Toinen maailmansota, yleinen keskustelu

Mitä veikkaatte, että yllättääkö WW2 meidät vielä jollain suurella uutisella? Esimerkiksi meripihka-aarteen löytyminen tai jotain muuta isoa?
Meripihka-aarre taitaa olla itämeren pohjassa jossakin laivassa.

En muista oliko tällä palstalla, kun joskus pohdittiin että missä mahtaa olla Mannerheimin Hitlerille luovuttama Suomi-kp. Muistaakseni joku väitti, että Pietarissa museossa? Kenelläkään muistikuvaa?
 
Meripihka-aarre taitaa olla itämeren pohjassa jossakin laivassa.

En muista oliko tällä palstalla, kun joskus pohdittiin että missä mahtaa olla Mannerheimin Hitlerille luovuttama Suomi-kp. Muistaakseni joku väitti, että Pietarissa museossa? Kenelläkään muistikuvaa?
Juu minä kyselin näiltä foorumin velhoilta sitä joskus. Tietoa ei ollut kenelläkään.
 
Näyttäisivät olevan betonirunkoisia laivoja ja varmaan pääosin proomuja. Tuskin ovat kuvatekstin mukaan meriveden vaalentamia vaan tuo lienee ihan alkuperäinen väri, niitä tuskin viitsittiin maalata.
 
Saisiko joku lukija hieman avattua.

Latvialainen etsintäryhmä uskoo, että jokainen kuollut ansaitsee asiallisen haudan. Sen vuoksi lukemattomia Kuurinmaan mottiin kuolleita etsitään ja tunnistetaan.​

Laura Halminen HS, teksti

Kalle Koponen HS, kuvat ja videot


sita2_4604971.svg
He ovat varmaankin olleet istuvassa asennossa”, sanoo Ilze Ozolina.
Hiekkaiseen mäntymetsään Latvian Kuurinmaalla on kaivettu ainakin kahdeksan isoa kuoppaa. Kauhakuormaaja on nostellut ensin maan pintakerrosta. Sitten kymmenet ihmiset ovat tarttuneet lapioihin.
Mitä syvemmälle Ozolina ja muut kaivajat ovat päässeet, sitä pienemmäksi ovat muuttuneet heidän työkalunsa. Pienin on hammasharjan kokoinen.
Lopulta edessä makaa se, miksi tänne Lielais silsin mäntymetsään on tultu.
Luuranko.
Tässä kuopassa näyttää olevan ainakin viisitoista vainajaa. Yksi makaa kuopan pohjalla kylkiasennossa, moni muu epämääräisessä kasassa.

Tuskinpa he oikeasti istuivat. Luultavampaa on, että he ovat näin, koska heidät on ensin raahattu kuopan reunalle ja heitetty sitten kantajiensa harteilta joukkohautaan.

Vainajat ovat Neuvostoliiton puna-armeijan sotilaita. He kuolivat loppuvuoden 1944 ja kevään 1945 välillä toisessa maailmansodassa. Voi olla, että heidät on koottu tähän joukkohautaan useammasta taistelusta. Tai sitten ei. Varmaa tietoa ei toistaiseksi ole.
Metsässä kaivaa latvialainen sotavainajien etsintäryhmä Legenda. He ovat tehneet työtä eri puolilla Latviaa jo vuodesta 1999. Legenda etsii ja löytää sodanaikaisia joukkohautoja sekä arkistolähteiden että paikallisten asukkaiden muistojen ja vihjeiden avulla.

Jos Legendaa katsottaisiin akateemisten silmälasien läpi, puhuttaisiin ehkä konfliktiarkeologiasta. Suuntaus on yleistynyt 1990-luvulta alkaen.

Kun taistelut loppuvat, alkaa arkeologien ja oikeuslääketieteellisen antropologian ammattilaisten työ. Heidän tehtävänsä on selvittää, mitä tapahtui.

