KARI MERILÄINEN molskauttaa mökkilaituriltaan järveen. Renkaat juoksevat järven pintaa, laituri keinuu, suvituuli kahisuttaa rantapuita. Naisjärvi Pohjois-Pohjanmaan Pudasjärvellä esittelee suomalaista mökkimaisemaa idyllisimmillään. On helteinen heinäkuu 2018.
Meriläinen ui, ja illuusio särkyy. Uimarin perään ilmestyy ruskea vana. Lietettä. Sitä ei ollut täällä ennen. Ruskea lälli on pääosin humusta, turvemailta peräisin olevaa hapanta kiintoainetta, jota syntyy turpeen hajotessa.
Naisjärven liete on suurelta osin peräisin metsätaloudesta, varsinkin metsäojista, joita kaivettiin täälläkin ahkerasti 1960–1980-luvuilla. Suomi on metsäojituksen supervalta, joka on kuokkinut suonsa perusteellisemmin kuin mikään muu maa maailmassa.
Metsätalouden toimijoille ojittaminen oli metsänparannustoimintaa, mikä on metsätalouden näkökulmasta kuvaava termi. Vesi on suometsien suurin kasvun rajoittaja. Ojitus nähtiin lääkkeenä turvemaiden vesivaivaan. Ojat ohjasivat veden pois, ja maa kuivui. Kasvupaikka parani, metsä alkoi tuottaa puuta.
Kari Meriläinen nousee vedestä. Iholla helmeilee pieniä vetisiä mutalaikkuja.
”Tuolta soilta ja mettistä se on tullut. Kun miettii Iijoen valuma-aluetta, niin kuinka helkatin kaukaa sitä tuleekaan”, hän sanoo.
NAISJÄRVI on yksi pahimmin metsäojituksen vuoksi liettyneistä järvistä, sanoo Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden emeritusprofessori
Jarmo J. Meriläinen. Hän on Kari Meriläisen veli. Jarmo J. Meriläisen mukaan ojitusten vaikutus näkyy selvästi myös muun muassa Lappajärvessä Etelä-Pohjanmaalla. Toki sielläkin on mahdotonta erottaa maatalouden ja metsätalouden kuormitusta toisistaan.
Naisjärvellä liettymistä lisää veden säännöstely. Iijoki on padottu, ja Naisjärven pinnan korkeus vaihtelee kolme metriä. Suuri vedenkorkeuden vaihtelu lisää rantojen eroosiota. Rannoilta siis valuu maa-ainesta veteen.
”Ojasto vaiko pinnanvaihtelun aiheuttama eroosio? Molemmat. En osaa sanoa, kumpi on pahempi, kun ne ovat yhdessä kehno yhdistelmä”, Jarmo J. Meriläinen pohtii.
Professori Meriläisen mukaan metsäojat ovat vaikuttaneet liki kaikkiin järviimme lukuun ottamatta aivan pohjoisinta Lappia, jossa ojitusta ei ole tehty.
Suomen maapinta-alasta kolmasosa on suota. Soista noin puolet, arviolta 5,6–6 miljoonaa hehtaaria, on ojitettu. Metsäojaa on jopa 1,3–1,4 miljoonaa kilometriä – se vastaa lähes kahta edestakaista matkaa Maasta Kuuhun.
Peräti kolmannes kaikista maailman metsäojista on kaivettu Suomeen. Interreg Itämeri -ohjelman rahoittamassa projektissa tarkasteltiin kuuden Euroopan turvevaltaisimman maan, Suomen, Ruotsin, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan, metsäojituksia. Suomi on ylivoimainen ykkönen, sillä toiseksi tullut Ruotsi on ojittanut kolme, jopa neljä kertaa vähemmän. Ruotsissa on arvioitu olevan ojitettuja soita 1,5–2 miljoonaa hehtaaria.
Listan kolmosella Puolalla luku 0,86 miljoonaa hehtaaria. Viro taas on ojittanut noin puoli miljoonaa hehtaaria soitaan.
