Maa, joka vei Suomen turvatakuut
Presidentti Sauli Niinistöllä oli niin vähän tuomisia Washingtonin-vierailultaan, että minun oli pakko selvittää, miksi Suomella ei ole EU:n turvatakuita, ja löysin syyllisen, kirjoittaa HS Vision Tuomas Peltomäki esseessään.
KUVA: MAYK
Tuomas Peltomäki HS
10:30
PRESIDENTTI
Sauli Niinistön pikapyrähdykseen Washingtonissa 11. maaliskuuta liittyi meidän suomalaisten osalta tunteiden vuoristorata. Minusta näistä tunteista ei ole puhuttu tarpeeksi. Sotaan pitäisi julkisesti suhtautua ikään kuin se käytäisiin sanomalehden šakkipalstalla, vaikka sen aiheuttamat tuntemukset ovat huomattavasti lähempänä benji-hyppyä.
Ensiksi uutinen Valkoisen talon vierailusta synnytti tietysti toivoa. Ainakin itse katsoin puhelimeen ilmestynyttä uutista vierailusta ja huudahdin ei-kenellekään: Hei nyt sillä Salella on joku ässä hihassaan!
Heti perään tuntui helpottunutta epäuskoa. Tarkoittaako tämä sitä, että me näin vain päästään heti Natoon? En olisi uskonut, että se voisi olla näin helppoa!
Mutta samalla uutinen aiheutti myös epätietoisuutta, sillä kieltämättä omakohtaiset kokemukseni kansainvälisestä diplomatiasta ovat vähäiset.
Sauli Niinistö vaikutti kireältä Joe Bidenin kanssa keskustellessaan. KUVA: E. KARJALAINEN/EMBASSY FINLAND / ZUMA
Tapaamisen alkaessa Niinistö istui
Joe Bidenin vieressä tuolilla ja näytti niin tavattoman paineiselta, että se tarttui striimin välityksellä minuunkin.
Neuvotteluiden lopulta päättyessä epämääräisesti jonkinlaisiin lupauksiin jostakin prosessista, tuntui rinnassa enää puhdasta paniikkia.
Soitin kaverieni ryhmächattiin ja kysyin sielläkin, käyttikö meidän pressamme todellakin juuri kaikki ässät hihoistaan, ehkä jopa lahkeistaan ja paidan kauluksesta – ja että niillä olimme lunastaneet vain tunnin selfiehetken vähän väsähtäneen oloisen Bidenin kanssa, emmekä edes minkäänlaisia turvatakuita.
BIDENIN häivyttyä, kenties nukkumaan, presidentti Niinistö yritti valaa uskoa paikalla lehdistötilaisuudessa oleviin toimittajiin ja meihin koti-Suomessa kännyköitä puristaviin kansalaisiin.
HS:n Washingtonin-kirjeenvaihtaja
Elina Väntönen kyseli Niinistöltä, olisiko Yhdysvalloilta nyt siis odotettavissa minkälaista tukea, jos Suomi joutuisi Venäjän aggression kohteeksi. Se oli tietenkin juuri se kysymys, johon jokainen suomalainen halusi palavasti tietää vastauksen, ehkä sillä varauksella että vastaukseen olisi kyllä hyvä sisältyä jotakin niin isoista amerikkalaispommeista, että vihamieliset maiharit savuavat tarvittaessa Aasian aroilla asti.
Kauhukseni Niinistö ei katsahtanutkaan ylös taivaisiin ja puhjennut ylistämään Setä Samulin vahvoja käsivarsia. Sen sijaan hän vaikutti yhä varsin paineiselta ja alkoikin puhua Euroopasta.
”Meidän kannattaa myöskin muistaa se, että tämä Euroopan yhdentyminen, voimakas yhtenäisyyden tunne ja Saksan selvä uusi linjaus puolustuspolitiikan puolella merkitsevät, että Eurooppa kokonaisuudessaan on huomattavasti vahvempi ja sitä kautta myöskin Suomi”, Niinistö sanoi.
