Kyllähän se alku oli nihkeää. Esimerkiksi itäisellä Kannaksella ei yksikään rykmenteistä ollut määrävahvuinen. Aluksi Kannaksella hyökkäsi yhdeksän divisioonaa, helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen jo noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.
Itä-Kannaksella painopiste oli Taipaleen alueella. Sodan syttyessä puolustuksessa oli eversti Sihvosen JR 28, joka miehitti ns. Umpilammen linjan (5 km Taipaleen asemien edessä) vain muutama tunti ennen hyökkäystä. 20 km takanapäin Enkkuassa oli Kempin JR 30 reservissä.
Viivyttävä Metsäpirtin osasto tuli Umpilammen tasalle jo ensimmäisenä sotapäivänä 30.11. Seuraavana päivänä vihollinen tuli hyökkäysvaunujen tukemana ja tottumattomat JR 28:n suomalaiset jättivät asemansa ja vetäytyivät Taipaleenjoelle.
Onneksi puna-armeijallakaan ei mennyt aluksi putkeen. Sulutukset ja huoltovaikeudet järjestivät muutaman päivän hiljaisemman vaiheen. Rajumpi hyökkäys kuitenkin alkoi 6.12 Koukunniemeen.JR 28:n avuksi marssitettiin Kempin rykmentistä joukkoja ja heitettiin yksi pataljoona yöpimeällä 7.12. suoraan liikkeestä vastaiskuun. Siitä tuli miltei katastrofi. Soinilaiset kertovat kotiseutusivullaan:
"Koukunniemen taistelu oli ensimmäinen suomalaisten suurempi vastaisku. Venäläiset olivat saaneet Taipaleenjoen pohjoispuolelle siirrettyä rykmentin verran joukkoja ja suomalaisilla oli vastahyökkäyshetkellä käytettävissään vain vajaa pataljoona. 3./JR 30 viipyi vielä marssilla. 1. pataljoona oli väsynyt pitkästä marssista jäisellä sekä pimeällä tiellä ja sen komentajalle, majuri Sohlolle, ei oltu saatu tarkka kuvaa tilanteesta. Pataljoonan keskitettyä hyökkäystä ei saatu aikaan, koska komppaniat saapuivat perille eri aikoina. Hyökkäys lähti kuitenkin hyvin käyntiin ja Sohlon pataljoona eteni pari kilometriä. Jylhän komppania eteni lähelle Suvannon rantaa ja ylitti pääpuolustuslinjan sekä hyökkäysvaunuesteen ja jatkoi avomuodostelmana kohti Koukunniemen kärkeä. Yö oli säkkipimeä ja Jylhän komppanian edettyä Läämäen peltoalueen reunaan, palava talo tai riihi valaisi aukeamaa. Ilmeisesti kranaatit olivat sytyttäneet rakennuksen palamaan. Jylhän komppanian edetessä aukealle ja tulittaessa taloa ja riiheä, sieltä joku huusi: ”Älkää ampuko, täällä on suomalaisia”. Ylitettäessä peltoaukeaa, matkan puolivälissä alkoi tulitus. Kummaltakin puolelta etuviistosta ampuivat konekiväärit, riihen ullakolla oli pikakivääri ja muut kevyemmät aseet yhtyivät tulitukseen. Jylhän 1. joukkue oli mennyt ansaan ja oli erittäin vaikea mennä minnekään suojaan. Pellolla oli kuitenkin poikittaissuuntaisia kiviaitoja ja ojia, joiden taakse yritettiin päästä suojaan. Läämäellä oli sijainnut suomalaisten tukikohta, mutta se oli vedetty pois jo aikaisemmin ja pataljoonan komentaja oli näin saanut väärää, tuhoisaa tietoa.
Taistelut jatkuivat rajuina ja joukkueittain yritettiin päästä eteenpäin. Yön aikana Läämäen taloryhmä saatiin puhdistetuksi vihollisista, mutta hyökkäys jatkui. Vähitellen selvisi, että vastassa olikin kokonainen venäläinen rykmentti, ehkä enemmänkin. Tämän jälkeen pataljoonan komentaja antoi käskyn vetäytymisestä ja peräännyttiin takaisin pääpuolustuslinjalle.
Yö oli ollut erittäin raskas ja tappiollinen. Kaatuneina ja haavoittuneina pataljoona menetti yli 80 miestä. Soinin komppaniasta kaatui 22 miestä, joista 21 oli soinilaisia. Ensimmäinen tulikaste oli ollut todella kova."
Tilanne oli sekava, johtaminen sekavaa. II AK alisti nopeasti reservistään vielä JR 23:n (Laurila) Taipaleeseen. Pahimpana hetkenä reservirykmentti sai jo hetkellisesti tehtäväkseen ottaa pääpuolustuslinjan. Varsinaisesti sen rykmentin taistelut alkoivat kuitenkin vasta 17.12. ja aivan loppuviikoilla se siirrettiin Äyräpäähän ja Vuoksen saarille.
Melko nopeasti nämä kolme rykmenttiä tottuivat sotatyöhön. JR 30 otti vastaan seuraavat rajut hyökkäykset Kirvesmäessä murtumatta. Rykmenttien monista hienoista pataljoonista erityisen luotettaviksi osoittautuivat II/JR 30 (Polón) ja I/JR 28 (Lieska), joita kutsutaan vieläkin "voittamattomiksi pataljooniksi". On aina puhuttu ylpeinä pataljoonista, jotka eivät poistuneet asemistaan ilman käskyä. Nämä pataljoonat eivät poistuneet käskyn kanssa tai ilman. Laurilan rykmentti oli aivan samaa maata, vaikka tammikuussa Mustaojan yläjuoksulla ns. Niittykasematin ja Metsäkasematin taisteluissa lepovuorossa olleet keskisuomalaiset joutuivatkin auttamaan vastahyökkäyksissä. JR 23 oli määrävahvuinen jo tullessaan ja tasalaatuinen.
Minä olen aina ihaillut Kempin JR 30:ä. Kun II/JR 30 oli helmikuun helvettiviikoilla Terenttilässä, kerrotaan, että kymmenien kilometrien päähän kuului, kuin koko ajan olisi kaadettu kivikuormia Taipaleeseen. Viitostukikohdassa sillä murjotulla suolla oli enää kaksi virtolaispoikaa. He saivat käskyn jättää tukikohta: se oli hankalassa paikassa eikä sitä voinut enää pitää. Pojat suuttuivat. Oman kylän miehet olivat kaatuneet lukuisissa vastahyökkäyksissä samaan tukikohtaan, kun se aina piti saada takaisin. Olisi ollut kummaa antaa se ilman. Niinpä he kieltäytyivät lähtemästä.
Seuraavassa hyökkäyksessä pojat kaatuivat asemiinsa.
Viitosta ei enää yritetty takaisin, mutta puolustuslinja pysyi rauhantekoon asti suomalaisilla. JR 30:n pojat (rykmentin nimeksi vaihdettiin JR 21) joutuivat marssimaan 100 km uudelle rajalle läpi maan, jonne vihollinen ei ollut päässyt.