Suomalaisille tutuin esimerkki ovat ehkä Srebrenican joukkohautojen tutkimukset entisen Jugoslavian alueella. Niissä on ollut mukana esimerkiksi oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

On lokakuu, ja tänne Lielais silsin metsään on kokoontunut etsijöitä ainakin Puolasta, Tanskasta, Hollannista, Sveitsistä, Britanniasta, Ruotsista ja Liettuasta.

Ihmisiä tulee ja menee, joten tarkkaa määrää on vaikea laskea.

Viime vuonna Legenda etsi, löysi ja järjesti haudattavaksi kaikkiaan 646 sotilasta. Suurin osa heistä oli Venäjän keisarikunnan sotilaita ensimmäisestä maailmansodasta. Lisäksi hautausta odotti vuoden lopussa vielä 674 sotilasta enimmäkseen toisesta maailmansodasta.

Legendan jäsenet sanovat, etteivät he laske vainajia. Mutta järjestön kotisivujen mukaan löydettyjä on yhteensä yli 15 000.

Legenda syntyi alun perin kahden latvialaisen sotahistorian harrastajan kohtaamisesta. Pian mukaan liittyi kolmaskin.

”Katselin kotona iltauutisia. Joku oli löytänyt ja kaivanut esiin kaksi panssarivaunua”, kertoo Viktors Lelis.
Oli vuosi 1999. Sotahistoria oli kiinnostanut Lelisia jo pitkään, ja uusi löytö tuntui mullistavalta. Lelis hyppäsi autoon ja ajoi paikalle reilun sadan kilometrin päähän. Siellä hän tapasi uutisissa olleen panssarivaunujen löytäjän, Tālis Ešmitsin.

”Kaksi kahjoa kohtasi. Meillä oli yhteiset mielenkiinnon kohteet”, Lelis muistelee.

Kuukauden tai kahden kuluttua Tālis Ešmits soitti Viktors Lelisille ja kertoi, että häneen oli ottanut yhteyttä mies, joka oli löytänyt kolme sotilasta vanhempiensa pihamaalta.

Miehen nimi on Viktors Duks. Hänestä tuli etsintäryhmän kolmas perustajajäsen.

Ešmits, Lelis ja Duks ryhtyivät yhdessä etsimään sotajäänteitä. 2000-luvun alun Latviassa se oli hämmästyttävän helppoa. Mitään ei tarvinnut erityisemmin etsiä. Kun kulki metsässä ja törmäsi kypärään, kypärän alla oli sotilaskin.

Heitä oli valtavasti varsinkin Kuurinmaalla. Sinne Neuvostoliiton puna-armeija oli motittanut toisen maailmansodan viimeisinä hetkinä yli 200 000 Natsi-Saksan sotilasta.

Viktors Duks muistelee hetkeä, kun heillä oli ensimmäistä kertaa auton kyydissä seitsemän maasta kaivetun sotilaan jäänteet. He alkoivat miettiä, mitä tapahtuisi, jos he ajaisivat kolarin.

Poliisi tulisi paikalle. Löytäisi heidät ja sotilaiden luut. Miten sellainen selitettäisiin?

Miesten oli pakko järjestäytyä ja perustaa yhdistys.

Etsintöjä ja kaivauksia tehdään nyt Latvian sotilashaudoista vastaavan komission suostumuksella ja valvonnassa. Latvia ja Saksa solmivat vuonna 1996 valtiosopimuksen löydettyjen sotavainajien hautaamisesta ja yhteistyöstä hautausten järjestämisessä. Venäjän ja Latvian vastaava sopimus solmittiin vuonna 2008.

Myös Suomella ja Venäjällä on kadonneista sotilaista valtiosopimus. Se solmittiin jo vuonna 1991.

Latviassa Legenda hankkii etsinnöilleen aina myös maanomistajan suostumuksen.

Yleensä maanomistajat suhtautuvat etsintöihin positiivisesti. Onhan siinä riskinsä, jos omalla pellolla lojuu räjähtämättömiä kranaatinheittimen ammuksia tai muita suutareita.