KOKEMANI selkäpiitä karmiva tunne johtui siitä ristiriidasta, että Niinistö tosiaan seisoi siinä keskellä Washingtonia, maapallon ja varmaan myös galaksin ylivoimaisinta sotilasmahtia, mutta joutui sieltäkin viittilöimään epämääräisesti Eurooppaan päin, kun häneltä alettiin kysellä, kuka kuumaan liriin ajautunutta Suomea auttaisi sotilaallisesti.
Poliitikoiden keskusteluissa taas Euroopan yhteinen puolustus on viime vuodet näyttäytynyt ikään kuin ihanana oopiumpilvenä. Sitä he tupruttelevat itse silloin kun Nato-ratkaisu tuntuu liian hermostuttavalta tehdä. Sitä he puhaltelevat myös meihin kansalaisiin päin, varsinkin silloin kun Venäjän suunnalta alkaa kaikua liian pelottavia ääniä.
EU-puolustukseen liittyy nimittäin se kauhea ristiriita, että melkein kaikkien muiden länsimaiden puolustus nojaa Natoon eikä EU:hun. Siksi ei voi välttyä ajatukselta, että me suomalaiset olemme ainoa niin yksinkertainen kansa Euroopassa, että tosiaan luulemme muiden EU-maiden – vaikka ovatkin selvästi betonoineet rahansa, komentoketjunsa, aseensa ja panssarinsa Natoon – jostakin syystä hädän hetkellä sotivan sotilasliitto Naton sijaan talousliitto EU:ssa.
Eniten EU:n yhteisestä puolustuksesta on puhunut juuri Niinistö. Ei mitenkään harhauttaakseen ketään, eikä välttämättä edes rauhoitellakseen hermojaan, vaan siksi että hän selvästi niin kiihkeästi haluaisi EU-puolustuksesta Suomelle sen saman turvan, minkä muut saavat Natosta. Heti presidenttiytensä aluksi 2013
Niinistö vaati, ettei ”Lissabonin yhteisvastuulausekkeen ja keskinäistä avunantoa koskevan velvoitteen toimeenpanolle ole esteitä vaan siihen luodaan valmiudet”.
KUN Niinistö sanoo tuossa velvoite, hän tarkoittaa juuri EU:n yhteisen puolustuksen ydintä, Lissabonin sopimuksen artiklaa 42 ja sen asiakohtaa tai pykälää numero 7.
Ja mikä upea teksti se on!
EU:n turvatakuulauseke, eli Euroopan unionista tehdyn sopimuksen konsolidoidun toisinnon artikla 42.7.
Se alkaa Suomen kannalta täydellisesti, velvoittamalla EU:ta niin, että jos jäsenvaltioon (teoreettisesti esim. Suomi) hyökätään aseellisesti (edelleen, täysin teoreettisesti esim. Venäjä), on muilla jäsenvaltiolla (hampaisiin asti aseistetut 26 muuta EU-maata) velvollisuus auttaa liittolaista kaikin käytettävissään olevin keinoin (esim. niin isoin pommein että saappaat savuavat Aasiassa asti jne.)!
Tuo on siis se lakitekstin pätkä, jonka varaan Niinistö ja muut suomalaiset poliitikot laskevat silloin kun he – osa paineisesti, osa toiveikkaasti ja kaikki hyvin epämääräisesti – alkavat puhua EU:sta juuri sinä organisaationa, joka ehkä antaisi ihan oikeaa sotilaallista apua Suomelle.
Rahaa, tavaraa ja aseitahan EU:lta saa ihan ilman mitään sopimuksia tai artikloja, kuten ukrainalaiset ovat juuri helpotuksekseen huomanneet.
VIELÄ helmikuun alussa, kaksikymmentä päivää ennen Venäjän hyökkäystä,
Niinistö toisti, että ”Suomi on johdonmukaisesti painottanut kyseisen artiklan sisällön selventämistä", ja että se on edelleen asialistalla.
