Montako hevosvoimaa hevonen tuottaa? Sekin on mitattu – Sota-aikana hevonen oli korvaamaton ja sitä ennen piti pystyssä suurta osaa kansantaloudesta
Hevonen on Suomessa tätä nykyä pullasorsa ja hupiolento, mutta vielä kaksi sukupolvea sitten se piti pystyssä suurta osaa kansantaloudesta.
Luottoa.
Suomenhevonen oli sitkeä, mutta luotettava työkaveri. William Lomaxin kuva on todennäköisesti 1900-luvun alusta.
KUVA: WILLIAM LOMAX/VAPRIIKKI
Lukuaika noin 13 min
Tallenna
Innovointi hevosen työlaitteiden kehityksessä moninkertaisti maatalouden kannattavuuden 1700-luvulta alkaen – kauan ennen traktorin tuloa.
Suomenhevonen on läheisempää sukua siperialaiselle jakutianhevoselle kuin pohjoismaisille kylmäveriserkuilleen.
Tilaa tästä T&T:n maksuton uutiskirje – Kokoamme kiinnostavimmat artikkelit sähköpostiisi joka päivä.
Sen sijaan karjalainen pienhevonen on eri rotua kuin maatiaishevonen muualla Suomessa. Sen katsotaan periytyvän euraasialaisesta tarpaanista, jonka viimeinen tunnettu yksilö kuoli 1800-luvun lopulla.
Kustaa Vaasa kielsi hevosviennin Suomen alueelta 1520-luvulla ja perustutti hevossiittoloita kruununtiloille taatakseen armeijan liikkuvuuden. Miehen saattoi aina korvata uudella, hyvää hevosta ei.
Kustaa Vaasan ajoilta löytyy myös ensimmäinen maininta suomalaisesta eläinlääkäristä. Vaikka tuona aikana Suomeen tuli jonkin verran ulkomaisia jalostushevosia, pääosa ratsuväenkin kavioeläimistä edusti vanhaa pienikokoista maatiaishevosta.
1600-luvun suomalaiset sotaratsut olivat niukan ravinnon tähden noin 120-senttisiä, kun eurooppalaiset vastineet olivat säkästään parikymmentä senttiä korkeampia.
Täällä Euroopan pussinpersauksissa ollaan oltu takamatkalla hyvässä jos huonossa.
Vetotyöt heiniä härkien
Historioitsija
Olaus Magnus kirjoitti 1500-luvulla siitä, miten niin Suomessa, Ruotsissa kuin Norjassakin on erinomaisia, erilaisiin vetotöihin sopivia härkiä. Meillä erityisesti lännen viljelysalueilla härkä oli pitkään vetojuhtana. Toisaalta sellainen elukka auran edessä oli itäisellä kaskialueella vitsailun aihe.
Härkäparka joutui vetämään suuren osan valtakauttaan sarvi-ikeellä eli päänsä ja niskansa voimalla. Hevoselle asetettiin länget jo varhaisella keskiajalla, näin se kykeni vetämään hartioillaan ja omalla painollaan.
Jos te menette hevosten vetokisoihin, saatatte nähdä, kuinka kelpo työhevonen todellakin nojaa länkiinsä siinä missä ratsusukuinen koettaa sipsutella väsyttäen itsensä ennen kuin reki inahtaakaan.
Mahtuu.
Metsätöissä hevonen menee ahtaastakin raosta.
KUVA: VAPRIIKKI
Härän vetopuutteita tasoitti se, että naudan saattoi pistää poskeensa hyvällä omallatunnolla työuran jälkeen, kun taas hevosen syöntiä kammottiin niin pakana-aikojen kuin katolisen opetuksen jäljiltä.
Vuoden 1571 hopeaveroluettelon mukaan Suomessa oli 32 679 hevosta ja 6 781 härkää, niistä suurin osa Varsinais-Suomessa.
Maanviljelys on ollut suomalainen pääelinkeino kolmisensataa vuotta aina 1900-luvun alkuun. Hevonen voitti härät vetoneuvona maatalouden koneellistuessa kelpo vauhtia 1800-luvulta alkaen.
