9. maaliskuuta puolustusministeri Antti Kaikkonen piti tiedotustilaisuuden Yhdysvalloissa. (UWA IDUOZEE)
Samana päivänä Sanna Marin
tapasi politiikan toimittajia Säätytalossa Helsingissä. Toimittajat tenttasivat pääministerin Nato-kantaa, jota Marin ei suostunut paljastamaan. Rivien välistä kuitenkin kuuli, että ei hän ainakaan kovin kielteisesti suhtautunut jäsenyyteen.
”Hakematta jättäminenkin on valinta, jolla on vaikutuksia”, Marin sanoi.
Marin ripitti politiikan toimittajia siitä, että Suomessa keskustellaan vain Suomen Nato-jäsenyydestä, kun muualla Euroopassa huomio on enemmän Ukrainan sodassa ja ukrainalaisten hädässä.
Tässä vaiheessa eli pari viikkoa hyökkäyksen jälkeen Suomen valtiojohdon näkemys näyttikin olleen se, että Suomi voi hyvinkin olla etenemässä kohti Nato-jäsenyyttä. Mutta olennaista oli ajoitus. Sodan riehuessa Ukrainassa ei välttämättä ole oikea aika liittyä. Tämän näkemyksen taustalla oli ennen kaikkea Yhdysvaltain huoli eskalaation riskistä. Mutta samaa viestiä oli kuullut esimerkiksi ulkoministeri Pekka Haavisto sukkuloidessaan tapaamassa Nato-maiden ulkoministereitä.
Ilmapiiri alkoi kuitenkin nopeasti muuttua. Yhdysvalloissa varovaisuus väistyi sitä mukaa, kun tiedot Venäjän heikosta menestyksestä Ukrainassa lisääntyivät. Samalla alkoi näyttää selvältä, että sota tulee pitkittymään. Näin ollen riski siitä, että Suomen Nato-jäsenyys vaarantaisi rauhanprosessin, hälveni.
Samalla lännessä vahvistui näkemys, että Venäjälle ei saa antaa myönnytyksiä – ja mikäpä alleviivaisi enemmän Venäjän strategista epäonnistumista kuin Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon.
Asenteiden muutosta vauhditti myös se, että maailman tietoisuuteen levisi järkyttäviä kuvia venäläisten Ukrainassa tekemistä raakuuksista ja siviilien murhista.
Yksi käännekohta oli keskiviikko 9. maaliskuuta. Tuona päivänä viestimissä julkaistiin karmeita valokuvia Venäjän Mariupolissa pommittamasta synnytyssairaalasta.
”Nämä ovat sotarikoksia. Ei voi olla niin, että siviilejä kohtaan hyökätään tällä tavalla. Tämä pitää yksiselitteisesti tuomita, ja sillä pitää olla myös kovat seuraukset”, Marin kommentoi iskua seuraavana päivänä EU-johtajien epävirallisessa huippukokouksessa Pariisin Versaillesissa.
Torstaina 10. maaliskuuta presidentti Niinistö tapasi jälleen eduskunnan puhemiehistöä, ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntien puheenjohtajat sekä eduskuntaan valittujen puolueiden johtoa. Tällä kertaa paikkana oli Valtioneuvoston linnan turvatila.
Tunnelma oli muuttunut, ehkä osin Ukrainasta tulleiden järkyttävien sotarikosepäilyjen takia.
Kokouksessa oli paikalla on myös puolustusvaliokunnan puheenjohtaja
Ilkka Kanerva (kok), joka oli vakavasti sairas. Kanervan liikkuminen oli jo vaivalloista, mutta hän kuitenkin osallistui aktiivisesti keskusteluun.
Kyseessä oli viimeinen kerta kuin pitkäaikainen parlamentaarikko osallistui eduskuntatyöhön. Kanerva vaikutti hauraalta, mutta paikalla olijat eivät osanneet aavistaa, että hän kuolisi vain kuukautta myöhemmin.
