Hal Brands vetää langan vuodesta 1991 tähän päivään Yhdysvaltain näkökulmasta. Kylmän sodan päättyessä eristyspoliitikot (neo-isolationistit) väittivät, että kylmän sodan päättymisen pitäisi tarkoittaa Yhdysvaltain globalismin loppua, jossa Yhdysvallat olisi ihan normaali maa. Toisaalta tiedettiin, että joko ote historiasta pidetään tai historia ottaa Amerikasta otteen.
Historian paluu oli viimeinen asia, jonka Washington halusi. Joten Yhdysvallat säilytti kylmän sodan liittoutumansa strategisina katkaisijana keskeisillä alueilla. Se laajensi Naton syvälle Itä-Eurooppaan laajentaakseen länteen syntyneen vakauden vyöhykettä. Idea oli, että Amerikan sotilaallinen hegemonia kesyttää potentiaaliset haastajat, kunnes taloudellinen integraatio muuttaa heidät.
Niinpä Yhdysvallat toivotti Kiinan ja Venäjän tervetulleeksi Maailman kauppajärjestöön ja veti nämä maat kukoistavaan globaaliin talouteen. Tämä oli klassinen "kultaisten kahleiden" strategia: se antaisi Moskovalle ja Pekingille motiivin USA:n johtaman järjestyksen tukemiseen, samalla kun rohkaistiin talousuudistuksia, jotka vapauttaisivat kansan keskuudessa tukkeutuneet vapaudenhalut. Amerikka muuttaisi mahdollisista kilpailijoistaan "vastuullisia sidosryhmiä" ja ehkä jopa Tyynenmeren demokratioita, ennen kuin nämä maat voisivat kääntyä järjestelmää vastaan, joka oli tehnyt niistä rikkaita.
Lopuksi Amerikka rauhoittaisi kansainvälisen kilpailun levittämällä liberalismia pidemmälle kuin koskaan ennen.
Tämä strategia oli kunnianhimoinen, mutta se ei ollut erityisen radikaali. Kylmän sodan kaksinapaisessa ympäristössä Amerikka oli edistänyt turvallisuutta, vaurautta ja demokratiaa vapaassa maailmassa. Kylmän sodan jälkeisen aikakauden yksinapaisessa ympäristössä Amerikka otti tämän projektin maailmanlaajuiseksi. George W. Bushin mukaan tavoitteena oli "rakentaa maailma, jossa suurvallat kilpailevat rauhassa sen sijaan, että ne valmistautuisivat jatkuvasti sotaan". Vielä 1990-luvulla pelättiin, että yhdistynyt Saksa ja elpynyt Japani olisivat saattaneet kiusata ympärillään olevia maita. Puolan johtajat oikeastl varoittivat, että "saksalaisten hyökkäysten, saksalaisten tankkien" haamu viipyi edelleen.
Mutta näiden demonien sijaan globaalit tulot nousivat. USA:n valta oli kaikin puolin välttämätön. Kauppa harvoin kukoistaa kaaoksessa.
Naton laajentaminen Itä-Eurooppaan tukahdutti konfliktinalut tällä alueella suojelemalla pienempiä maita entisiltä kiduttajilta. Saksa (ja Japani) pysyivät USA:n halauksessa,, ja ainoa ongelma oli että nämä kansat käyttivät liian vähän puolustukseen. "Miksi Eurooppa on rauhallinen tänään?" Mearsheimer myönsi myöhemmin. Koska Washington oli "yövartija", joka piti kauhut loitolla
Joten mikä meni pieleen? Yksi ongelma oli taloudellisen yhdentymisen katastrofaalinen menestys. Venäjä toipui tuhoisan romahduksen jälkeisen laman jälkeen; sen reaalinen BKT kaksinkertaistui vuosina 1998–2014, minkä ansiosta sotilasmenot nelinkertaistuivat. Kiina, joka on nyt täysin aloittanut Maon jälkeiset uudistuksensa, hyödynsi globaaleja markkinoita ja teknologiaa turbottaakseen kehitystä; BKT kasvoi kaksitoistakertaiseksi ja sotilasmenot kymmenkertaisiksi vuosina 1990–2016. Tässä kokoonpanossa esitellyt droonit, sukellusveneet ja ohjukset valmistettiin usein teknologialla, joka on hankittu laillisesti tai laittomasti demokraattisesta maailmasta. Mitään tästä ei olisi tapahtunut, ellei Washington olisi vetänyt Venäjää ja Kiinaa kukoistavaan maailmantalouteen ja antanut niille voimaa horjuttaa status quota
Tämä ensimmäinen ongelma ei olisi satuttanut niin paljon, ellei Venäjä olisi jättänyt kesken poliittista muutostaan. Autokratia jatkui Kiinassa; sen sijaan, että kommunistinen puolue olisi taloudellisen yhdentymisen pehmentynyt, se käytti tuloksena olevaa vaurautta rakentaakseen valtion sortokykyjä.
Yhdysvalloista ei pidetty siellä.