Niin. Niinistön hätä artiklan selventämisestä johtuu siitä, että heti sen kohdan jälkeen, jossa kaveria luvataan kaikin keinoin auttaa, artikla jatkuu Suomen kannalta hyvin epämiellyttävällä tavalla. Vesityksen mukaan velvoite ei nimittäin ”vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”.
Mikä vielä pahempaa, seuraavassa lauseessa sanotaan, että EU:n Nato-maat, eli 27:stä maasta 21, hoitavat puolustuksensa kuitenkin ensisijaisesti Naton kautta.
Käytännössä lisäykset antavat EU-maille vapaat kädet itse päättää, mitä, miten ja milloin sekä vähän, paljon vai ei ollenkaan apua tarjotaan sille poloiselle, jonka kimppuun on hyökätty. Ei kuulosta kovin velvoittavalta, eikä kovin sotilaalliselta. Kuulostaa turvatakuulta, joka takaa rahaa ja tsemppiä mutta ei varsinaisesti turvaa.
Siksi Niinistö joutuu vuosikymmenestä toiseen tivaamaan EU:n turvatakuihin edes jotakin selvennystä ja kyselemään muilta presidenteiltä, milloin EU kehittyy talousliiton lisäksi puolustusyhteisöksi.
NÄMÄ ajatukset mielessäni alan kaivella HS:n arkistosta vanhoja lehtijuttuja 1990- ja 2000-luvuilta.
Motiivi on tietysti alhaisin mahdollinen. Ajattelen, että jos kerran Suomi on nyt pulassa, kamalalla tavalla karjuvan Venäjän muuntautuessa silmiemme edessä takaisin Neuvostoliitoksi, saisin edes matalamielistä tyydytystä, jos tietäisin, kuka kurja katkaisi vei Suomelta EU-turvatakuut, jo vuosia ennen kuin edes tiesimme tarvitsevamme niitä.
Ehkä joskus ysärilläkin EU:n sisällä oli joku nykyisen Unkarin pääministeri
Viktor Orbánin kaltainen hahmo. Joku, joka kiillotteli Venäjän sotilassaappaita epäilyttävän intomielisesti silloinkin, kun Venäjä oli täysin voimaton. Ehkä löytyy joku, joka blokkasi tai lieventeli EU:n kokouksissa yritykset sopia keskinäisestä puolustuksesta.
Alan upota pitkiin pienipränttisiin turvallisuuspoliittisiin artikkeleihin. Jutut vilisevät meille siviileille vieraita puolustustermejä ja huippukokouksia ysärilaman suttaamissa Euroopan metropoleissa. Kuvissa esiintyy miehiä, joiden jaloissa kiiltävät lakerikengät ja hiusrajoissa hikikarpalot.
Miltei ensimmäinen arkistoista vastaan tuleva artikkeli kertoo, miten Amsterdamissa järjestettiin kesäkuisena tiistaina 1997 suuri kokous. Sinne oli lennähtänyt paikalle raportoimaan HS:n EU-toimittaja
Jyri Raivio.
Ysärin kovin kaksikko Suomen ulkopolitiikassa olivat pääministeri Paavo Lipponen (sd, vasemmalla) ja presidentti Martti Ahtisaari (sd). Tässä he istuvat pohtimassa EU:n uudistamista ns. HVK-valtuuskunnassa 1997. KUVA: PEKKA KESKITALO / LEHTIKUVA
Ja kas, siellä se heti tulee vastaan, tulevaisuuden Suomen kannalta kohtalokas päätös, heti Raivion raporttien ensi riveillä:
18.6.1997 3:00 JYRI RAIVIO, AMSTERDAM. [...] Unionimaiden valtioiden ja hallitusten päämiehet pääsivät yksimielisyyteen paperista, joka vesittää haaveet unionin kehittämisestä puolustusyhteisöksi ja siirtää EU:n ja sen nykyisen, hennon puolustusyhteisön yhdistämissuunnitelmat kauas epämääräiseen tulevaisuuteen.
