valtuuskirjettään presidentti
Jacques Chiracille, tämä kertoi tuoreesta Moskovan-vierailustaan. Chirac oli ohimennen maininnut Ukrainan aseman Euroopan turvallisuuspolitiikassa, ja ”Jeltsin oli suorastaan räjähtänyt”.
Pelkästään vuodelta 1997 Suomen ulkoministeriöstä löytyy kansiokaupalla Natoon liittyviä asiakirjoja, vähintään satojen sivujen aineisto. Virallisissa dokumenteissa mikään ei viittaa siihen, että Suomen ulkopoliittinen johto olisi edes pallotellut ajatusta Nato-jäsenyydestä.
Virallisiin dokumentteihin ei toki kirjata läheskään kaikkea, mutta on syytä olettaa, että julkilausuttu politiikka – läheinen Nato-yhteistyö ilman jäsenyyttä – tosiaan riitti Suomen johdolle.
”Esitetään – – että Suomi on valmis harkitsemaan osallistumista kaikkeen Naton rauhankumppanuusohjelman toimintaan”, lukee hutvan pöytäkirjoissa. Suomesta oli tullut sotilasliiton niin sanottu rauhankumppani vuonna 1994.
Hesarissa leikittiin tammikuussa 1997 ajatuksella Nato-Suomesta. Toimittaja
Arto Astikaisen tekstin mukaan Puolustusvoimista oli jo valmiiksi tehty niin Nato-yhteensopiva, että upseeritkin olivat siirtäneet nimilappunsa vasemman taskun päältä oikean taskun päälle.
Mutta tosiasiat olivat jykeviä. Kuten Astikainen hauskasti kiteytti: ”Jäsenyydelle ei ole enää muita kuin poliittisia esteitä: kansa, päättäjät ja Venäjä.”
Nato oli silti esillä hyvinkin keskeisesti, kun presidentti Ahtisaari, pääministeri Lipponen, ulkoministeri
Tarja Halonen ja muut ulkopolitiikan päättäjät kokoustivat valtioneuvoston tiloissa.
Muuten ei olisi voinut ollakaan. Turvallisuuspolitiikan mannerlaatat liikkuivat: Helsingin maaliskuisen huippukokouksen jälkeen Nato ja Venäjä allekirjoittivat toukokuussa 1997 Pariisissa peruskirjaksi kutsutun sopimuksen. Sitä ylistettiin uuden, ystävällismielisen aikakauden sinetiksi.
Kansainvälinen diplomatia kävi kovilla kierroksilla. Sitä kuvastaa, että kun Ahtisaari oli toukokuussa virkamatkalla Tansaniassa, hänelle tuutattiin Helsingistä raportteja ja lehtileikkeitä niin, että telefaksin on täytynyt itkeä kuormituksesta.
”Välittänette kiireellisenä”, luki saatesanoissa. Presidentin piti pysyä kartalla.
Länsi yritti kaikin keinoin pehmittää Venäjää Naton laajenemiselle. Heinäkuussa Nato-maat kutsuivat huippukokouksessaan Madridissa jäsenikseen Puolan, Tšekin ja Unkarin. Ne liittyivät vuonna 1999.
Venäläinen oppositiopoliitikko
Grigori Javlinski selitti Moskovassa suurlähettiläs
Markus Lyralle, että ”Naton itälaajentuminen tulee lisäämään vanhoillisten ja kansallismielisten suosiota Venäjällä”.
Siinä Javlinski oli oikeassa, niin kuin nyt hyvin tiedetään. Vähemmän oikeassa hän oli todetessaan, että ”suurta merkitystä asialla ei ole, koska kaikkia venäläisiä kiinnostaa enemmän ensi syksyn perunasato kuin Naton aikeet”.
Moskovassa oli jo silloin kosolti ihmisiä, joille potut olivat sivuseikka. Tammikuussa 1997 duumassa oli perustettu räyhäkäs anti-Nato-ryhmä. Siihen kuului kaksi kolmasosaa kansanedustajista.
Vuonna 1997 ei vielä tiedetty, että Viro, Latvia ja Liettua todella liittyisivät Natoon. Niin tapahtui vuonna 2004, osana isompaa porukkaa.
1990-luvun loppua kohti Venäjä asettui yhä määrätietoisemmin poikkiteloin. Maaliskuun 1997 Helsingin huippukokouksessa Jeltsin vänkäsi Clintonilta lupausta siitä, ettei Yhdysvallat päästä Baltian maita sotilasliittoon.
Jeltsin sanoi niin ihan ääneenkin. Tämä käy ilmi muun muassa muistiosta, jonka pohjalta ulkoministeriön alivaltiosihteeri
Jaakko Blomberg ja osastopäällikkö
Pertti Torstila evästivät Helsingissä olevia EU-maiden suurlähettiläitä.
Muutamaa vuotta myöhemmin Yhdysvaltain varaulkoministeri Talbott kertoi muistelmakirjassaan The Russia Hand, että Jeltsin yritti Helsingissä puristaa Clintonilta salaista ”herrasmiessopimusta”, jolla Baltian maiden Nato-ovet olisi suljettu.
Talbottin kirjasta käy ilmi myös, että amerikkalaiset laskivat, montako lasillista Boris Jeltsinillä meni Ahtisaaren isännöimällä illallisella. Saldoksi saatiin neljä lasia viiniä ja yksi samppanjaa, vaikka Ahtisaari piti maljannostot tarkoituksellisen vähäisinä.
Venäjän diplomatiassa oli vuonna 1997 hyytäviä piirteitä myös Suomen kannalta.
Ulkoministeri
Jevgeni Primakov oli tuonut pöytään ehdotuksen, että Suomi olisi eräänlaisena välimiehenä Venäjän ja Viron suhteissa.