Tässä kokouksessa jotkut läsnäolijoista olivat kuulevinaan, että Niinistö olisi kallistumassa Nato-jäsenyyden kannalle. Mutta ääneen presidentti ei tätä sanonut – kuten ei kukaan muukaan osallistuja.
Ei nimittäin puhuttu siitä, mennäänkö Natoon. Vaan siitä, miten se tehdään, jos sinne mennään. Puhuttiin siis prosessista.
Kokouksessa käytiin läpi muun muassa eduskuntakäsittelyyn mahdollisesti liittyviä ongelmia. Sekä sitä, mikä Nato-jäsenyyden kannatus eduskunnassa silloin oli ja kuinka suuren enemmistön jäsenyyssopimuksen hyväksyminen tulisi aikanaan vaatimaan. Tässä kokouksessa keskeiset päättäjät tajusivat toistensa merkitsevistä katseista, että Suomi oli siirtynyt Natoon johtavalle tielle.
Tapaamisen jälkeen Niinistö piti tiedotustilaisuuden Presidentinlinnassa. Hän kertoi, että aikoo käydä seuraavana päivänä puhelinkeskustelun Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.
Koska kansanäänestystä Natosta tuskin järjestetään, Niinistö pohti, että kansan näkemyksiä voisi selvittää laajalla mielipidekyselyllä. Niinistön ajatus ”supergallupista” sai sittemmin täystyrmäyksen.
Niinistö korosti jälleen eduskunnan roolia ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa.
”Meillä on turvallisia ratkaisuja myös tulevaisuuteen. Ne on huolella läpikäytävä, ei viivytellen mutta huolella”, Niinistö sanoi. Hän korosti, että eduskunnalla on oltava kaikki tieto, mitä ratkaisuja on tarjolla ja mitä riskejä niihin liittyy.
”Meillä on hyviä vaihtoehtoja, ja niitä on nyt punnittava”, Niinistö sanoi.
Niinistö siis puhui vaihtoehdoista monikossa.
Periaatteessa niitä oli kolme: 1) Ei tehdä mitään. 2) Vahvistetaan yhteistyötä Ruotsin ja Yhdysvaltojen kanssa ja toivotaan EU:n puolustuspolitiikan tomeroitumista. 3) Liitytään Natoon.
Perjantaina 11. maaliskuuta Sauli Niinistö kävi puhelinkeskustelun Ukrainan presidentin
Volodymyr Zelenskyin kanssa. Sen jälkeen Niinistö puhui tunnin Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.
Keskustelu Putinin kanssa keskittyi kanslian tiedotteen mukaan yksinomaan Ukrainan sotaan.
Illalla Niinistö kertoi Twitterissä keskustelleensa puhelimessa myös Ruotsin pääministerin Magdalena Anderssonin kanssa.
”Tapaamme taas maanantaina”, Niinistö kirjoitti Anderssonille.
Maanantaina 14. maaliskuuta Niinistö tapasi Anderssonin Lontoossa, jossa Suomi ja Ruotsi osallistuvat Jef-maiden päämieskokoukseen. Jef eli Joint Expeditionary Force on Britannian johtama monenvälinen puolustusyhteistyökehys, jossa ovat mukana Britannian, Suomen ja Ruotsin lisäksi Alankomaat, Islanti, Latvia, Liettua, Norja, Tanska ja Viro.
Niinistö tapasi erikseen myös Britannian pääministerin Boris Johnsonin sekä prinssi Charlesin.
Torstaina 17. maaliskuuta hallitus ilmoitti ryhtyvänsä valmistelemaan ajankohtaisselontekoa turvallisuusympäristön muutoksesta ulkoministeri Pekka Haaviston johdolla.
Sunnuntaina 20. maaliskuuta Financial Times julkaisi Sauli Niinistön haastattelun. Jutun otsikossa oli kuitenkin ikävä virhe. Otsikon mukaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys lisäisi Ukrainan sodan eskalaation riskiä.