Jos niiden päältä ajaa, saattaa räjähtää.
outsenparvi lentää niityn yli. Lokakuun aamuaurinko on vielä lämmin.

Etsintämatkan neljäntenä päivänä olemme tulleet Kaulačin kylän lähistölle Saldusin pikkukaupungin koillispuolelle. Täällä on niitty, josta nousee sotaromua: saksalaisen univormun vyönsolki, varsikäsikranaatti, kranaatinheittimen ammuksen pyrstö.

Kun on lounastauon aika, Legendan ensimmäinen jäsen Tālis Ešmits soittaa poliisit noutamaan vaaralliset sotaromut pois.

Paikallinen maanomistaja on kertonut myös, että hänen isänsä ja setänsä hautasivat tänne noin 40 saksalaissotilasta. Kuulemma ihan talon viereen, metsän reunaan.

Joku näyttää vanhaa valokuvaa, jossa on risti ja ristin päällä sotilaan kypärä. Niiden takana kasvaa nuori koivu, jonka runko haarautuu jo alhaalta. Tämän avulla paikan voisi yrittää löytää.
Mutta vuosikymmenien aikana metsien reunat tulevat ja menevät, eikä koivua näy. Talon paikkakin on vaihtunut.

Samalla niityllä paikallinen viljelijä oli ajanut viime kesänä traktorilla, kun maa oli yllättäen sortunut traktorin alta. Maan alta paljastui korsu, jonka vanha katto oli romahtanut traktorin painosta.

Nyt tämä saksalaisten entinen lepokorsu on täyttynyt vedellä, mudalla ja sammakoilla. Niitä lapioidaan kuopasta ylös reunoille. Sammakot herättävät etsijöissä hilpeyttä.

Kolme etsintäryhmän jäsentä kulkee korsukuopan reunoille muodostuvien mutakasojen päällä ja heiluttaa metallinetsintä.

Piip, pi-piip.

Mudan seasta löytyy monta kourallista patruunoita. Korsusta kaivetaan myös panosvöitä ja käsikranaatteja, mutta ei sotilaita.
istoria selittää, miksi suomalaisen silmin koko Kuurinmaa vaikuttaa melkoiselta joukkohaudalta.

Toinen maailmasota läheni loppuaan. Natsi-Saksa oli vallannut Baltian maat, ja myös Latvian. Mutta talvella 1944 sen ylivoima alkoi horjua.

Leningradin piiritys oli murtunut. Saksalaisjoukot vetäytyivät, ja puna-armeija ajoi niitä takaa Latviaan Kuurinmaalle. Sinne jäivät mottiin Saksan 16. ja 18. armeija, joista ainakin 16. armeija oli aiemmin piirittänyt Leningradia.

Motissa oli arviolta parisataatuhatta sotilasta, myös skandinaaveista muodostetun Nordland-divisioonan sotilaita. Sen joukossa oli ainakin tanskalaisia ja norjalaisia.

Käytiin ankaria taisteluita, mutta Saksa ei murtunut.

Lopulta Kuurinmaan saksalaisjoukot antautuivat toukokuussa 1945. Neuvostoliitto otti Kuurinmaalta yhteensä jopa 200 000 sotavankia.

DIGI_Kuurinmaanmotti_3copy_9606090.svg

Tästä kohdin alkaa historia, jonka kirjoittivat voittajat. Ollaan arvioiden varassa.

Jopa antautuneiden määrästä liikkuu hyvin vaihtelevia tietoja. Kuolleiden ja haavoittuneiden määrän arviointi on vielä hankalampaa, sillä täsmällisyys ei ollut ainakaan Neuvostoliitossa vahvuus.

Varmasti voi sanoa, että tappiot olivat hirvittäviä.

Venäläisten lähteiden mukaan helmikuun ja toukokuun 1945 välillä Kuurinmaan taisteluissa kuoli eri syistä ainakin reilut 160 000 neuvostosotilasta. Nämä luvut tosin koskevat tiettävästi vain yhtä kahdesta Kuurinmaalla sotineesta puna-armeijan rintamasta. Ja taistelutkin alkoivat kuitenkin jo lokakuussa 1944, joten kuolleita voi olla paljon enemmän.

