Valtiojohtomme on hänen johdossaan ollut käsittämättömän sinisilmäinen Venäjän suhteen ja vasta vuodenvaihde muutti käsitystä.
Miten kukaan on voinut ainakaan kymmeneen viimeiseen vuoteen uskoa Venäjästä mitään muuta kuin agressiivista, harhaista kleptokratiaa tai miten on voinut käsitellä Natojäsenyyttä muuna kuin tavoiteltavana turvallisuusratkaisuna.
Tuohon ajatusharhaan on helppo langeta.
Väitän, että nimenomaan Niinistö on ollut se, joka on tiennyt Venäjän todellisen luonteen, tavoitteet ja keinot niihin pyrkimiseksi.
Niinistönymmärsi, että mikäli jäsenyys olisi otettu syvän rauhan - niin, Krim oli tuolloisen ulkoministerin mukaan vain Venäjän paniikkireaktio - keskusteluun, ei Venäjältä olisi tarvinnut tilata noottia kansan vakuuttamiseksi. Se olisi tullut pyytämättä, vaan ei yllätyksenä.
Kun vielä nytkin nämä tietyt tahot, jotka viime vuosikymmenellä edustivat merkittävää valtaa sekä todellisuudessa että mielipidemuodostuksen kautta, saavat palstatilaa ja hyväksyntää, olisi heidän kantansa voittanut tuolloin kirkkaasti. Olisimme ulkopoliittisesti pakottaneet kauas 80-luvulle.
Ottaako viisas johtaja tuollaisen riskin joka ei oikeastaan ole riski, vaan selevä tapaus. Niinistö säilytti sen liikkumatilan, joka oli säilytettävissä. Ehkä on hyvä muistaa, että Suomi on kuitenkin ajopuun asemassa, vaikka juhlapuheissa olemme kokoamme suurempia, eivät isot EU-maat riskeerata intressejään meidän vuoksemme.
Varsinkin, kun kansa fanitti kympillä vieraan vallan agenttia presidenttinä, koska hän kävi Elannossa lippalakki päässä.