Venäjän ulkoministeri Jevgeni Primakov ja Suomen ulkoministeri Tarja Halonen keskustelivat Königstedtin kartanossa Vantaalla toukokuussa 1998. Taustalla Suomen Moskovan-suurlähettiläs Markus Lyra. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva
Hutvan huhtikuiseen pöytäkirjaan (”2 § Muut asiat”) kirjattiin tätä kolmikanta-ajatusta käsitellyn. Pääministeri Lipponen totesi olevan ”aihetta erityiseen varovaisuuteen”, mikä kai tarkoittaa, ettei moiseen pidä suurin surminkaan ryhtyä.
Syksyllä 1997 Venäjä teki lisää ehdotuksia: se tarjosi ”turvallisuuspaktia” ja sen osana turvatakuita Virolle, Latvialle ja Liettualle.
Posketonta ideaa saattoi tulkita kahdella tavalla: joko Venäjä oli uskomattoman pihalla neuvostoaikaisen valtapiirinsä muuttuneesta todellisuudesta tai se pelasi kovaa peliä.
Jälkimmäinen tulkinta oli arvatenkin oikea. Niin hutvalle laaditussa ulkoministeriön muistiossa arvioitiin: ”Se on Venäjän uutta Baltian-politiikkaa [jonka] keskeinen tavoite on epäilemättä torjua Baltian maiden Nato-jäsenyys.”
Vuodelta 1997 olevat Suomen ulkoministeriön asiakirjat ovat vain pieni siivu monimutkaisesta todellisuudesta. Niiden pohjalta voi silti tehdä muutaman päätelmän.
Ensinnäkin Suomen suhde Yhdysvaltoihin oli hyvin läheinen ainakin Bill Clintonin toisella, tammikuussa 1997 alkaneella presidenttikaudella.
Varaulkoministeri Strobe Talbottilla oli toistuvasti aikaa suomalaisille. Vaikka hän ei tietenkään ollut arvoasteikossa yhtä korkealla kuin ulkoministeri
Madeleine Albright, hän oli avainasemassa Clintonin hallinnon Venäjän-politiikan arkkitehtina.
Presidentti Martti Ahtisaari ja Yhdysvaltain varaulkoministeri Strobe Talbott Washingtonissa joulukuussa 2000. Ahtisaaren virkakausi oli päättynyt maaliskuussa. Kuva: Reuters
Kun Puolustusvoimain komentaja
Gustav Hägglund vieraili maaliskuussa 1997 Washingtonissa, Talbott taustoitti hänelle Naton laajentumiskuvioita.
Suurlähettiläs Laajava raportoi Helsinkiin suppealla jakelulla: ”Hän [Talbott] piti todennäköisenä, että kun laajentuminen tapahtuu ja huomataan, ettei Venäjän rajoille tulekaan mitään uutta Wehrmachtia, koko tilanne [Venäjän vastustus] helpottuu.”
Wehrmacht oli natsi-Saksan armeija.
Toinen päätelmä: Clintonin hallinnossa eläteltiin ilmeisen ruusuista kuvaa siitä, että Venäjä alkaisi nähdä Naton harmittomana tai peräti ystävänä.
Kun Pentagonin eli puolustusministeriön alivaltiosihteeri
Walter Slocombe tapasi suomalaisia diplomaatteja Washingtonissa kesäkuussa 1997, ministerineuvos
Jyrki Iivonen referoi hänen ajatteluaan näin:
”Erityisesti [Slocombe] arvosteli näkemystä siitä, että laajentuminen on uhka Venäjän turvallisuudelle. Jos ja kun laajentuminen etenee asteittain ja on koko ajan hallinnassa, tällaista uhkaa ei synny.”
Kolmas päätelmä: ovi Natoon oli Suomelle niin auki kuin olla voi. Niin sanoivat amerikkalaiset, niin sanoivat muutkin, toistuvasti.
”Ovi on auki, käsi on ojennettu, jos ja milloin tahansa teette päätöksenne”, Talbott ilmoitti Hägglundille.
Huhtikuussa 1997 Naton saksalainen apulaispääsihteeri
Gebhardt von Moltketotesi alivaltiosihteeri Blombergille ja tämän ruotsalaiselle kollegalle, että ”mikäli Suomi, Ruotsi ja Itävalta päättäisivät liittyä Natoon, ne otettaisiin viivyttelemättä jäseniksi”.
Samaa viestitti Britannian Helsingin-suurlähettiläs
David Burns, joka kävi Katajanokalla tuomassa ulkoministeriöön terveisiä ylemmiltä tahoilta Lontoosta: Suomi olisi koska tahansa tervetullut Natoon, joskin ”saattaisi olla vaikea ehtiä mukaan Madridin kokoukseen” heinäkuussa 1997.
Suomella oli 1990-luvun lopulla tarjolla lukuisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. Jäljelle jäävät loputtomat jossittelun mahdollisuudet siitä, tekikö Suomi oikeat valinnat.
Presidentti Martti Ahtisaari ”mainitsi” hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan kokouksessa 31. tammikuuta 1997, että Suomi oli tarjoutunut isännöimään Venäjän presidentin Boris Jeltsinin ja Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin huippukokousta. Kuva: Heikki Aittokoski / HS
Britannian Helsingin-suurlähettiläs David Burns välitti maaliskuussa 1997 alivaltiosihteeri Jaakko Blombergille viestin Lontoosta: ”Britannia katsoo, että Suomi voi hakea NATOn jäsenyyttä koska tahansa ja Suomi toivotettaisiin tervetulleeksi”, muistiossa kerrottiin. Kuva: Heikki Aittokoski / HS
www.hs.fi
www.is.fi
suomensotilas.fi