Niinistö kuitenkin sanoi asian haastattelussa täsmälleen päinvastoin, mutta otsikosta oli unohtunut ei-sana.
Haastattelussa Niinistö puhui jälleen vaihtoehdoista. Niitä on hänen mukaansa kaksi: Nato-jäsenyys tai puolustusyhteistyön syventäminen Yhdysvaltojen ja Ruotsin kanssa.
Tiistaina 22. maaliskuuta Niinistö tapasi Ranskan presidentin
Emmanuel Macronin Pariisissa. Presidentin yhteydenpito keskeisten Nato-maiden johtajiin ja muihin päättäjiin olikin kevään aikana erittäin vilkasta.
Puhelinkeskusteluita presidentti kävi muun muassa Naton pääsihteerin
Jens Stoltenbergin, Saksan liittokanslerin Olaf Scholzin, Turkin presidentin
Recep Tayyip Erdoğanin, Israelin pääministerin
Naftali Bennettin, YK:n pääsihteeri
Antonio Guterresin ja Unkarin presidentin
János Áderin kanssa.
Tiivisti maailmalla olivat sukkuloineet myös pääministeri Sanna Marin, joka tapasi etenkin EU-maiden johtajia, sekä tietysti ulkoministeri Pekka Haavisto ja muut keskeiset ministerit. Ylen keräämien tietojen mukaan tammi–maaliskuussa presidentti ja ministerit olivat yhteydessä esimerkiksi Ruotsin päättäjiin 33 kertaa, Ranskan 13, Yhdysvaltojen 11, Norjan 10 sekä Saksan ja Britannian 9.
Näissä keskusteluissa Suomen valtiojohdolle vahvistui käsitys, että Naton ovet todella ovat auki eikä jäsenyyden esteeksi pitäisi tulla mitään yllätyksiä.
Keskiviikkona 23. maaliskuuta Niinistö kertoi MTV3:n haastattelussa muodostaneensa Nato-kantansa mutta ei suostunut sitä vielä paljastamaan.
”Kyllä minun kantani aika selkeä on. Kun eduskunta analyysin tekee niin sitten on aika tehdä johtopäätöksiä”, hän sanoi.
Niinistö kävi haastattelussa taas läpi vaihtoehtoja. Jos ei tehdä mitään, se tuskin riittää Suomen turvallisuuden takaajaksi pitkässä juoksussa. Myös Ruotsin, EU:n ja Yhdysvaltain kanssa tehtävä yhteistyö herättää Niinistön mukaan kysymyksen, että riittääkö sekään.
”Kolmantena on Nato. Selvää kai riittävyyden suhteen on, ettei riittävämpää ole”, Niinistö sanoi.
Saman viestin Niinistö toisti pari päivää myöhemmin lauantaina 26. maaliskuuta. Ylen Ykkösaamun haastattelussa.
Ylen toimittaja
Seija Vaaherkumpu kysyi presidentiltä, olisiko Nato-jäsenyys Suomelle riittävä turva.
”Sen enempää ei taida olla olemassa. Se on riittävin ainakin”, Niinistö vastasi.
Vasta näiden haastatteluiden jälkeen moni keskeinen poliitikko kertoo olleensa täysin varma, että presidentti haluaa Suomen Natoon.
Lauantaina 2. huhtikuuta Sanna Marin piti puheen Sdp:n puoluevaltuustossa. Puhe ei jättänyt epäselvyyttä siitä, etteikö Marin olisi Nato-jäsenyyden kannalla – vaikka hän ei asiaa ääneen sanonutkaan.
”Sekä liittyminen että liittymättä jättäminen ovat valintoja, joilla on seurauksia. Meidän on arvioitava niin lyhyen kuin pitkän tähtäimen vaikutukset. Samalla meidän on pidettävä kirkkaana mielessä tavoitteemme: Suomen ja suomalaisten turvallisuuden varmistaminen kaikissa tilanteissa”, Marin sanoi.