Villeinä ojitusvuosina 1960–1980-luvuilla kuokka kävi kovimmin juuri täällä Pohjois-Pohjanmaalla, jossa suota on ojitettu kaikkiaan miljoona hehtaaria. Se tarkoittaa 62 prosenttia koko suoalasta. Huippuvuosina 1969 ja 1970 Suomen kartoille piirrettiin uutta sinistä ojaviivaa 80 000 kilometriä vuodessa.
MERILÄINEN katsoi kaunista Naisjärveä ensi kerran vuonna 1977.
Kerrotaan, että Naisjärven nimi tulee sisaruksista, jotka hukkuivat siihen ammoisina aikoina. Meriläiselle nimi osuu muutenkin. Tältä rannalta on kotoisin hänen vaimonsa
Eeva Meriläinen. Mökkitontti on Eevan suvun maita.
”Kun tapasimme, järvessä oli hiekkapohja, humusta ei ollut lainkaan. Vesikin oli sellaista, että näki pohjan”, Meriläinen muistelee.
Muutos järven tilassa on ollut nopea ja raju. Kuvaavaa on, että 1980-luvulla syntyneet lapset eivät muista lietteetöntä Naisjärveä.
”Olen muksuille koettanut kertoa tästä muutoksesta. Eivät he meinaa käsittää, kun he eivät ole itse sitä muunlaisena nähneet.”
Kun ely-keskus tutki Naisjärven tilaa vuosituhannen vaihteessa, lietettä oli keskimäärin 70–120 senttiä. Aikaa on kulunut ja sotkukerros kasvanut.
Kerran Meriläinen ajoi perämoottorinsa kiinni katiskaan, jonka aiemmin oli kadottanut.
Verkko punoutui potkurin ympärille, joten hän ei voinut muuta kuin hypätä järveen repimään katiskaa tongeilla irti potkurista.
”Mutaa oli niin paljon, että vaivuin siihen rintaa myöten. Välillä piti ottaa veneestä kiinni ja nostaa itseä ylöspäin.”
VALTIO alkoi kaivaa metsäojia jo 1900-luvun alussa, mutta määrät kasvoivat vasta 1960-luvulla, kun Suomessa tajuttiin, että metsiä hakataan enemmän kuin ne kasvavat.
Ongelma ratkaistiin luomalla lisää metsämaata. Alkoi suuri metsäohjelmien kausi. Niistä suurimpia olivat kolme Mera-ohjelmaa vuosina 1965–1975. Mera-nimitys tulee metsäalan toimijoiden epävirallisesta Metsätalouden rahoitustoimikunnasta.
Luonnontilaista suota Asmuntinsuon-Lamminsuon suojelualueella Ranualla. (KUVA: ANSSI JOKIRANTA)
Mera-ohjelmilla pyrittiin parantamaan yksityismetsien metsänkasvua. Metsänparantajien työkalupakista löytyi lannoitusta, metsänviljelyä, puunjalostusta ja maanmuokkausta, mutta kuten Metsäntutkimuslaitoksen ylijohtaja
Eljas Pohtila totesi 1990-luvun lopulla, ”huikein projekti” oli metsäojitus.
Mera-ohjelmien ulkopuolella Metsähallitus ja metsäyhtiöt ojittivat, jos mahdollista, vieläkin tehokkaammin.
Puun kasvun näkökulmasta metsäojitukset ovat suurmenestys. Vuonna 1960 Suomen puuston kokonaistilavuus oli alle 1,5 miljardia kuutiota. Vuonna 2017 se oli jo 2,5 miljardia kuutiota.
Metsien vuosittaisen kasvun on arvioitu yli kaksinkertaistuneen 1960-luvun noin 50 miljoonasta kuutiosta 2010-luvun 107 miljoonaan kuutioon. Kasvusta melkein neljännes on peräisin ojitetuilta soilta.