Juttua eteenpäin lukiessa tulee äkkiä tunne kuin katsoisin jonkinlaiseen peilimaailmaan. Teräsmiehen seikkailuissa hänellä oli joskus vastustaja Bizarro, joka asui bizarro-maailmassa, jossa kaikki oli päinvastoin: maa oli kuutio, tupakantumpit suuria aarteita ja kauniita asioita vihattiin.
Olen selvästi eksynyt sinne.
ENSINNÄKIN, 1997 oli olemassa kaksi Euroopan unionia. Oli tämä tavallinen EU, johon Suomi kuuluu, mutta sen lisäksi oli vielä erikseen läntinen EU, Western European Union eli WEU, johon kuului kymmenen Länsi-Euroopan isoa maata.
Toisekseen, tällä läntisellä EU:lla ne kaivatut turvatakuut olivat jo voimassa. Eikä puhuttu edes mistään nynnyjen turvatakuista, vaan
ihan oikeasta sotilaallisesta velvollisuudesta auttaa toisia liittolaisia. Turvatakuu oli samanlainen kuin Natolla, artiklan numeroa eli vitosta myöten. Eli juuri sellainen, jota presidentti Niinistö kaipailee nyt
Vladimir Putinin varjon langetessa koko Euroopan ylle.
Kuitenkin vuoteen 1997 mennessä lakerikenkäiset miehet olivat huomanneet, että on oikeastaan hölmöä pitää yllä kahta EU:ta. Siksi ne päätettiin Amsterdamissa yrittää yhdistää.
Samalla tähän nykyiseen EU:hun olisi voinut lipsahtaa tuo läntisen EU:n sisältämä turvatakuu.
Raivio jatkaa raportointiaan:
Hollannin aamulla julkaisemissa uusissa sopimusluonnoksissa oli kuitenkin myös puolitoista sivua pitkä pöytäkirja EU:sta ja WEU:sta. Se oli eräänlainen karkea luonnos näiden kahden organisaation yhdistämisestä...
Kokouksessa oli kuitenkin läsnä eräs maa, joka valpastui tällaisista puheista. ”Tämä teksti ei tule jäämään eloon iltaan saakka”, heidän diplomaattinsa uhosi Raiviolle.
Maa myös onnistui uhossaan. Se sai kuin saikin kahden EU:n yhdistämissuunnitelmat "vesitettyä", kuten Raivio raportoi, ja potkittua läntisen EU:n mukana tulevat turvatakuut tulevaisuuden hämärään.
Maa oli tietenkin Suomi.
Ratkaisussa näkyi selvästi Suomen puumerkki, Raivio kirjoittaa.
Yhteisen puolustusvelvoitteen sijaan Suomi junaili EU:lle lähes päinvastaista suuntaa, sellaista jossa kukin maa saa osallistua puolustukseen miten huvittaa tai ei ollenkaan. EU:n asiakirjoista hävisivät pian Suomen aktivoiduttua merkinnät unioneiden yhdistämisestä ja sen perään myös kaikki vähänkään konkreettiset aikataulut EU:n puolustusyhteistyön kehittämisestä.
Valtiotieteen tohtori
Jukka Tarkka viittaa tapaukseen arvioidessaan HS:n sivuilla dosentti
Markku Salomaan kirjaa 2015.
Salomaa muistuttaa historian kirpeästä vaiheesta, jossa Suomi rauhantahtoisuudella poseeratessaan ampui omaan jalkaansa. Ulkoministeri Tarja Halonen ja hänen ruotsalainen kollegansa estivät Amsterdamin huippukokouksessa 1997 Länsi-Euroopan Unionin WEU:n sulauttamisen EU:n organisaatioon. Siinä meni mahdollisuus kehittää unionin sisälle eurooppalainen Nato, jonka perään Sauli Niinistö ainakin presidentinvaalien aikaan vielä haikaili.
Tuntuu hämmentävältä lukea vuosikymmenien takaisia tekstejä. Ainakin minä olen luullut, että Suomi on aina jotenkin ovelasti ja viisaasti pyrkinyt rakentamaan yhteistä EU-puolustusta, koska se olisi Venäjälle helpommin nieltävissä kuin Nato.