2. huhtikuuta pääministeri Sanna Marin piti voimakkaan puheen Sdp:n puoluevaltuustossa. (LASSI RINNE / IS)
Lauantaina 9. huhtikuuta oli puolestaan keskustan puoluevaltuuston kokous, joka antoi puolueelle mandaatin edetä Nato-jäsenyyden suhteen.
Samana päivänä Sanna Marin oli haastateltavana Ylen Ykkösaamussa. Marin arvioi, että Sdp:n sisällä ”Nato-kannat ovat liikkeessä”.
Vauhdikkaasti liikkui ainakin Sdp:n kokenut kansanedustaja ja entinen ulkoministeri
Erkki Tuomioja, joka kertoi Hufvudstadsbladetin haastattelussa, että Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist olisi ehdottanut suomalais-ruotsalaista puolustusliittoa vaihtoehtona maiden Nato-jäsenyydelle.
Tuomiojan mukaan Hultqvist olisi keskustellut aiheesta myös suomalaisen ministerikollegansa Antti Kaikkosen kanssa.
Tuomiojan sanomisista nousi poru.
Sekä Hultqvist että Kaikkonen kiistivät, että tällaista asiaa oltaisiin valmistelemassa.
Jälkikäteen selvisi, että Suomi-Ruotsi -yhteistyöstä Hultqvistin kanssa oli aktiivisimmin keskustellut Tuomioja.
Tuomiojan ulostulo käytännössä lopetti keskustelun Ruotsi-vaihtoehdosta eli vaikutus oli ilmeisesti täysin päinvastainen kuin Tuomioja oli suunnitellut.
Sdp:n sisäisessä turvallisuuspoliittisessa ryhmässä oli pitkin kevättä ollut esillä Ruotsi-yhteistyöstä vaihtoehtona Nato-jäsenyydelle. Ryhmässä oli virinnyt ajatus, että huhtikuun alkupuolella Suomen ja Ruotsin demarit järjestäisivät Helsingissä tilaisuuden, jossa ne muodostaisivat puolueiden yhteisen turvallisuuspoliittisen kannan.
Tilaisuudesta ei kuitenkaan tullut mitään, koska Sanna Marin ja Magdalena Andersson eivät ajatukselle lämmenneet. Sen sijaan pääministerit pitivät tiiviisti yhteyttä suoraan toisiinsa.
Tiistaina 12. huhtikuuta Sanna Marin vieraili Tukholmassa Anderssonin vieraana. Samana aamuna Svenska Dagbladet kertoi sisäpiirilähteisiin perustuen, että Andersson ja Ruotsin demarit olivat vaihtaneet Nato-kantansa. Lehden mukaan Ruotsin tavoitteena olisi jättää Nato-hakemus jo ennen kesäkuun lopussa järjestettävää Naton Madridin-huippukokousta.
Pääministereiden yhteisessä tiedotustilaisuudesta välittyi vahva viesti, että Ruotsilla oli halu ottaa Suomen etumatkaa kiinni ja jättää Nato-hakemus kutakuinkin samaan aikaan.
Iltapäivälehti Expressenin kolumnisti
otsikoi: ”Ruotsia johdetaan nyt Helsingistä.”
Julkisuudessa jopa pääministeri Marinin käyttämän mustan nahkatakin nähtiin viestivän päättäväisyyttä.
Sanna Marin ilmoitti jo joulukuussa, että hän tulee pääministerinä keskittymään etenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan Venäjän uhittelun vuoksi.
Marin on nuoren polven poliitikko, jolla ei ole samanlaista historiallis-ideologista painolastia Naton suhteen kuin monella vanhemmalla demarilla. Marin kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa 14. toukokuuta, että pääministerikauden aikana hänen aiemmin kielteinen Nato-kantansa oli muuttunut myönteiseksi. Tähän olivat hänen mukaansa vaikuttaneet keskustelut Nato-maiden päämiesten kanssa Eurooppa-neuvoston kokouksissa.