Saksa on ollut tarkempi: vuonna 2007 historioitsijat laskivat Kuurinmaan taisteluista 117 871 kuollutta, haavoittunutta ja kadonnutta.

Kuurinmaan motin aselevosta sovittiin Ezeren pikkukaupungissa aivan Liettuan rajan tuntumassa. Se ei ole kovin kaukana Lielais silsin metsäalueesta.

Lielais sils näyttää aivan tavalliselta mäntymetsältä, jonka vieritse kulkee hiekkatie.

Näiden tienoiden yli puna-armeija hyökkäsi saksalaisten kimppuun ainakin kahdesti lokakuun 1944 ja maaliskuun 1945 välillä. Molemmat osapuolet kärsivät hirvittäviä tappiota.

Natsi-Saksan joukot Kuurinmaalla motissa 1944–1945
un sota lopulta oli ohi ja saksalaiset antautuneet, oli aika siivota.

Miehiä oli kuollut ja vammautunut paljon. Latvialainen yhteiskunta oli raunioina ja vastikään valloitettu osa Neuvostoliittoa.

Leipä oli tiukassa, pellot roudassa, ja pelloilla ja metsissä makasi lukemattomia vainajia.

”Paikalliset viranomaiset olivat vastuussa sodanaikaisten vainajien siirtämisestä sankarihautoihin 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Viranomaisia ei ollut riittävästi, joten tehtävä annettiin paikallisille maanviljelijöille”, kertoo arkistoja tutkiva etsintäryhmän jäsen Natalia Lele.

Nykykielellä ehkä sanottaisiin, että viranomaiset delegoivat tehtäviä, ja sitten viljelijät priorisoivat niitä.

”Usein kävi niin, että sotilaiden siirto tapahtui vain paperilla. Noihin aikoihin nämä haudatut sotilaat eivät myöskään vielä olleet vain luita, sillä hajoaminen ei ole ollut yhtä pitkällä.”

Etsintäryhmällä on tästä vanha todiste.

Vuoden 1948 heinäkuulle päivätyssä asiakirjassa Ezeren kunnan toimeenpaneva komitea ilmoittaa Liepājan kaupunkiin, että puna-armeija on heinäkuussa siirtänyt sotilaita yleiseen sotilashautaan Ezeren keskustassa.

Alle on nimetty alueita, joista sotilaita on dokumentin mukaan siirretty.

Zanas: sotilaiden määrä 23.

Lielais sils: sotilaiden määrä 384.

Paitsi että eipä olekaan siirretty. Asiakirja on pötyä.

Täällä he ovat vieläkin, Lielais silsin mäntymetsässä muutaman metrin päässä hiekkatien reunasta, noin puolentoista metrin syvyydessä.
iskokset Rita Šteina ja Ilze Ozolina kaivavat hiekkamaata ja puhdistavat luita nopeasti, mutta tarkasti. He työskentelevät enimmäkseen hiljaa, miltei hartaasti.

Luuranko toisensa jälkeen paljastuu siskosten välineiden alla. Šteina ja Ozolina ovat tehokkaita, mutta myös ilmeisen taitavia.

Ei ole mikään itsestäänselvyys saada ihmistä esiin hiekkamaasta kokonaisena 80 vuotta kuoleman jälkeen. Joka ikinen luu on irti toisistaan.

bd5579c0d5574dd6b91e4f388332958d.jpg
Löydetyt luut on löytövaiheessa pidettävä mahdollisimman tarkasti paikallaan. Tämä johtuu siitä, että vain siten ne voidaan kaikki liittää omistajiinsa.
Jos sotilaat on haudattu sotaoloissa tai paikalliset asukkaat ovat siirtäneet aiemmin kuolleita sotilaita yhteen paikkaan, hautaus on harvoin ollut kunniallinen.

