Perinteisesti PV:ssä on pidetty pataljoonatason asioita taktiikkana. Ja kaikkea siitä alempana taistelutekniikkana.
Taktiikka tarkoittaa sodankäynnissä ja perinteisenä käsityksenä oppia taistelun voittamisesta. Taktiikan alapuolella on taistelutekniikka ja yläpuolella operaatiotaito. Taktiikalla voidaan tarkoittaa myös muissa yhteyksissä ennalta asetetun päämäärän saavuttamiseksi valittavaa menettelytapaa.
Taktiset joukot tai yksiköt tarkoittavat asevoimien tai puolustusvoimien pienimpiä yksiköitä, Suomessa yleensä maavoimissa prikaatin osia, siis pataljoonia ja siitä alempia yksiköitä. Vastaavasti prikaati kokonaisuutena on Suomessa operatiivinen yksikkö ja sen käyttötaito operaatiotaitoa.
Esim. http://www.elisanet.fi/pasi.hakkarainen/st.shtml
Tynkkynen (2005, 66) kertoo, että taistelutekniikalla ymmärretään yleensä yksittäisen taistelijan taitoa toimia taistelukentällä ja että toisaalta taistelutekniikkaa ovat vakioidut menetelmät, joilla pyritään yleensä nopeuttamaan toimintaa. Kuitenkaan varsinaista taistelutekniikan määritelmää ei tarjota eikä selitystä, miksi esimerkiksi komppanian vakioidut menetelmät ovat taistelutekniikkaa eivätkä taktiikkaa.
Taistelutekniikka kattaa siis aika paljon asioita yksittäisestä taistelijasta komppaniaan.
Lappalainen (1989) tekee selkeän eron taktiikan ja taistelutekniikan välille, muttei kuitenkaan määrittele taistelutekniikkaa. Ryhmän, joukkueen ja komppanian johtaminen on oikeastaan vielä taistelutekniikkaa (Lappalainen, 1989. 12).
Taistelutekniikka puolestaan on pitkälti päätetty ja harjoiteltu jo ennen taistelua, eikä sitä kesken taistelua muuteta. Esimerkkinä taistelutekniikasta Lappalainen mainitsee keihäiden heittämisen – pilumtekniikan. Rynnäkön toteutus on enemmän taistelutekniikkaa kuin taktiikkaa. Vasta manipulia suurempien osastojen ryhmittäminen oli taktiikkaa. Tämä johtuu siitä, että näitä voitiin porrastaa ja sijoittaa eritavalla. Esimerkiksi yksittäinen manipuli ei kykene luomaan painopistettä itsenäisesti. Painopisteen luominen on mahdollista vain useita manipuleja keskittämällä. Sen lisäksi, että Lappalaisen käsitys taktisesta yksiköstä näyttää olevan samansuuntainen Hannulan (1931) kanssa, tarjoavat lappalaisen kuvaukset mahdollisuuden esittää selkeitä kriteerejä taktiikan ja taistelutekniikan määrittämiseksi.
Eli asia ei todellakaan ole aivan selkeä.
Taktiikka tarkoittaa sodankäynnissä ja perinteisenä käsityksenä oppia taistelun voittamisesta. Taktiikan alapuolella on taistelutekniikka ja yläpuolella operaatiotaito. Taktiikalla voidaan tarkoittaa myös muissa yhteyksissä ennalta asetetun päämäärän saavuttamiseksi valittavaa menettelytapaa.
Taktiset joukot tai yksiköt tarkoittavat asevoimien tai puolustusvoimien pienimpiä yksiköitä, Suomessa yleensä maavoimissa prikaatin osia, siis pataljoonia ja siitä alempia yksiköitä. Vastaavasti prikaati kokonaisuutena on Suomessa operatiivinen yksikkö ja sen käyttötaito operaatiotaitoa.
Esim. http://www.elisanet.fi/pasi.hakkarainen/st.shtml
Tynkkynen (2005, 66) kertoo, että taistelutekniikalla ymmärretään yleensä yksittäisen taistelijan taitoa toimia taistelukentällä ja että toisaalta taistelutekniikkaa ovat vakioidut menetelmät, joilla pyritään yleensä nopeuttamaan toimintaa. Kuitenkaan varsinaista taistelutekniikan määritelmää ei tarjota eikä selitystä, miksi esimerkiksi komppanian vakioidut menetelmät ovat taistelutekniikkaa eivätkä taktiikkaa.
Taistelutekniikka kattaa siis aika paljon asioita yksittäisestä taistelijasta komppaniaan.
Lappalainen (1989) tekee selkeän eron taktiikan ja taistelutekniikan välille, muttei kuitenkaan määrittele taistelutekniikkaa. Ryhmän, joukkueen ja komppanian johtaminen on oikeastaan vielä taistelutekniikkaa (Lappalainen, 1989. 12).
Taistelutekniikka puolestaan on pitkälti päätetty ja harjoiteltu jo ennen taistelua, eikä sitä kesken taistelua muuteta. Esimerkkinä taistelutekniikasta Lappalainen mainitsee keihäiden heittämisen – pilumtekniikan. Rynnäkön toteutus on enemmän taistelutekniikkaa kuin taktiikkaa. Vasta manipulia suurempien osastojen ryhmittäminen oli taktiikkaa. Tämä johtuu siitä, että näitä voitiin porrastaa ja sijoittaa eritavalla. Esimerkiksi yksittäinen manipuli ei kykene luomaan painopistettä itsenäisesti. Painopisteen luominen on mahdollista vain useita manipuleja keskittämällä. Sen lisäksi, että Lappalaisen käsitys taktisesta yksiköstä näyttää olevan samansuuntainen Hannulan (1931) kanssa, tarjoavat lappalaisen kuvaukset mahdollisuuden esittää selkeitä kriteerejä taktiikan ja taistelutekniikan määrittämiseksi.
Eli asia ei todellakaan ole aivan selkeä.