Marinin tiedetään jo alkuvuodesta pohdiskelleen, että jos kansan mielipide Nato-jäsenyydestä muuttuu ratkaisevasti, myös Sdp:n pitää olla valmis muuttamaan kielteistä kantaansa. Tämä tiettävästi järkytti joitain vanhan polven demareita.
Kokeneet kansanedustajat halusivat opettaa nuoremmille puolueen päättäjille Sdp:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan perusteita.
Kansanedustaja
Kimmo Kiljunen järjesti loppiaisena 6. tammikuuta tilaisuuden, johon oli kutsuttu Marinin ja ulkomaankauppaministeri
Ville Skinnarin ohella demareiden kokeneita edustajia kuten
Eero Heinäluoma,
Antti Rinne ja Erkki Tuomioja.
Marin ei kuitenkaan päässyt paikalle.
Tammikuun lopussa varapuhemies Antti Rinne kutsui saman konklaavin koolle eduskuntaan puhumaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tällä kertaa Marin osallistui tilaisuuteen.
Keskustelussa käsiteltiin muun muassa sitä, että Nato-jäsenyys saattaa hyvinkin nousta teemaksi vuoden 2023 eduskuntavaaleissa.
Marinin suhtautuminen Natoon on jo pidempään ollut hyvinkin pragmaattinen – joka tuntuu olevan hänelle ominainen luonteenpiirre. Jos Marin näkee, että että asiat ovat vääjäämättä menossa johonkin suuntaan, on paras tehdä välttämättömyydestä hyve ja muuttaa kantaansa. Jos lopputulos on etukäteen selvä, on fiksuinta edetä siihen suuntaan mahdollisimman nopeasti eikä jäädä turhaan kiukuttelemaan.
Istuntokauden alkaessa helmikuun alussa Marin varoitti Sdp:n eduskuntaryhmää, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan on hyvinkin mahdollinen. Vaikka hän ei sanonut Nato-sanaa ääneen, se ilmeisesti oli hänellä vaihtoehtona jo tuolloin mielessä.
Heti Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen helmikuun lopussa Marinin myönteinen kanta Nato-jäsenyyteen oli ainakin keskeisillä demareilla hyvin tiedossa.
12. huhtikuuta Suomen ja Ruotsin pääministerit tapasivat Tukholmassa. (AFP / LEHTIKUVA)
Keskiviikkona 13. huhtikuuta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskeva ajankohtaisselonteko jätettiin eduskunnalle, ja valiokunnat ryhtyvät käsittelemään sitä.
Valiokunnat kuulivat pääesikunnan turvatiloissa sotilailta ja muilta asiantuntijoita turvallisuuspoliittisesta tilanteesta ja Nato-jäsenyyden hyödyistä ja riskeistä.
Puolustusvaliokunnan kokouksessa eräs kansanedustaja onnistui yllättämään ulkoministeri Pekka Haaviston kysymällä, miten Natosta voi erota. Haavisto ei tiennyt vastausta, mutta selvitti sen ja palasi asiaan.
Selonteon eduskuntakäsittelyn oheen oli luotu niin sanottu koordinaatioryhmä, johon kuuluvat puolueiden puheenjohtajat ja ryhmänjohtajat.
Ryhmä voisi tarvittaessa välittää eduskunnan kannan valtiojohdolle, jos Suomen pitäisi jostain syystä kiirehtiä jäsenyyshakemuksen jättämistä. Vastaavasti eduskuntakäsittelyä voitaisiin tarvittaessa hidastaa, jos haluttaisiin esimerkiksi odottaa Ruotsin etenemistä.
Puhemies Matti Vanhasen johtama koordinaatioryhmä tapasi viikoittain ja kuuli käytännössä samat asiantuntijat kuin puolustus- ja ulkoasiainvaliokunta.
Jälkikäteen moni on korostanut koordinaatioryhmän merkitystä, sillä sen kautta eduskuntapuolueiden johdolle muodostui hyvin yhtenäinen tilannekuva.
