Ohessa karkeapiirteinen käännös yllä olevasta kirjoituksesta - olen yrittänyt muokata tekstiä suomen kielelle paremmin luettavaan muotoon yrittäen kuitenkin muistaa viestin alkuperäisen ajatuksen ja jättää sen ennalleen:
Minun ajatuksia…
Haluan jakaa ajatuksiani ja tunteitani Donetskista. En ole varma, että voin kirjoittaa kaikki ajatukseni selkeästi, koska mieleni on sekaisin, mutta yritän kirjoittaa parhaan kykyni mukaan.
Olen syntynyt ja kasvanut Donetskissa ja voin sanoa, aivan oikein, että se on minun kaupunkini, ja pidän itseäni aitona donshanskalaisena. Äitini on syntynyt vuonna 1926 Donetskissa, mutta haluan heti kertoa, että useimmat ihmiset ovat Donetskiin muuttaneita eri vuosikymmeninä. Donetsk alkoi palautua ennalleen sodan jälkeen, ihmisiä muutti kaupunkiin paljon ja he alkoivat jälleen rakentaa kaupunkia ja sen teollisuutta, kaupunkiin muutti väkeä eri puolilta entisen Neuvostoliiton alueelta, monet heistä tulivat Venäjältä. Nyt he ovat jo vanhuksia, täällä ovat syntyneet ja kasvaneet heidän lapsensa ja lapsenlapsensa, heitä on monessa sukupolvessa, he myös pitävät itseään alkuperäisinä donetskilaisina, mutta valitettavasti eivät ukrainalaisina. (Voi, en pidä tästä lauseesta... se on leimaava, heti tulee mieleen moskovalaiset, jotka ajattelevat, että koska he ovat moskovalaisia, he voivat tehdä kaupungissaan mitä tahansa ja muut ovat vieraita).
Olen aina rakastanut ja ollut ylpeä Donetskista, mutta ennen tunteet eivät ole olleet minulle tärkeitä. Nuoruudessani ja aikuisena, usein olen kuullut puhuttava, että donetskilaiset ovat suuri joukko juurettomia tulokkaita. Minua tämä näkökulma on aina ärsyttänyt, ja aina kun mahdollista, olen kiistänyt tämän näkemyksen. Sanoin, että kyllä, Donetsk nuori kaupunki, mutta jokaisella kaupungilla on juurensa, mutta tietenkin kaupungissa on paljon uusia ”tulokkaita”, joiden myötä kaupunki kasvaa ja muuttuu sekä kehittyy. Erityisen paljon loukkaannuin, keskustellessani aiheesta läheisteni kanssa, he ovat minulle tärkeitä ihmisiä, sellaisia joiden lausuntoa arvostan, joten oli erityisen tuskallista kuulla näitä epäkunnioittavia väitteitä kotikaupungistani. Me väittelimme raivokkaasti - ystäväni ja minä - olimme vakuuttuneita kannoistamme, olimme horjumattomia. Kuitenkin... kaikki on muuttunut. Mielestäni kaikki on muuttunut nopeasti ja dramaattisesti, ja tämä liittyy olennaisesti näihin tapahtumiin, jotka alkoivat viime vuoden joulukuussa Kiovassa ja Donetsk on nyt kaiken keskiossä. Aloin hiljaa vihata ihmisiä, jotka eivät kunnioita kaupunkiani.
Ymmärrän, että olemme erilaisia, ennen sotaa ja nyt kun sota on käynnissä, tunsin, että näistä ihmisistä, suurin osa on vihamielisiä muukalaisia minulle. Näin on useimpien ihmisten kohdalla, jotka tulivat Venäjältä ja syntyivät siellä, ja nyt he pitävät itseään alkuperäisinä donbassilaisina. Mutta he eivät ymmärrä, eikä koskaan halunneet ymmärtää mitä Donbass - Ukraina on. He tulivat kaukaa Venäjältä, mutta he eivät koskaan ymmärtäneet, eivätkä ajatelleet, että he elävät Ukrainan maaperällä ja syövät Ukrainan leipää. On huomattava, että he auttoivat Neuvostoliiton hallitusta hyvin paljon, se oli salaista toimintaa, mutta politiikan ydin oli venäläistäminen ja useimmille se on luonnollisin Donbass. Mutta ajat muuttuivat ja Ukraina julistautui itsenäiseksi, ja yht’äkkiä Ukrainan kielestä ja kulttuurista tuli kohde suoranainen vihan kohde ja yht’äkkiä, kuin taikaiskusta kaikki alkoivat valittaa.