Kansallisen ojitusoperaation huono puoli oli se, että toiminta ryöstäytyi käsistä. Metsänparannuspiireissä työnjohtoa luokiteltiin sen mukaan, paljonko ojaa syntyy. Vauhti kasvoi, suunnittelu unohtui.
Ojittaminen oli niin halpaa, että ojia kaivettiin läpi pienten kankaiden. Ojitukset ulotettiin karuille puuttomille soille, joilla ei ollut minkäänlaisia metsän edellytyksiä. Arviolta viidennes metsäojituksista, siis noin miljoona hehtaaria, kaivettiin turhaan.
Jos nämä epäonnistuneet, ainoastaan ympäristöhaittoja aiheuttavat metsäojitusalueet yhdistettäisiin, se vastaisi Uudenmaan kokoista aluetta.
Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijan
Mika Niemisen mukaan liian karujen soiden lisäksi ojitettiin satoja tuhansia hehtaareja vetisiä nevoja, joilla kasvavat puut kärsivät pahoista ravinnehäiriöistä. Ilman toistuvia lannoituksia puusto ei tällaisilla soilla kasva. Toistuvat lannoitukset taas tekevät kasvattamisesta kallista.
Metsäekologian lehtori
Petri Keto-Tokoi ja metsäekologian dosentti
Timo Kuuluvainen ovat kutsuneet metsänparannustoimintaa ”korvenraivauksen koneelliseksi loppurutistukseksi”. Heidän mukaansa se tuhosi 30 vuodessa suuren osan Suomen suo- ja pienvesiluonnon monimuotoisuudesta. Kiteytys on osuva, sillä tutkimusten mukaan suomalainen suoluonto köyhtyy.
Vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnin mukaan ojitus ja turpeenotto ovat ensisijainen uhanalaisuuden syy 57 prosentille soilla elävistä uhanalaisista lajeista. Yhtenä syynä se on peräti 88 prosentille.
Esimerkiksi Suomen suolinnusto on vähentynyt kahden prosentin vuositahdilla 30 vuoden aikana. Nykyään suolintujemme tila on heikoin koko Pohjois-Euroopassa.
Suurimpana tekijänä pidetään soiden kuivattamista. Muissa naapurimaissa tilanne on parempi. Virossa ja Latviassa, joissa valtaosa soista on rauhoitettu, suolinnusto on jopa runsastunut.
KARI Meriläinen kuivailee itseään laiturilla. Päivä on lämmin, taivas sininen. Ei juuri edes tuule. Meriläinen kellii paahteessa ja antaa auringon kuivata ihonsa. Hän ihailee vaihtelevaa järvimaisemaa, joka avautuu Peukaloisenniemen kärjestä moneen suuntaan.
”Helvetin komia”, hän myhäilee.
Laiturin vierellä kelluu ruoppauskalusto. Meriläinen osti laitteiston, jotta pystyy pulahtamaan järveensä tällaisina kesäpäivinä. Hän ruoppaa uimapaikan puhtaaksi liejusta kolme kertaa kesässä. Uimapaikan takana vettä on liejun päällä vain joitakin kymmeniä senttejä, joten veneily on mahdotonta.
Koko järven ruoppauksestakin on puhuttu, mutta se olisi aivan liian suuri savotta. Järvi on pinta-alaltaan noin 4,4 neliökilometriä. Puolentoista metrin kerros tarkoittaisi 6,6:ta miljoonaa kuutiota eli yli 100 000:ta säiliöautollista liejua.
Koska koko järven ruoppaus on mahdotonta, Meriläinen yrittää saada vedenpintaa pysyvästi korkeammalle. Se parantaisi virkistyskäyttömahdollisuuksia ja painaisi liejua tiiviimmäksi. Veden nostaminen vaatisi pohjapadon rakentamisen jokisuulle viereisen Kollajan kylän liepeille. Rakentaminen edellyttäisi neuvotteluja jokiyhtiön kanssa.