Tässä bizarro-maailmassa kuitenkin Suomi näyttää vastustaneen nimenomaan eurooppalaisia turvatakuita. Siis vaikka juuri 1997 oli takuuvarmasti sitä aikaa, ettei Venäjää tarvinnut pelätä. Putinin valintaan oli vielä kolme vuotta, ja maata johti viinalle perso setä
Jeltsin.
SELAAN arkistoja vuosia eteenpäin. Turvatakuista ei hirveästi puhuta. Sitten HS:n jutussa joulukuulta 2003 selostetaan jälleen yhtä huippukokousta. Näyttää siltä, etteivät muut EU-maat olleet luovuttaneet. Tällä kertaa lakerikengät ovat kävelleet Brysseliin. Siellä Italia yritti vielä saada aikaiseksi EU:n turvatakuut, mutta törmäsi jälleen turvatakuiden arkkiviholliseen Suomeen.
Italian viime viikolla EU:n perustuslakiin esittämä turvatakuun teksti on melkein sanasta sanaan WEU:n sopimuksen viides artikla. Italia todella oli viemässä Suomea ja koko unionia WEU:n viitoittamalle tielle. Suomalaiset kuitenkin ehdottivat viikonvaihteen ulkoministerikokouksessa Napolissa, että EU:n jäsenet voivat itse arvioida avun pyytämisen ja antamisen tarpeellisuuden.
Italialaiset yrittivät synnyttää pykälää jota nyt kutsutaan artiklaksi 42.7. Suomi ja muutama muu EU-maa harasi vastaan. Heidän vaatimuksestaan italialaiset byrokraatit kirjoittivat turvatakuupykäliä pikavauhtia uusiksi.
Tuloksena oli lausuma, jossa jäsenet sitoutuvat auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta valtiota kaikin käytettävissä olevin keinoin. Suomalaisten vaatimuksesta tekstiin ripustetun peräkaneetin mukaan tämä "ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen erityisluonteeseen".
Näin siis Suomi pääsi kuin pääsikin vaikuttamaan siihen kuuluisaan artiklaan 42 ja sen pykälään 7. Siis siihen samaan, jonka merkityksiä Niinistö kyselee nyt Venäjän pommittaessa Ukrainaa takaisin muinaisslaavilaiselle kivikaudelle. Suomi vaikutti pykälään
lisäämällä siihen lievennyksenä juuri tuon epämääräisen ehdon ”tiettyjen jäsenvaltioiden” ”erityisluonteesta”.
Tätä Suomen silloinen ulkoministeri
Erkki Tuomioja kiitteli vuolaasti.
EU-puheenjohtajamaan Italian uutta ehdotusta EU:n turvatakuista on pidettävä "merkittävänä vastaantulona Suomen ja monien muiden maiden esittämään kritiikkiin aikaisempia ehdotuksia kohtaan", ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) arvioi tiistai-iltana.
Erkki Tuomioja eduskunnassa 2022. KUVA: MARKKU ULANDER / LEHTIKUVA
PRESIDENTTI Niinistö on pitänyt yllä keskustelua EU:n turvatakuista koko presidenttikautensa ajan ja vaatinut muilta EU-mailta selvennyksiä niiden sisältämien turvatakuiden sisältöön. Viimeksi samalla asialla oli myös pääministeri
Sanna Marin (sd), jota tyynnyttelemässä kävi Euroopan komission puhemies
Ursula von der Leyen. Von der Leyen
lupaili laajalti EU:n turvatakuiden takaavan solidaarisuutta ja poliittisia turvatakuita, ja oikeastaan kaikkea muuta paitsi sotilaallista tukea.
Tuntuu huvittavalta ajatella, että Suomi nyt hädän hetkellä huhuilee muilta mailta selvennyksiä EU:n turvatakuihin, kun se näyttää olleen itse niitä lieventelemässä ja tekemässä epäselviksi.