Vaikka härkä oli paikoin hevosta suositumpi talvijuhta, yhä pidemmälle jalostunut suomenhevonen vallitsi metsätyömaita ja härät katosivat rekien edestä. Suokki oli sitkeä mutta luonteeltaan silti taipuisa, luotettava työkaveri. Härkä oli, no, härkä.
Uutta vedettävää
Siirtyminen viljanviljelystä lypsykarjatalouteen 1800-luvun lopulta alkaen ja niittyheinän korvaaminen viljellyllä heinällä toi hevoselle paljon uusia hommia. Tulivat niittokoneet ja meijerikuljetukset.
Oletko kiinnostunut autoista? Tilaa T&T:n autokirje tästä
Samassa kotitekoiset hevostyölaitteet korvautuivat tehdastuotteilla. Tärkein teollisesti tuotetuista välineistä oli kyntöaura. Sitä olivat jo vuosisatoja edeltäneet kosselit, viuhkat, kaariaurat ja aatrat.
Varsinkin varsinaissuomalaiset savimaat olivat huonosti muokkautuvia. Itä-Suomen kaskipelloilla pärjättiin hyvinkin aatralla eli hankoauralla, joka tyypillisimmillään oli kaksikärkinen haarukkamainen maanraaputin, mutta ei aura nykyisessä mielessä.
Viilto.
Parihevoset auran edessä Janakkalassa 1930-luvulla.
KUVA: VAPRIIKKI
Rauta-auran maata kääntävä ja kasvinjätteet piilottava ominaislaatu huomattiin etenkin savimailla hyväksi. Skotlantilainen
John Small kehitti 1760-luvulla kyntöauran, jonka siiven rusettimainen geometria elää nykyissäkin traktorivetoisissa aurajäteissä.
Suomessa oli Moskovan vuoden 1864 maatalousnäyttelyn aikaan jo yli 20 erilaista täkäläisten tuotantolaitosten valmistamaa rauta-auraa, kuuluisimpina näistä Fiskarsin monet mallit, varsinkin loppupään ”Kymppi”, jonka vako oli kymmentuumainen.
Kääntävä, pystyviiluja jättävä rauta-aura vaati savimaiden kylvöpohjan valmistamiseen jotain tehokkaampaa jauhinta kuin mihin risuäkeet eli karhit – tasamittaan karsituista oksapölleistä värkätyt kylvömuokkaimet – pystyivät.
Vetovoimaa.
Äestys käy kevyemmin parivedolla.
KUVA: VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO
Alueelliset äkeen mallit
Käsiharasta kehittyi risuäkeen kautta kirjava joukko mitä hauskimmin nimettyjä hevosäesmalleja. Ensimmäinen risuäkeen syrjäyttäjä oli 1500-luvulta alkaen tappimaisilla puu- ja sittemmin rautapiikeillä toteutettu raamiäes, joka tuli Suomeen Ruotsista.
Sen sijaan polkuäes lienee vallan satakuntalaista perua ja kenties jo 1500-luvun lopulta. Sen rakenne oli paljossa raamiäkeen tapainen, mutta muokkausvaikutusta tehosti ajurin seisominen äkeen päällä. Painonsa siirrolla hevosmies saattoi vaikuttaa maan muokkautuvuuteen edes jonkin verran.
Muita kylvömuokkausvälineitä olivat maanpinnan muotoja mukaileva niveläes, pohjoissuomalainen pelkkaäes, veitsimäisillä terillä varustettu puukkoäes eli tönkkökarhi, edeltäjiään hieman syvempää muokkausta tehnyt kolmiomainen karhu ja hanhenjalkaterin varustettu vinosti vedettävä karso, joka oli muita etevämpi rikkakasvien juurimisessa.
Peltopiru eli rullaäes oli ensimmäisiä pyöriväteräisiä äkeitä, sen hiukan kehittyneempi malli oli lapiomaisilla terillä toteutettu Vaasan seudulla kehitetty lapiorullaäes, joka oli melkoinen loikka muokkausominaisuuksien kehityksessä.