Mutta mikä tarkalleen ottaen oli niin uhkaavaa? Yksikään Kremlin johtaja ei ole koskaan vakavasti uskonut, että NATO, joka kilpaili silloin vähentääkseen sotilaallisia voimavarojaan, aikoi valloittaa Venäjän. Ei myöskään ollut mitään mahdollisuutta Amerikan hyökätä Kiinaan. Yhdysvaltojen läsnäolo Aasiassa teki Pekingistä turvallisemman sulkemalla pois uudelleen militarisoidun Japanin. Jollain tapaa Peking ja Moskova olivat Yhdysvaltain strategian suurimmat hyötyjät. Kiina kasvoi rikkaaksi ja voimakkaaksi Washingtonin rauhoittamassa maailmassa. Naton laajeneminen, vaikka Venäjä vihasi sitä, piti Saksan hillittynä ja rauhoitti Itä-Euroopan. Kyllä, Moskova oli menettänyt imperiumin, mutta se oli saanut paremman turvallisuuden - enemmän kuin vuonna 1914 tai 1941, varmasti.
Todellinen ongelma oli, että turvallisuus ulkoisilta hyökkäyksiltä ei ole ainoa asia, jota hallitsijat haluavat. He haluavat kunniaa, suuruutta ja valtakuntaa; he haluavat turvaa ei vain kansoilleen vaan itselleen. Tästä se konflikti syntyi.
Laajentamalla vaikutuspiiriään, Washington esti Moskovaa ja Pekingiä luomasta omaa. Naton laajentuminen vähensi todennäköisyyttä, että elpyvä Venäjä voisi joskus rakentaa valtakuntansa uudelleen. "Antakaa Eurooppa Venäjälle", presidentti Boris Jeltsin pyysi Clintonilta. "En usko, että eurooppalaiset pitäisivät tästä kovin paljon", Clinton vastasi.
Kiina, joka oli aikoinaan Aasian suurin valta, ei voinut edes valloittaa Taiwania, sillä Yhdysvaltain laivasto oli pysäköitynä rannikolle. Kylmän sodan jälkeinen jako antoi Venäjälle ja Kiinalle sen, mitä he tarvitsivat. Se ei todellakaan antanut niille sitä, mitä ne halusivat.
Kiinan kommunistista puoluetta johtaneet miehet eivät olleet tyhmiä. He tiesivät, että Washington käytti taloudellista viettelyä edistääkseen poliittista kehitystä; he olivat huolissaan siitä, että autokraattinen hallinto ei ehkä selviäisi demokratisoituvassa maailmassa. Kiinan viranomaiset väittivät, että Amerikka käy "savutonta kolmatta maailmansotaa" Pekingiä vastaan. Samoin kun Venäjän demokraattinen kokeilu epäonnistui, yhä epäliberaalimpi Vladimir Putin joutui pelkäämään ideologista tartuntaa neuvostoliiton jälkeisistä valtioista, kuten Ukrainasta ja Georgiasta, jotka olivat uudistumassa ja siirtymässä länteen. "Meidän tulee tehdä kaikki tarvittava, jotta mitään vastaavaa ei koskaan tapahtuisi Venäjällä", hän huomautti.
Edistyneille demokratioille USA:n vaikutus oli enimmäkseen rauhoittavaa. Itsevaltaisille se oli eksistentiaalinen uhka.
Koska Yhdysvaltain politiikka aiheutti odotettua enemmän vastarintaa, rauhan säilyttäminen olisi vaatinut enemmän vaivaa kuin Washington oli suunnitellut. Tässä syntyi
viimeinen ongelma: Amerikka halusi kaiken hyvän kerralla.
Yhdysvallat vaati "rauhan osinkoa", vaikka se lisäsi maailmanlaajuista kunnianhimoaan: puolustusmenot putosivat 1980-luvun 6 prosentista BKT:stä 3 prosenttiin 1990-luvun loputtua. Sillä ei aluksi ollut suurta merkitystä, koska Amerikan johto näytti ylitsepääsemättömältä. Mutta kun tasapaino muuttui, Washington huomasi olevansa hajamielinen ja demoralisoitunut.
Häiriö tapahtui syyskuun 11. päivän 2001 jälkeen. Nuo hyökkäykset olivat sivutuote Amerikan pyrkimyksille turvata Lähi-itä sijoittamalla joukkoja Saudi-Arabiaan, mikä oli vakava loukkaus Osama bin Ladenille ja hänen fanaattisille seuraajilleen. Yhdysvaltain vastaus syyskuun 11. päivään oli etsiä syvempää rauhaa tässä Euraasian vähiten vakaassa osassa eliminoimalla terroristien ja roistohallitusten uhkat ja juurruttamalla liberaaleja arvoja. Hyvin vähän meni suunnitelmien mukaan.
Kaksi pitkää, huonosti hoidettua sotaa vaati yli 7 000 amerikkalaisen kuoleman. Sodat kuluttivat Yhdysvaltain luonnonvaroja yli vuosikymmenen ajan. Sotien aiheuttama pettymys sekä vuoden 2008 finanssikriisin seuraukset aiheuttivat jyrkkiä leikkauksia Yhdysvaltain puolustusmenoihin. Ne myös herättivät sekä Barack Obaman että Donald Trumpin aikana tunteen, että "kansakunnan rakentamisen täällä kotona" pitäisi syrjäyttää järjestyksen rakentaminen ulkomailla. Amerikka tunsi vanhan kiusauksen supistaa. Historian käsiraudat löystyivät samalla kun Euraasian rajuja voimia sekoitettiin jälleen.
The return of history was the last thing Washington wanted.
theamericanenterprise.com
www.politico.eu