KAIKKI OVAT VARMASTI TEHNEET PARHAANSA SUOMEN TURVALLISUUDEN ETEEN, MUTTA SILTI HERÄÄ JONKINLAINEN KYSYMYS SIITÄ, MIKÄ OIKEIN ON SUOMEN POLIITTISEN ELIITIN KYKY LUKEA TULEVAISUUTTA TAI TEHDÄ SITÄ VARTEN OIKEITA RATKAISUJA. JÄLKIVIISAUDEN UHALLAKIN, SE ON HEIDÄN TYÖNSÄ.
Sanna Marin ja Ursula von der Leyen tapasivat helmikuussa. KUVA: JUHANI NIIRANEN / HS
Arkistojen lukeminen alkaa vajaa viikon jälkeen puuduttaa, ja Suomen ilmeisen jakomielitautisesta käytöksestä Euroopan kentillä jää epätoivoinen olo.Tekee mieli luovuttaa.
SOITAN SIIS ULKOPOLIITTISEEN INSTITUUTTIIN, JOSSA TUTKIJA
Tuomas Iso-Markku olisi osannut kertoa kaiken tämän ilman, että tuhlaan elämääni ihania keväisiä päiviä arkistojen syövereissä.
Kyllä, Suomi oli hyvin aktiivinen vältellessään liittoutumista, ja kyllä, siinä tapahtui suuri käänne joskus 2000-luvun puolivälissä, Iso-Markku sanoo. Mutta tärkeää on muistaa, että Suomi ei tehnyt sitä yksin, ja että ajat olivat erilaiset.
Yritän kysellä Suomen ulkopolitiikan skitsofreniasta, ja siitä miltä tämä kaikki Luoja paratkoon näyttää muiden EU-maiden silmissä, mutta Iso-Markku ei lähde sellaiseen.
Kysyn siksi vähän maltillisemmin, että jos neutraaliusajattelu oli Suomen tapa välttää Neuvostoliiton miehitys, niin miksi se jatkui niin voimakkaana vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Neuvostoliitto meni jo imperiumien taivaaseen. Niin voimakkaana, että Suomi vastusti jopa eurooppalaisia turvatakuita.
”Siinä pitää ottaa huomioon se, että tällaiset ideat voi juurtua aika syvälle”, Iso-Markku arvioi.
Tuomas Iso-Markku KUVA: MARKKU ULANDER / LEHTIKUVA
”Suomi ei ollut enää puolueeton. Suomi tuli osaksi Euroopan unionia, mutta Suomi jatkoi tällä sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, jonka nähtiin palvelleen Suomea hyvin kylmän sodan kontekstissa, mutta jolla nähtiin myös olevan potentiaalisesti positiivinen vaikutus myös kylmän sodan jälkeisessä maailmassa.”
Tämä sinänsä varsin kaunis ajatus kumoutui Iso-Markun mukaan kahdessa osassa. Ensimmäisiä merkkejä muutoksesta nähtiin 2006, ja selvää muuttunut suhtautuminen oli jo 2009, kun Lissabonin sopimus ja sen sisältämä ja Suomen vesittämä turvatakuulauseke astuivat voimaan. Iso-Markku ei sitä sano, mutta silloin Venäjä oli hyökännyt Georgiaan ja alkanut rettelöidä myös Virossa.
Toinen ja lopullinen kumoutuminen tapahtui 2014, kun Putin hyökkäsi Ukrainaan ensimmäisen kerran.
SOITAN vielä yhden puhelun, tuon ja tämän ajan suurelle ulkopolitiikan vaikuttajalle Erkki Tuomiojalle. Kysyn häneltä, mitä hän ajattelee nyt kaikesta tästä. Että nyt kun Euroopan maista juuri Suomi eniten tarvitsisi EU:n turvatakuita – varsinkin jos Nato vielä kieltäytyy ottamasta Suomea tilanteen eskaloimisen pelossa jäseneksi – tuntuu keljulta, että se on ollut juuri Suomi, joka eniten on ollut niitä turvatakuita lieventelemässä.
”Kaikkea on katsottava aikaansa vasten”, Tuomioja sanoo.