Tämän edelleenkin käytössä olevan äesmallin suosio synnytti muassaan mittavaa kotimaista valmistusta.
Jyvät talteen.
Elonleikkuukone kehittyi moottoroituna leikkuupuimuriksi.
KUVA: VAPRIIKKI
Kylväjä Jethro Tull
Ensimmäisen nykyaikaisen rivikylvökoneen sommitteli englantilainen
Jethro Tull aivan 1700-luvun alussa. Kyllä, juuri tämän miehen mukaan
Ian Andersonin progebändi sai nimensä.
Suomessa toimeen ruvettiin yli sata vuotta myöhemmin. Luutnantti
Odert Gripenberg (1788—1848) tutustui Sveitsin Bernissä
J. H. Pestalozzin ajatuksiin viljankylvön mekanisoimisesta.
Hänen onnistui patentoida kylvökone sekä Suomessa että Ruotsissa vuonna 1837. Alkuhakemisen jälkeen tässäkin hommassa onnistuttiin niin hyvin, että vasta aivan viime aikoina suurten alojen kylvökoneet ovat alkaneet sisältää paineilmaa ja sähkökäyttöä mekaanisen ja painovoimaisen siemensyötön sijasta.
Korjuuvälineille voimansiirto
Heinänniittoa ja viljankorjuuta helpottavia masiinoita protoiltiin ensiksi Britanniassa 1800-luvun alussa. Ne olivat teknisesti muokkauskalustoa vaativampia, koska eestaas liikkuva leikkuuterä piti saada jollakin voimansiirtokonstilla säksättämään.
Hevosvetoisen niittokoneen samoin kuin viljan niittoon ja kokoamiseen ilmestyneen elonleikkuukoneen isänä pidetään silti Yhdysvaltain Virginiassa maatilan poikana syntynyttä
Cyrus McCormickia (1809–1884).
Hänen isänsä jo kokeili sepältä kopioimansa niittokoneen ideaa käytäntöön. Siitä ei tullut mitään, ja pojankin tie keksijänä oli aluksi tukkoinen.
Niittoneuvon toiminnan ideana oli alusta pitäen ottaa edestakaisin liikkuvan terän tarvitsema voima maapyörältä hammasratas- tai hihnavälityksellä ja kampikoneistolla. Leikkuuterän periaate on aivan sama vuoden 2018 puimurimallistossa, vaikka voima tuleekin moottorilta.
Niitto- ja hevosvetoisen haravakoneen sanotaan mullistaneen heinänniiton. Jotkut maatalouden historioitsijat ovat sitä mieltä, että nimenomaan heinänniittokone potkaisi maatalouden ennen näkemättömään tuottavuuteen 1800-luvun puolivälistä alkaen.
Sammutin.
Tampereen Lielahden sellutehtaan tehdaspalokunnan hevosvetoinen hiilihapporuisku 1920-luvulla.
KUVA: VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO
Pappi elonkorjuussa
Pappi nimeltä
Patrick Bell lienee pitkästynyt pelkissä hengentöissä kotinurkillaan Skotlannissa, sillä hänen kontolleen pannaan ensimmäisen kelvollisen elonleikkuukoneen esittely vuonna 1826. Tosin hän teki sen isänsä maatilalla.
Elonleikkuukone paitsi niittää myös kokoaa leikatun viljan aumaan pois seuraavan leikkuukierroksen uralta tai jakelee pyörivällä haravasysteemillä sadon lyhteen kokoisiin kasoihin jatkokäsittelyn helpottamiseksi.
Bellin kone oli kahden hevosen työnnettävä kaksipyöräinen laite, jossa hihnakuljetin asetteli leikatun tavaran siistiin aumaan. Hevosten parissa ei olekaan nähty juuri muita työnnettäviä peltotyölaitteita.
Alan varsinainen kehitystyö tapahtui kuitenkin Yhdysvalloissa sen preerioiden suorastaan huutaessa kättä pidempää maailmanmarkkinoille menevien viljamäärien korjuuseen. Cyrus McCormick sai aikaan ensimmäisen toimivan laitoksensa vuonna 1831.