Matti Vanhasen rooli oli äärimmäisen keskeinen prosessin ideoimisessa ja etenemisessä.
Eduskunnan selontekokäsittely mahdollisti myös sen, että jos maailmalla tapahtuisi jotain ennalta arvaamatonta, Suomi pystyisi tarvittaessa myös peruuttamaan Nato-asiassa. Se ei myöskään millään tavalla sitonut presidentin ja hallituksen käsiä ja he pystyisivät tekemään tarvittaessa ratkaisuja.
Ulkoministeriössä valmisteltiin kevään aikana selontekoa suuren virkamiesjoukon voimin. (KIMMO RÄISÄNEN / UM)
Hämmästyttävinä Suomen Nato-prosessissa oli se, että useiden lähteiden mukaan yhdessäkään kokouksessa kevään mittaan ei varsinaisesti tehty päätöstä jäsenyyden hakemisesta.
Siis siten, että päättäjiltä olisi suoraan kysytty, liitytäänkö vai ei.
Kysymystä ei esitetty hallituksen ja eduskuntapuolueiden tapaamisessa, ei presidentin johtamissa parlamentaarisissa tapaamisissa eikä edes erittäin salaisissa presidentin ja hallituksen tp-utvan kokouksissa.
Keskustelu on aina koskenut prosessia ja aikatauluja – miten edetään ja missä järjestyksessä.
Samaan aikaan kaikki ovat toki tienneet, että prosessit ja aikataulut nimenomaan johtavat jäsenyyteen. Asiaa ei ilmeisesti siksi ollut tarvetta erikseen alleviivata.
Tämä on korostanut eduskunnan merkitystä päätöksenteossa. Ei ole ollut mitään salaista pöytää, jossa päätös olisi tehty etukäteen kulisseissa vaan eduskunta on saanut päättää asiasta – siis ainakin periaatteessa. Käytännössä kaikki keskeiset päättäjät ovat viimeistään maaliskuun loppupuolelta tienneet, että eduskunta tulee päätymään suosittelemaan Nato-jäsenyyttä.
Suomen kaltaiselle insinöörikansalle prosessin kautta eteneminen lieneekin luontevaa. Ja koska prosessi on korostunut niin vahvasti, se on myös toiminut tehokkaasti. Keskeiset valtioelimet – presidentti, hallitus ja eduskunta – ovat toimineet yllättävänkin saumattomasti yhteen vaikka aikaisemmin keskeisten päättäjien välillä on ollut aitoja jännitteitä.
Puolueet ja eduskuntaryhmät ovat kukin tahoillaan linjanneet omia kantojaan. Koska kansan mielipide kääntyi hämmästyttävän nopeasti Naton kannalle, se sai puolueet vauhdittamaan omia linjanmuutoksiaan.
Painetta lisäsi erityisesti Ylen huhtikuun alussa julkaisema puoluekannatuskysely, jossa Nato-myönteisen kokoomuksen kannatus pomppasi peräti 26,1 prosenttiin. Muut puolueet tiedostivat, että niiden ei auta viivytellä omien päätöstensä kanssa.
Suomi ryhtyi valmistautumaan Venäjän mahdolliseen hyökkäykseen jo loppuvuodesta 2021, kun tiedustelutiedot viittasivat siihen, että Venäjän joukkojen keskittämisessä Ukrainan rajoille ei välttämättä ole kyse vain uhittelusta.
Tammi–helmikuussa Suomi oli aktiivisesti mukana valmistelemassa EU:n pakotteita Venäjän mahdollisen hyökkäyksen varalta.
Venäjän joulukuussa esittämät uhkailut olivat Niinistön mielestä niin vakavia, että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa piti jollakin lailla muuttaa. Natoon liittyminen ei kuitenkaan ollut tiettävästi Niinistön mielessä vielä joulukuussa.