Tuomioja oli Suomen ulkoministeri 2003, kun Suomi vesitti EU:n turvatakuuartiklan 42.7 ajamalla sinne mainintaa ”tiettyjen maiden” ”erityisluonteesta”.
”Piti paikkansa, että Suomessa ei hallituksen linja eikä eduskunnan linja ollut silloin sellainen, että olisi haluttu nimenomaan sotilaallisia turvatakuita velvoittavassa muodossa”, Tuomioja sanoo.
Hän muistuttaa, että artiklaa lievensivät myös EU:n Nato-maat, jotka eivät halunneet heikentää Naton roolia.
Mutta turvatakuiden lieventämisen lisäksi taustalla oli kolmaskin syy: Ruotsi.
”Tärkein asia on se, että halusimme, että tämä koskee EU:ta kokonaisuutena ja että siitä ei ole mitään opting outia. Ja tässä Ruotsi oli sanonut suoraan meille, ja mahdollisesti Itävalta ja Irlantikin, että jos se [sitova turvatakuulauseke] tulee, he jättäytyvät silloin pois. Sen vuoksi me oltiin tyytyväisiä tulokseen, koska se piti EU:n yhtenäisenä.”
TILANNE muistuttaa siis hämmästyttävän paljon nykyistä Nato-keskustelua. Ruotsin linja neutraaliuteen oli silloin Suomeakin tiukempi, ja Ruotsi oli siksi myös Suomen turvatakuiden tiellä. Suomi valitsi Ruotsin 2003. En tiedä, valitseeko nyt.
Kysyn Tuomiojalta vielä lopuksi epäreilun kysymyksen, koska hän joutuu tavallaan vastaamaan koko maan puolesta vaikka edustaa siitä vain siivua. Mutta kysyn kuitenkin.
Kun Neuvostoliitto kupsahti, neutraaliuden ajatus jatkui kuitenkin vuosikymmeniä sen jälkeen kun sen alkuperäinen motiivi oli mennyt pois. Venäjä ja varsinkin Jeltsin olivat täysin ystävällismielisiä ja aika vaarattomia Suomelle, mutta silti neutraaliusajattelu jatkui. Mikä silloin oli siis sen motiivi?
Tuomioja täsmentää aluksi, että kyse oli sotilaallisesta liittoutumattomuudesta eikä puolueettomuudesta, joka tippui pois jo Suomen liittyessä EU:hun.
”Ja varmaan se motiivi oli se, että emme halunneet näyttäytyä Neuvostoliiton... tai Venäjän, vihamieliseksi kokeman blokin jäsenenä. Kyse oli liikkumatilasta myöskin. Että haluttiin liikkumatilaa ylläpitää joka suuntaan.”
Eli kyse oli liikkumatilasta, ja Venäjälle vihamielisten blokkien ulkopuolella pysymisestä?
”Kyllä. Ja siitä, että jos sotilasliittoon kuuluminen tarkoittaa sitä, että olet automaattisesti sodassa, jos sotilasliitto joutuu sotaan.”
OLEN imenyt itseeni ähkyyn asti Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Silti minusta tuntuu, etten ole nähnyt sen illusorisesta maailmasta kuin pienen bizarro-väläyksen, jossa asiat ovat itsensä peilikuvia.
Suomi on puolueeton koska Neuvostoliitto, mutta myös kaikista muista syistä. Suomi haluaa EU:n turvatakuut, mutta tuhoaa ne kehtoonsa ja osoittaa sormella Ruotsia. Suomi on osa länttä mutta ei halua kuulua lännen blokkeihin, koska haluaa liikkumatilaa. Ilmeisesti siis itään.
Presidentti Sauli Niinistöllä oli niin vähän tuomisia Washingtonin-vierailultaan, että minun oli pakko selvittää, miksi Suomella ei ole EU:n turvatakuita, ja löysin syyllisen, kirjoittaa HS Vision Tuomas Peltomäki esseessään.
www.hs.fi
Mitä Niinistöön tulee, niin ei tässä pressallakaan ole paljoa vaihtoehtoja.