”Mutta voimayhtiö ei sano yhtään mitään. Edes keskusteluyhteyttä ei synny”, Meriläinen harmittelee.
AIEMMIN kesällä Eeva Meriläisen onkeen tarttui mökkilaiturin edustalla naisjärveläinen ihme, siika.
Takavuosina Naisjärvi oli hyvä siikavesi. Kari Meriläinen kertoo, että 1970-luvulla siikaa saatiin verkolla, mutta nykyään mudan päällä polskivat enää hauki, ahven ja särkikalat. Se on tuttu tarina Suomesta. Maa on täynnä entisiä hyviä siikavesiä. Yksi syyllisistä jalokalojen ahdinkoon on metsätalous.
Metsäojituksista ja muokatuilta avohakkuualueilta valuu vesistöihin ravinteita, kuten typpeä ja fosforia. Vesi rehevöityy, jolloin särkikalat lisääntyvät ja jalokalat vähenevät.
Humus taas tummentaa ja happamoittaa järvivesiä. Tummavetisissä järvissä muodostuu ihmiselle vaarallista metyylielohopeaa, jota kertyy erityisesti suuriin petokaloihin.
Samalla tummien järvien kalojen hyvien rasvahappojen määrä laskee. Itä-Suomen yliopiston tutkijat ovat arvioineet, että näiden järvien kalojen syömisestä on terveydelle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Humus hankaloittaa myös jalokalojen lisääntymistä. Humus tekee esimerkiksi harjuksen kutusoraikkoihin pehmeän pinnan. Kun kala kutee, mätimuna uppoaa humukseen ja tukehtuu. Metsäojituksen vaikutus kutusoraikkoihin näkyy jo meriekosysteemeissäkin. Perämerellä elävän erittäin uhanalaisen merikutuisen harjuksen eli meriharjuksen kannat ovat romahtaneet.
Takavuosikymmeninä meriharjus oli runsaslukuinen, suosittu viehekalastuskala. Nyt meriharjus kutee Suomen puolella varmuudella enää Krunneilla Iin edustalla.
Luonnonvarakeskuksen tutkija
Lari Veneranta arvioi Metsähallituksen Tuikki-lehdessä yhdeksi kadon syyksi metsäojituksista valuvan humuksen. Perämereen laskevien jokien humusvaikutus yltää jopa 20 kilometrin päähän jokisuulta.
Ruotsin puoleisella Perämerellä meriharjuksella menee paremmin. Kannat ovat kasvaneet. Syynä on luultavasti se, että Ruotsin rannoilla ojitusvaikutukset ovat pienemmät.
OJITUSTEN jäljet ovat karut, mutta pahin on vielä edessä. Vuoteen 2017 asti ajateltiin, että metsäojituksien ravinnehuuhtoumat laskevat luonnonsoiden tasolle, kun ojittamisesta on kulunut 10–20 vuotta.
Uudet tutkimukset osoittavat, että tilanne on dramaattisesti huonompi, jopa täysin päinvastainen.
Sekä Luonnonvarakeskuksen tutkijan Mika Niemisen tutkimusryhmän että Maa- ja metsätalousministeriön rahoittaman metsätalouden seurantaverkon tulokset osoittavat, että fosfori- ja typpihuuhtoumat ovat paljon suurempia ja kestävät paljon pidempään kuin aiemmin on luultu. Typpipäästöt näyttävät vain kasvavan sitä enemmän, mitä kauemmin ojituksesta on aikaa.
”Käsitys on muuttunut kokonaan. Vielä vuonna 2017 puhuttiin, että metsätalouden osuus vesien kuormituksesta on vain 5–10 prosenttia maatalouden kuormituksesta. Nyt se voi olla koko valtakunnan tasolla ainakin typen osalta puolet maatalouden kuormituksesta”, Mika Nieminen kertoo.
Etelässä maatalous on edelleen vesistöjen suurin kuormittaja. Niemisen mukaan uutta on se, että esimerkiksi Pohjanmaalla ja Oulun alueella, jossa jopa 90 prosenttia soista on ojitettu, metsätalous voi olla vesistöjen suurin kuormittaja.