Vainajat saattavat olla millaisissa pinoissa hyvänsä. Haudoissa saattaa olla sekalaista sotaromua, esimerkiksi panssarivaunun kappaleita.

Legendan jäsenet kertovat löytäneensä vainajia, joiden ympärille on kiedottu piikkilankaa. Luultavasti siksi, että elävät eivät ole halunneet koskea ruumiisiin. Niitä on saatettu liikutella joukkohautoihin vetämällä.

Näistä syistä etsijöiden edessä on hankala palapeli. Luut yritetään pitää tarkoilla löytöpaikoillaan mahdollisimman pitkään, jotta jokainen vainaja saataisiin mahdollisimman tarkasti talteen ja haudattavaksi.

Jäänteet nostetaan löytöpaikoiltaan yksi sotilas kerrallaan.

”Koskettavin hetki on se, kun pääkallo siirretään”, Ilze Ozolina sanoo.
etsässä kulkee eräänlainen tuntemattomien sotilaiden saattue. Jos tunnistamiseen tarvittavia johtolankoja ei löydy, nämäkin kymmenet haudoista kaivetut vainajat saattavat jäädä tunnistamatta.

Eräällä Lielais silsin metsästä löytyneellä vainajalla on yllään hopeinen ketju.

Se on johtolanka.

Ketju tunnistetaan liettualaiseksi. Etsintäryhmän jäsenet päättelevät, että koru kaulassa haudattu vainaja on saattanut olla liettualainen neuvostosotilas.

433e7bbbd26040498e1faa96b775f284.jpg
Lielais silsin joukkohaudasta löytyneen vainajan kaulassa ollut ketju. Vainajien omaisuus haudataan heidän mukanaan. Jos vainaja tunnistetaan, hänen omaisuutensa pyritään toimittamaan omaisille.
Seuraavina päivinä ja viikkoina etsijät alkavat tarkentaa tunnistamisyrityksiä. Löytyykö arkistoista esimerkiksi merkintä siitä, kuka lähetettiin Liettuasta minnekin?

Tässä työssä auttavat Latvian sankarihautoja valvova komitea sekä viranomaiset.

Natsisotilaat kantoivat kaulassaan samanlaisia metallisia tunnistuslevyjä, joita on myös suomalaissotilailla. Sellaisen avulla tunnistaminen voi hoitua jopa yhdessä arkipäivässä.

Neuvostoliiton menetelmät olivat paljon kehnommat. Puna-armeijan sotilailla oli pieniä, mustasta bakeliitista tehtyjä putkiloita, joiden sisälle henkilötiedot säilöttiin paperilapulle.

Toisinaan Legenda löytää vielä niitäkin, jos oikein onnistaa. Mutta voi vain arvata, miten paperilapun käy vuosikymmenten aikana kosteassa, routaisessa tai mutaisessa maassa.

”Kyllä kostuneiden lappujen pelastaminen toisinaan onnistuu. Esimerkiksi kylmäkuivaus auttaa. Kämppäkaverini ovat välillä ihmetelleet, kun olen säilönyt neuvostosotilaiden bakeliittiputkia pakastimessamme”, kertoo Andris Lelis.

Lelis opiskelee kemiaa Latvian yliopistossa. Hän on saanut kiitosta siitä, kuinka kekseliäästi hän soveltaa oppimaansa Legendan toiminnassa.

Vain osa työstä on hautaamattomien ja huonosti haudattujen etsimistä. Vähintään yhtä tärkeää on yrittää pelastaa heidät nimettömyydeltä ja unohdukselta.
aivuutyötä katsellessa mieleen tulee kysymys: Miksi vainajat pitää kaivaa esiin?

Jos hautauspaikka tiedetään, eikö siihen voisi laittaa muistomerkin?

Niitä on Latviassa jo nelinumeroinen luku. Kun katsoo sankarihautoja valvovan komitean karttaa, hautapaikat läikittävät Latvian kauttaaltaan.

Kyse on kunnioituksesta ja muistamisesta. Jokainen ansaitsee kunnollisen haudan, oli taistellut millä puolella tahansa.

