Kenraali evp. on sitä mieltä, että NATO on suurin uhka maailmanrauhalle.
Aarne Vehviläinen sai suoritetuksi upseerin 2,5-vuotisen ammatillisen tutkinnon / virkatutkinnon (korkeakoulututkinto upseerin tutkinnosta tuli vasta paljon myöhemmin) vuonna 1967, ja hänet ylensi luutnantiksi Puolustusvoimien ylipäällikkö, tasavallan presidentti Urho Kekkonen, joka oli Vehviläisen virkauran pitkäaikaisin ylipäällikkö. Kun nuori upseeri astui ensimmäiseen palveluspaikkaansa Pohjan Prikaatiin, voimme kuvitella mielessämme, kuinka hänellä olivat saappaat jämptisti kiillotettuina, upouusi komentovyö ojennuksessa ja suikka juuri oikealla tavalla päähän asetettuna. Silloin elettiin Suomessa YYA-aikaa. Prahan kevät ja sen aiheuttama pelko Suomessa oli jo aivan nurkan takana, mutta siitä ei vielä tiedetty yhtään mitään. Suomettumisen syvin aallonpohja oli vielä kokematta, mutta perusteet sille oli jo luotu. Suomen turvallisuuspolitiikan peruspilarit olivat sodan lopputuloksen ja Suomen ahtaan geopoliittisen aseman pakottamat puolueettomuus ja YYA-sopimus, niin kuin olivat suurimman osan Vehviläisen upseeriuran ajasta. Suomi ponnisteli säilyttääkseen jonkinlaisen kytköksen läntiseen arvoyhteisöön, mistä saatiin satunnaisia harvoja valon pilkahduksia. Muuten idänsuhteet ja Neuvostoliiton pelko määräsivät, mikä oli tahti askelten Suomen ulkopolitiikassa ja turvallisuusratkaisuissa.
Naton ja Varsovan liiton muodostamat voimakkaat suurvaltapoliittiset blokit ja kauhun tasapaino sementoivat Eurooppaan lopulta jatkuvan rauhan ajan. Tasapainoa ei halunnut kumpikaan osapuoli keikuttaa, siinä olisi ollut niin vaurastuvalla lännellä kuin omalla pelikentälllään itäisessä Euroopassa rautaista kuria pitävällä Neuvostoliitolla aivan liikaa menetettävää. Tätä oli jatkuva ikuisesti. Sodat tapahtuivat vain jossain kaukana, kuten Lähi-idässä, jonka tunnelmia majuri Vehviläinenkin pääsi maistelemaan Suomen YK-valvontajoukoissa.
Mutta maailma ei pysynytkään entisellään. Neuvostoliitto hajosi, ja historian uskottiin loppuvan. Ehkäpä sodan uhkaa ei Euroopassa enää ikinä koettaisi. Everstiluutnantti Vehviläinen sai nähdä, miten uuden ajan sarastuksessa Suomi otti ensi askelensa läntisen integraation tiellä. YYA- ja puolueettomuuspolitiikka alkoivat muotoutua liittoutumattomuuspolitiikaksi ja puolueettomassa Pohjolassa harjoitettavaksi vakautuspolitiikaksi. Läntisen sotilasliiton NATO:n jäsenyydestä ei puhuttu mitään. Se oli aivan mahdoton ajatus. Ja olisiko se ollut enää uudessa rauhan, demokratian ja hyvinvoinnin tulvimassa maaillmassa tarpeenkaan. Varmuuden vuoksi ylläpidettiin ja jopa kehitettiin aseellista puolustuskykyä: hankittiin Hornet-hävittäjät ja Itä-Saksan jäämistöstä edullisesti muuta kalustoa - Nato yhteensopivuudellahan ei ollut sen kummempaa merkitystä. Everstiksi ylennyksen saanut Vehviläinen sai nyt jatkaa menestyvää kaaderiupseerin uraansa Puolustusvoimissa, joka oli kenties kalustoltaan vahvempi kuin koskaan, ainakin parhaiden saksalais- ja sotasaalisaseistuksen aikoja lukuunottamatta. Sodat käytiin edelleen muualla, kuten Lähi-idässä, jossa Vehviläinen sai uudelleen pariinkin otteeseen käydä komennuksella.
Kun kenraalimajuri Vehviläinen jäi pitämään viimeisiä vuosilomiaan ennen reserviin siirtymistä, oli Puolustusvoimien ja Suomen läheisempi sotilaallinen integraatio Naton kanssa jotain, mikä tapahtuisi vasta tulevaisuudessa. Puolueettomuudesta oltiin luovuttu, mutta liittoutumattomuus oli uusi linja. Vakautuspolitiikalla Suomen uskottiin yltävän kokoaan suurempaan saavutukseen: liennyttämään ja vakauttamaan tilannetta Pohjois-Euroopassa niin, että sodan uhkaa ei voisi syntyä. Puolustusvoimatkin oli nyt niin vahvaksi uskottu, että eihän kukaan vihamielinen voima rohkenisi edes kokeilla onneaan sen kanssa. Nato-jäsenyydestä puhuttiin vain vähämerkityksisissä sivulauseissa, joiden esittäjiä pidettiin vähän omituisina. Nato-option mystinen käsite syntyi vasta tulevaisuudessa, ja vasta tulevaisuudessa Venäjän raakalaismaisuus sai sotilaalliset ilmenemismuotonsa Georgiassa, Ukrainassa ja jälleen Ukrainassa.
Kenraali on reservissä kuolemaansa asti. Mutta lienee niin, että jossain vaiheessa, kenraalin iän karttuessa, hän muuttuu lähtökohtaisen tarpeettomaksi myös sodan olojen tilanteessa. Aktiivipalveluksessa ja tuoreeltaan reserviin siirtyneinä kenraaleja lienee kuitenkin aika moneen tarpeeseen riittävä määrä. Onhan heitä palveluksessakin 28 ja kenttäpiispa päälle. Kuinka kauan kenraalimajuri evp saa viettää aikaansa eläkeläisen puuhissa säilyen kuitenkin edelleen relevanttina aseellisen maanpuolustuksen ylimpien johtotehtävien tarpeisiin? 80 ikävuoden lähestyessä saattaa aika olla mennyt jo vanhan kenraalimajurin edelle.
Niinpä kenraalimajurin viimeinen taistelu on alkanut. Sen välineenä on tietokone ja sanan säilä. Kuinka nykyajan hätäiset poliitikot rohkenevatkaan lähteä viemään Suomea Naton jäseneksi. Vuosikymmeniä oli rauha taattu Euroopassa, kun ymmärrettiin olla keikuttamatta suurvaltapolitiikan venettä. Eihän Ukrainan sota voi mistään muusta johtua, kuin siitä, että Nato olisi lähtenyt epävakauden tielle, eihän? Ja nyt vielä Suomi on sotkeutunut tähän kammottavaan puuhaan.
Ehkäpä näistä aineksista rakentuu erään evp. kenraalimajurin maailma tänä päivänä.