McCormickin panokset olivat alku myöhemmälle maatalousalan jättiläiselle International Harvesterille. Se on kadonnut, mutta McCormickin muisto elää edelleen italialaisen Landini-konsernin yhtenä traktorimerkkinä.
Ensimmäiset elonkorjuukoneet rantautuivat Eurooppaan 1850-luvulla ja Suomeen, ensinnä Mustialan maatalousoppilaitokseen Tammelaan vuonna 1862. Tekninen kepulius, hinta ja toistaiseksi riittoisa työvoima jarruttivat laitoksen triumfia Suomessa.
Elonleikkuukone yleistyi täällä vasta 1920-luvulta alkaen. Sodat aiheuttivat viivettä niin, että kun koneita oli vuonna 1941 vasta noin 11 000, niin 1960-luvun alussa pientilavaltaisessa Suomessa niitä oli 58 000. Osaa elonleikkureista vedettiin sentään traktoreilla. Ensimmäiset ajopuimurit olivat tulleet maahan jo 1950-luvun alussa.
Vesille.
Hevonen paikallismoottorina lautalla.
KUVA: VAPRIIKKI
Hevonen paikallismoottorina
Pelkkään jyvien irtipuintiin ilman roskien erottelua tehdyt ensimmäiset puimakoneet olivat käsikäyttöisiä ja raavaallekin miehelle tappavan painavia pyöritettäviä
Siksi syntyi hevoskierto. Se teki kauramoottorista myös paikalliskäyttöisen. Kopukka kytkettiin sektorivarteen kiertämään kehää. Tämä varsi oli toisesta päästään kiinni pystyakselissa, jonka yläpäässä olevan monimetrisen vaakasuuntaisen rattaan liike välittyi remmin tai hammaspyörä-kulmavaihteen avulla puimakoneeseen. Tai vaikka pärehöylään.
Hevoskäyttöiset puimakoneet yleistyivät Lounais-Suomeen, Etelä-Pohjanmaalle ja Karjalan Kannakselle 1800-luvulla, muihin maakuntiimme vasta seuraavan vuosisadan alussa. Käsi- ja hevoskiertoisissa puimakoneissa käytettiin vain riihessä kuivattua viljaa, seiväskuivatun kosteus olisi tukkinut laitteet ja pyörittäjät.
Jonotusta.
Maitotonkat tulevat hevosten vetämissä kärreissä meijeriin Laitilassa heti sodan jälkeen.
KUVA: VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO
Työn avuksi
Puunjalostusteollisuuden vahva kehitys 1800-luvun loppupuolelta saakka työllisti Suomessa talvisin yli satatuhatta miestä ja jopa 50 000 hevosta, huippuvuosina 1940-luvun lopulla vielä paljon enemmänkin.
Maataloustraktorit ja sitten varsinaiset ajokoneet muuttivat tilanteen täysin kymmenessä vuodessa. Kun hankintakaudella 1960–61 Suomessa oli metsätöissä vielä noin 55 000 hevosta, niin vuonna 1970 hevosen ja miehen työpareja oli metsissä enää noin 17 000.
Savotat alkoivat marraskuun puolen välin jälkeen ja työtä tehtiin aina kevät-Mariaan eli maaliskuun 25. päivään saakka. Pohjoisessa savotat jatkuivat kelien mukaan kauemminkin.
Tyypillinen työpari tuli pientilalta. Tämä duo oli tottunut kovaan työhön, mutta silti jäädytetyillä väylillä liikkui järjettömän kokoisia kuormia kohti uittoväyliä. Hevoset kiskoivat sopivissa paikoissa myös tukkilauttoja.
Valtavat hevosmäärät tarvitsivat valtavasti rehua, jota jouduttiin jatkamaan selluloosalla vielä 1950-luvullakin. Uskollinen työneuvo usein kulutti enemmän kuin ravinnostaan sai.
Metsätöitä
Kirsi Nuutinen teki Mikkelin ammattikorkeakoululle vuonna 2011 opinnäytetyön ”Suomenhevonen metsätöissä”. Siinä
Pekka Nuutinen antaa eloisan kuvan hevosmetsätyön arjesta Pohjois-Suomessa 1960-luvulla.