Legendan etiikan mukaan sota on politiikkaa, mutta sotimassa ovat ihmiset. Ihmisyytemme mitataan siinä, kuinka kohtaamme vainajia. Ja varsinkin vihollisen vainajia.

Kuolleet eivät ehkä itse piittaa siitä, missä makaavat. Mutta eläville asialla on paljonkin merkitystä.

Tanskalainen Michael Scheppan oli Legendan mukana etsimässä sotavainajia Kuurinmaalla ensimmäisen kerran vuonna 2019. He löysivät kaksi sotilasta, joilla oli ollut kuollessaan tanskalaisia kolikkoja.

Näin pystyttiin päättelemään, että miehet olivat todennäköisesti tanskalaisia vapaaehtoisia.

”Se ei unohdu koskaan”, Scheppan kertoo.

Voimakkaimmat onnistumisen kokemukset tulevat siitä, jos sotilaalla on elossa olevia omaisia, jotka saavat tiedon löytymisestä ja tapahtuneesta.

Kauan kadoksissa ollut isä, isoisä tai setä löytyy viimein. Hänen jäänteensä saadaan hautaan. Sukulaisilla on paikka, johon ankkuroida muistoja.

Latvialaisille vainajien etsimisessä ja hautaamisessa on kyse myös oman, kivuliaan historian käsittelemisestä.

Pitkään Legendassa mukana ollut hollantilainen Kim Blok muistuttaa, että kaivaminen ja uudelleen hautaaminen on myös säilyttävää toimintaa.

”Eivät nämä kuolleet täällä ikuisesti säily. He maatuvat, eikä perimätieto sijainneista kulje loputtomiin eteenpäin. Sen sijaan hautausmaat ovat merkkejä tuleville sukupolville.”
ielais silsin metsän joukkohautakuopat tyhjenevät yksi kerrallaan. Viiden päivän kansainvälinen etsintäkiertue ja sen viimeisen päivän urakka ovat ohi. On aika laskea vainajat. Heitä on löytynyt 98.

Katselen alas hautakuoppaan ja muistelen, mitä Ilze Ozolina sanoi: koskettavin hetki on se, kun vainajan pääkallo nostetaan.

Se on totta.

Hampaat ovat täydelliset. Ne tuntuvat puutarhahansikkaan läpi samalta, kuin elävän ihmisen takahampaat. Sellaisilta, miltä hampaat nyt tuntuvat, jos laittaa sormen suuhunsa ja kokeilee.

Hampaista päätellen sotilas on ollut nuori. Ne eivät ole ehtineet kulua lyhyeksi jääneen elämän aikana.

Hetkessä on hämmästyttävä lataus.

Minä en tiedä sinun nimeäsi. En tunne elämääsi ja tekojasi, en hyviä enkä pahoja. En tiedä, mistä tulit enkä sitä, mitä ehkä jouduit kärsimään. Tuliko kuolemasi nopeasti?

Tuskin sinä kuitenkaan olit sen enempää tai vähempää ihminen, kuin minä. Katson sitä, mitä sinusta tässä nyt on, sattumalta juuri minun käsissäni.

Hellästi puhdistan täydelliset hampaasi metsän hiekasta.

Nostan sinut ylös oudosta haudastasi. Viimeinen matkasi voi viimein alkaa.
 
Tekisi mieli räjähtää noista videolinkeistä. Menee katsomiseen moninkertainen aika verrattuna samaan asiaan tekstimuodossa...
 
Mark Felton väittää että Deutsches Panzermuseum olisi myynyt Tiikeri-vaunun yksityiselle amerikkalaiselle keräilijälle.


Museon on julkaissut tälle oman vastineensa.


In his video „King Tiger Still in German Lake?“, Mark Felton states that the Panzermuseum „even recently sold a Tiger I to a private collector and replaced it with a 1:1 plastic model.“ This is completely untrue. And not only that, it is a grave insult for any serious museum.
 
Back
Top