Suomen ympäristökeskuksen ja Oulun yliopiston tutkimukset antavat samansuuntaisia tuloksia. Typpi-, fosfori- ja humuspitoisuudet ojitettujen turvevaltaisten valuma-alueiden alapuolisissa vesistöissä ovat korkeita.
Niemisen mukaan vanhojen ojitusalueiden suuret ravinnehuuhtoumat johtuvat mitä todennäköisemmin turpeen hajoamisesta. Kun ojitetulla alueella puusto kasvaa, se myös haihduttaa enemmän. Vedenpinta laskee, jolloin yhä syvemmällä oleva turve pääsee tekemisiin hapen kanssa ja alkaa hajota.
Hajoaminen vapauttaa ravinteita ja aiheuttaa eroosiota. Lopputulos on se, että sadevesi huuhtoo ravinteet mukaansa. Ravinteet kulkevat vesistöihin useimmiten veteen liuenneena. Laskuojiin kaivettavista saostuskuopista tai valtaojien laskeutusaltaista ei ole silloin hyötyä. Kiintoaines jää kuoppien ja altaiden pohjalle, mutta veteen liuenneet ravinteet jatkavat matkaa.
Ainoa keino pysäyttää ravinteet on valuttaa ojavedet pintavalutuskenttien tai kosteikkojen läpi, jolloin kasvillisuus imee ne itseensä. Pintavalutuskenttä on ojitusalueen ja vesistön väliin jäävä vyöhyke.
Mika Niemisen mukaan pintavalutuskentät ja kosteikot ovat vaikeita toteuttaa alavilla rannikoilla, koska maa ei vietä tarpeeksi.
VANHOJEN ojitusalueiden ravinnehuuhtoumat ovat yksi metsäalan kuumista perunoista, sillä nämä alueet ovat tulossa hakkuukypsiksi.
Mika Nieminen kertoo, että kun turvemaita aletaan avohakata ja maata muokata, vesistöt ovat saamassa jopa kymmenkertaisen ravinnepommin verrattuna kangasmaiden hakkuisiin.
Ravinnepiikin suitsimiseksi Luonnonvarakeskus on suositellut turvemaille jatkuvaa kasvatusta eli metsänkäsittelytapaa, jossa metsää ei lähtökohtaisesti koskaan avohakata, vaan sieltä korjataan suurimmat ja arvokkaimmat puut.
Jatkuvassa kasvatuksessa maanmuokkaus on kevyempää, joten ravinteita liukenee vesistöihin vähemmän. Hakkuutapa sopii turvemaille myös siksi, että varttunut puusto haihduttaa vettä. Tarve kunnostusojittamiselle vähenee. Kunnostusojittamisella tarkoitetaan vanhojen ojien aukaisemista ja ojasarkojen halkaisemista täydennysojilla.
Vaikka tutkimustietoa on ollut jo pitkään tarjolla, käytännön vesiensuojelutoimia tai siirtymistä jatkuvaan kasvatukseen ei ole tehty. Niemisen mukaan syynä hitauteen voi olla se, että toimet hankaloittaisivat liikaa metsätaloutta ja metsäteollisuuden puunhankintaa.
”Jos metsäteollisuus aikoo lisätä hakkuita kymmenen miljoonaa kuutiota, siitä ehkä noin viisi miljoonaa kohdistuu ojitetuille alueille. Esimerkiksi yksi biotaloutemme vetureista, Äänekosken biojalostustehdas, saa jo nyt yli puolet puutavarasta ojitetuista metsistä. Suometsien merkitys on metsäteollisuudelle iso asia.”
Hakkuupaine ja viimeaikaiset tutkimustulokset ojituksen vesistöhaitoista ovat herättäneet myös poliittisen johdon. Maa- ja metsätalousministeriö perusti vuonna 2018 Suovesi-työryhmän, jonka tehtävänä on tuottaa uudet viralliset arviot soiden ojituksen vesistökuormituksesta.