”1950–1960-luvun savotoilla kaikki työmiehet olivat firman palveluksessa. Ei ollut vielä metsureita vaan jätkiä. Jokaisella jätkällä oli omat palstansa, joillakin palstoilla saattoi olla kaksikin jätkää. Kaadettavat tukkipuut oli leimattu kahdella leimalla ja ropsit yhdellä. Lisäksi oli juurileimat.
Jätkä suuntasi puun kaadon hevosmiehen ajouran suuntaisesti. Kun jätkät olivat kaataneet puuta valmiiksi tarpeeksi paljon, tuli jakomies, joka mittasi tukit ja määräsi tukkien katkontakohdat. Ropsit tehtiin suoraan kaksimetrisiksi. Joskus jakomiestä joutui odottamaan viikonkin: jätkän piti puhdistaa tukit lumesta jakomiestä varten mikäli lunta oli odottamisen aikana satanut.
Apuna.
Ihmisiä ja hevonen puutavaran ajossa talvella
KUVA: KANSATIETEEN KUVAKOKOELMA / MUSEOVIRASTO (CC BY 4.0)
Tukkien pituus mitattiin jalkoina. Jakomies iski kirveellä merkkiloven tukkiin ja merkitsi kirveellä veistettyyn kohtaan pituuden kosmoskynällä. Katkaistuaan tukin jätkä merkitsi tukin pituuden tukin päähän jotta mitta nähtäisiin myös lanssissa.
Katkomisen jälkeen hevosmies pääsi ajamaan puut lanssiin ja metsuri saattoi siirtyä toiselle palstalle jatkamaan hommiaan. Lanssissa tukit pyöritettiin teloille, josta ne otettiin kuorittavaksi. Vieritysporukka vieritti kuoritut puut veteen, josta ne uitettiin puomien väliin. Tämän jälkeen lautta niputettiin ja hinattiin hevoskierroksella. 1960-luvulla hinaamiseen käytettiin jo konevoimaa.”
Pitkä historia
Kirjoitushetkellä Suomessa työskentelee muutama kymmenen metsuri-hevonen-paria joko osa- tai puoliammattimaisesti. Hevosen tai parivaljakon yleensä jollakin suojelu- tai puistokohteella vetämässä metsäkärryssä on yleensä bensamooottorista hydraulipaineen saava pieni nosturi.
Suomenhevonen täytti maamme satavuotisjuhlavuonna 110 vuotta. Niitä oli kirjoitushetkellä keskuudessamme noin 19 500 joista työhevoseksi kantakirjattuja on vain noin 400–500 yksilöä. Suurimmillaan suomenhevoskanta oli 1950-luvulla yli 400 000 yksilön laajuinen.
Haluatko Tekniikka&Talouden kiinnostavimmat artikkelit koostettuna sähköpostiisi joka päivä? Tilaa tästä linkistä ilmainen uutiskirjeemme.
30-heppainen Volmari
Tekniikan Maailma selvitti vuonna 2000 ori Volmarin ja Saab 9-3:n sekä tarvittavan mittalaitteiston avulla, paljonko hopusesta lähtee tehoja.
Ensin vähän perusteita.
Minun riisipussini maksimitehoksi ilmoitetaan 90 din-hevosvoimaa. En käytä autoni koko tehoreserviä juuri koskaan, vaikka se on rivakimmillaankin nykykatsannossa kuin täi tervassa.
Ori Volmarista lähti Tekun koetuksessa hetkellisesti 30 hevosvoimaa. Mutta kumpikaan ajoneuvo ei pysy kasassa osaansa kauempaa, jos maksimiteho otetaan pihalle jatkuvasti.
Harjoitusta.
Kuvassa sotaharjoitukset noin 1929–1930-luvulla.