Hänen ajattelussaan Nato-vaihtoehto vahvistui alkuvuodesta ja viimeistään maaliskuun puolessavälissä Niinistön Nato-kanta alkoi olla hyvinkin selkeä.
Mutta miksi Niinistö sitten antoi sodan alettua niin epävarman kuvan korostamalla riskejä ja vastuuta?
Syitä on monia.
Presidentti oli syystä huolissaan siitä, että jos hän ilmaisee kantansa, se vaikuttaa muiden kantoihin.
Niinistö ja hallitus halusivat, että prosessi etenee eduskuntavetoisesti.
Se ei välttämättä ollut vastuunpakoilua, vaan pikemminkin huolta päätöksen legitimiteetistä – siis siltä, miltä päätös tulee myöhemmin näyttämään.
Vaikka Niinistö oli aiemmin moneen otteeseen sanonut, että Natoon ei mennä ilman kansanäänestystä, näin Suomi nyt kuitenkin oli tekemässä.
Siksi kansanedustajilla piti olla merkittävä rooli päätöksenteossa.
Eduskunnan kytkeminen mukaan auttaa myös tilanteessa, jos Suomeen kohdistuu niitä Niinistön mainitsemia Venäjän ilkeyksiä. Kun vastuu riskeistä on jaettu, myös vastuunkantajia on enemmän.
Puolueet piti saada mukaan prosessiin, sillä niiden ohjelmien linjaukset edustavat jatkuvuutta.
Jälkikäteen voi silti ihmetellä, miksi Niinistö niin pitkään puhui eri vaihtoehdoista – vaikka ei välttämättä itsekään pitänyt niitä kaikkia realistisina. Tässäkin taisi olla kyse legitimiteetistä. Jos kaikki vaihtoehdot on ainakin puheiden tasolla kartoitettu, se vähentää mahdollisuuksia jälkikäteispulinaan.
Ja osittain kyseessä saattoi olla myös Niinistön luonne.
Eräs Niinistön hyvin tunteva kuvaa presidenttiä tyypilliseksi juristiksi, joka viilaa pilkkua ja haluaa loputtomasti varmistella asioita ennen päätöksentekoa. Ja siinä vaiheessa kun kaiken pitäisi olla selvää, hän haluaa vielä kertaalleen varmistaa.
Jos ratkaisuvaihtoehtoja on kaksi, joista Niinistö suosii toista, hän yrittää kuulemma väsymättä etsiä vasta-argumentteja juuri tälle suosikkivaihtoehdolleen.
Tämä voi selittää sen, että Niinistön myönteistä Nato-kantaa oli ulkopuolisten pitkään niin vaikea havaita.
Torstaina 12. toukokuuta kello 10 presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin lähettivät yhteisen tiedotteen, jossa he kertoivat kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä.
Tänään sunnuntaina 15. toukokuuta tasavallan presidentti ja hallitus päättävät Suomen olevan valmis hakemaan jäsenyyttä. Alkavalla viikolla eduskunta käsittelee asiaa täysistunnossa ja käsittelyn lopuksi äänestää siitä.
Sen jälkeen Suomi ilmoittaa Brysseliin Naton päämajaan halustaan päästä puolustusliiton jäseneksi.
Kaikki nämä ovat tarkasti suunniteltuja askelmerkkejä.
Mutta mikä oli se hetki, jolloin Suomen Nato-jäsenyyteen johtava tie käytännössä valittiin? Ja ketkä sen tekivät?
Sellaista hetkeä, puhelinkeskustelua tai kokousta ei ole, ellei sitten muistelmissa tai poliittisen historian tutkimuksissa paljastu olennaisia uusia tietoja.
Parhaan vastauksen taisikin tarjota presidentti Sauli Niinistö, joka keskiviikon tiedotustilaisuudessa kohdisti sanansa Venäjälle.
”Te aiheutitte tämän. Katsokaa peiliin.”
Suomen Nato-jäsenyys ratkesi 24. helmikuuta kello viisi aamulla.
. Liekö puhunut vielä itsekseen hetken.