TULOKSIA odotellessa Suomi jatkaa soidensa kuokkimista. Uusille alueille ei enää mennä, mutta vanhoja ojitusalueita kunnostusojitetaan ahkerasti. Mika Niemisen mukaan yksityisten maille tehdään etenkin Etelä-Suomessa täysin turhia ojituksia.
”Puusto on jo niin isoa, että puut itsessään pitäisivät veden pinnan alhaalla. Tutkimusten mukaan silloin ei tarvitsisi ojittaa.”
Niemisen mukaan syynä ojitusinnostukseen on valtion maksama kestävän metsätalouden rahoitustuki (Kemera) ja perusteet sen maksamiselle. Metsäpalveluorganisaatiot, kuten metsänhoitoyhdistykset tai vaikkapa metsäpalveluyritys Otso, saavat tukea sen mukaan, paljonko ojaa syntyy.
”Jokainen kunnostamatta jätetty oja vähentää niiden palkkioita. Kyllä siinä kuokka käy, kun kilometripohjalta tehdään.”
Valtion tuki hankkeelle voi olla jopa 60 prosenttia toteutuskuluista. Se maksetaan metsänomistajalle, joka maksaa edelleen työn toteuttajalle. Esimerkiksi metsänhoitoyhdistyksistä voi ostaa kokonaispalveluita, joissa yhdistys tekee sekä suunnitelman että työn.
Metsänhoitoyhdistys siis määrittää metsänomistajalle, onko ojitus tarpeen. Sitten yhdistys tekee tai teettää työn metsänomistajan ja valtion rahalla.
Nieminen näkee kunnostusojituksissa paljon epäkohtia. Turhien ojitusten lisäksi tukea maksetaan näennäisestä vesiensuojelusta, kuten lietekuoppien ja laskeutusaltaiden kaivamisesta, vaikka tutkimusten mukaan niistä ei ole juuri mitään hyötyä.
Nieminen ei myöskään ymmärrä, miksi ojat kaivetaan jatkuvasti syvemmiksi ja leveämmiksi. Suuresta ojasta ei ole puustolle hyötyä, mutta vesistölle haitat ovat mittavat.
”Olen tullut siihen tulokseen, että valtion tuki ojituksiin on pikemminkin tukea näille organisaatioille kuin metsänomistajille. Tuki pitää nämä organisaatiot elossa”, Nieminen sanoo.
Metsähallituksessa ja metsäyhtiöissä tilanne on Niemisen mukaan parempi. Koska siellä ojittaminen on pelkkä kulu, ojitetaan vain alueita, joita kannattaa ojittaa.
EEVA Meriläinen kopistelee mökistä ja kantaa kahvitarjottimen puutarhapöydälle. Kari Meriläinen nousee laiturilta ja istahtaa pöytään.
Meriläiset ovat jo löytäneet tyyneyden Naisjärven tuhon edessä. He eivät halua moittia metsänomistajia, jotka ojittivat suometsänsä. He ymmärtävät, että metsä piti saada kasvamaan.
”Jos järven kohtalosta olisi kysytty 30 vuotta sitten, olisin voinut lausua hyvin jyrkkiä mielipiteitä. Mutta loppujen lopuksi tämä on aika pieni asia ihmisten koukeroissa, eikä se muutu miksikään, vaikka miten löisi jalkaa maahan”, Kari Meriläinen sanoo.
Pariskunta aikoo mökkeillä Naisjärvellä niin kuin ennenkin. Nauttia maisemasta, rauhasta ja upeasta sijainnista niemen kärjessä.
Silti Kari Meriläinen ei voi koskaan unohtaa, millaista täällä oli silloin, kun mökki ja rakkaus olivat nuoria ja verkoissa kimalsivat kirkaskylkiset siiat.
”Kyllä tämä oli enemmän kuin paratiisi.”