KUVA: HISTORIAN KUVAKOKOELMA / KORTTIKESKUKSEN KOKOELMA / MUSEOVIRASTO (CC BY 4.0)
Volmari mitattiin asettamalla se kirjaimellisesti aisoihin ja vetämään Saabia. Köyden hevosen puolen päässä oli voima-anturi. Se suojattiin ämpärillä, jotteivät hevosen moottorin todennäköiset pakokikkareet vaikuttaisin koetuloksiin.
Mittauksessa hevosenhoitaja piti Volmarin ohjaksista kiinni ja juoksi sen rinnalla. Autoa jarrutettiin siten, että nopeus pysyi hoitajan juoksunopeutta pienempänä eli noin 10 km/h:ssa.
Järjestelyssä mitattiin osapuilleen kahdeksan hevosvoiman eli kuuden kilowatin vetoteho. Hevosen veto ei ole kovin tasaista. Voima aaltoili hevosen askelluksen mukaan. Mutta tehokas hevonen tuottaa Tekun mukaan 30 hevosvoiman eli 22 kilowatin hetkellisen huipputehon.
Mittausoperaatio toteutettiin TM:n, Tampereen teknillisen korkeakoulun ja Ypäjän Hevosopiston yhteistyönä.
Hevosvoiman voima
Toimittaja
Velimatti Honkanen kirjoittaa tässä vuoden 2000 artikkelissa: ”Myös Tekniikan Maailma luopuu hevosvoimien ilmoittamisesta moottoritehojen yhteydessä, ellei siihen ole jotain painavaa, lähinnä historiallista syytä.”
Syytä on kuitenkin ollut, sillä tätä kirjoittaessani ilmestyneessä Tekussa tehot ilmoitetaan kauttaaltaan myös hevosvoimina, suluissa.
Hevosvoima-käsite syntyi, kun höyrykoneen keksijän
James Wattin piti suhteuttaa keksintönsä tuottama teho johonkin. Simppelissä kauneudessaan metrinen hevosvoima tarkoittaa 75 kilon puntin nostoa yhdessä sekunnissa yhden metrin korkeuteen.
SI-järjestelmän mukainen tehon yksikkö on jo pitkään ollut watti kerrannaisineen, ja se tulee tietenkin James Wattin nimestä.
Teho on yksi watti, kun jokin kone tuottaa tai kuluttaa joulen energiaa sekunnissa. Watin teholla voi kohottaa noin satagrammaisen omenan metrin korkeuteen sekunnissa.
Hevoskyydillä.
Joukkoja matkalla sinne jonnekin ylimääräisten harjoitusten aikana syksyllä 1939
KUVA: SA-KUVA (CC BY 4.0)
Maan rakentaja ja sen pelastaja
"Jos ne tahtoo ottaa sun kätes pois, muista panna vastaan!"
Kirjoittajan sotainvalidi-isä muisti nämä Paavo-kuomansa sanat vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Ne jäivät isäni korvaan tämän heittelehtiessä purilailla Krivin tiettömässä korvessa elokuussa 1942.
Tuskainen matka vei joukkosidontapaikalta kohti kaukaista kenttäsairaalaa ja pitkää toipumista.
Sirpaleiden raatelema käsi säästyi, yhtä paljossa suomenhevosvoiman kuin hermosiirtoja kokeilleiden kirurgien ansiosta.
Talvisodan aikaan rintamalla oli hevosia käytössä lähes 72 000 yksilöä. Niistä kuoli tai katosi joka kymmenes.
Jatkosodassa vetopelien motorisointi vähensi hevostarvetta, mutta 62 000 hevosesta kuoli tai katosi suhteellisesti useampi —14 500.
Viattomien ja puolustuskyvyttömien hevosten uhri ja kärsimys ihmisten silmittömyyden tähden oli kova paikka sodan paaduttamillekin sieluille.
Lukemattomat ovat suomenhevosen pelastamat haavoittuneet olosuhteissa, joissa mikään muu kuljetusmuoto ei olisi käynyt laatuun.
Siinä missä talon mies lähti rintamalle, niin kävi usein myös talon parhaalle hevoselle. Perheenjäsenelle.
. Samalta tilalta voi olla kaksikinkymmentä lohkoa selvityspyynnön alla.