"Isäntämaasopimuksen" tarkoitus on oikoa diplomaattisia mutkia siinä tapauksessa että ao. maan tarvitsee vastaanottaa apua äkillisen kriisin sattuessa: se ei siis ole mikään "kauttakulkuoikeus" tai verrattavissa johonkin 3. valtakunnan "lomalaiskuljetuksiin". Suomi on ollut tässä asiassa aika hidas, mm. Ukraina ratifioi tällaisen sopimuksen jo 2004.
Tässäkin ketjussa on moneen kertaan toisteltu ettei Suomella (tai Ruotsilla) ole todellisia turvatakuita, ja maalaillaan kuvaa jossa VDV-jägsterit nostavat Venäjän lippua Eduskuntatalon salkoon samalla kun Nato katsoo päältä ja valittelee "voi voi kun ne ei hoksanneet liittyä meihin...nyt on liian myöhäistä".
Todellisuudessa saa aika huolella etsiä sellaisia tapauksia jossa jokin maa on joutunut sotimaan täysin yksin. Yleensä jonkun sortin liittolaisia on löytynyt ihan ad hoc-pohjalta joilta on sitten saanut vaihtelevansorttisesti tukea. Talvisodassa Suomella oli puolustussopimus yhden maan kanssa (Viro) josta ei ollut mitään hyötyä. Sen sijaan monet Suomen kanssa liittoutumattomat maat lähettivät materiaalista apua, Ruotsi jopa huomattavaa aseellista tukea. Tämä siis maailmanpoliittisesti äärettömän hankalassa tilanteessa jossa käynnissä oli jo maailmansota ja Suomi oli maantieteellisesti hankalasti syrjässä avunantajista. On tietysti totta että jokainen lisäsitoumus tekee konkreeettisesta avunannosta todennäköisempää: tässä mielessä Artikla 5 ja vastaavat tuskin ovat täysin kuolleita kirjaimia. Oikea maailma ei ole kuitenkaan niin binäärinen että valtiot toimisivat vain valmiiden liittolaissopimusten pohjalta. Onhan täälläkin nostettu esiin että Suomen olisi hyvin vaikea pysyä sivussa esim. Baltiassa käytävästä sodasta.
Esimerkinomaisesti voisin heittää esimerkiksi Irlannin: ei mainittavaa armeijaa, ei Natossa ja huonot välit ainoaan naapurimaahan. Vaan luuletteko oikeasti että jos Pohjoisen Punalippuinen laivasto laskisi maihin Dubliniin, että sitä muu maailma katselisi päältä peukkuja pyöritellen?