Paradoksi on, että 90-luvun alussa, kun itsenäisyys julistettiin, Donbassista ei enää löytynyt kirjoja, sanomalehtiä ja aikakauslehtiä Ukrainan kielellä ja kaikki puhuvat venäjää, Donetskissa ei ollut mahdollisuutta kuulla Ukrainan kieltä. Ukrainan TV-kanavia ei näkynyt alueella. Kyllä, ongelmiakin oli – eläkeläiset eivät voineet lukea ukrainaa, tietoa ei aina saanut mutta toisinaan palvelua saattoi saada kahdella kielella venäjällä ja ukrainalla. Mutta, jospa tietäisit kuinka vahvaa viha ja katkeruus olivat.
Alueiden puolue yritti myös parhaansa hyödyntämällä Neuvostoliiton synnyttämää nostalgiaa ja kertoivat idealistisia ajatuksia ja tunteita ihmisille Neuvostoliitosta ja kuinka Neuvostoliiton viranomaiset alun perin vastustivat koko Ukrainaa ja näin he saivat itselleen ihailijoita ja äänestäjiä. He olivat äänestäjiä, jotka ajattelivat yksinkertaisesti ja leimaavasti ja jotka nielivät kaiken pureskelematta. Alueiden puolue on henkisesti ”tyhmä”, se kumpuaa menneisyydestä ja siihen on otettu ainesosia donetskilaisen 90-luvun jengin ajatuksista. Ne sulautuvat yhteen harmonisesti, ja kokonaisuudessaan, koska he jakoivat vihan kaikkea ukrainalaisuutta kohtaan. Donbassilaiset (venäläiset) voivat antaa anteeksi Janukovitshin kohtalon, mutta eivät pro-Ukrainan näkemyksiä. Ja mikä tärkeintä, hänelle monet ovat antaneet anteeksi.
Ja kaikki ”räjähti” ... laumoittain ihmisiä juoksi ”pseudo-kansanäänestykseen” ja he äänestivät raivoisasti. Sain sen vaikutelman, että heille kaikille oli kertynyt vuosien aikana suunnattomasti vihaa Ukrainan itsenäistyttyä. Tämä äänestys oli heille viimeinen ja ratkaiseva taistelu. Olin järkyttynyt! He kaikki äänestivät ja he olivat erittäin tyytyväisiä. Minusta tuntui, että tässä maailmassa olin yksin! En ymmärtänyt mitään. Olin hämmentynyt ja masentunut.
Olen väitellyt ennen pseudo-kansanäänestystä kollegojeni kanssa, heidän joiden kanssa työskentelin instituutissa Donetskissa, he olivat miellyttäviä ja mukavia ihmisiä. Keskustelumme olivat suurelta osin epäjohdonmukaisia ja tunteellisia. Kiinnitin huomiota siihen, että he toistavat samaa asiaa, esimerkiksi länsiukrainalaiset erottavat meidät, koska he vihaavat meitä, tai he kirjoittavat, että Donbass elättää koko Ukrainan, ja että voimme elää itsenäisesti ja ilman Ukrainaa. Mutta kun kysyin, mitä tapahtuisi seuraavaksi, miten näette tulevaisuuden alueellamme, he vastasivat yhtenä suuna, kaikki menee hyvin, pärjäämme paremmin ilman Ukrainaa. Selitin, että menetämme työmme, koska meidän instituuttimme on erityisen tärkeä ja teemme yhteistyötä koko maan alueella. Tällöin he säikähtivät, tämä ajatus pelotti heitä hieman, mutta sitten, tuntui jollain tapaa hauskalta ja oudolta, alkoi näyttää siltä kuin sairas kuvittelisi kaiken olevan hyvin. (Tuntuu ettei Donbassissa kukaan ei kuule minua, he ovat tulleet liian sairaiksi, tuntuu siltä etteivät he ymmärrä todellisuutta, ja epäilen, etteivät he ymmärrä lauseen merkitystä – ”sairas kuvittelee kaiken olevan hyvin”.)
Ja niin jätin palavan Donetskin 30. elokuuta (tätä kohtaa alkup. tekstistä jonkin verran enemmän muokattu). Minulle jäi tunne, kuin minulta oli ryöstetty kaikki mahdollinen. Minulta ryöstettiin menneisyys ja tulevaisuus, ja tuskallisin asia on se, että aikaa ei voi enää perua, eikä Donbass ole enää sama. Kesällä katselin kuinka kaupunki tyhjeni ja ajautui alennuksen tilaan, ja odotan herääväni ja ymmärtäväni, että se oli vain pahaa unta. Miten turhauttavaa... Lukemattomia ihmisiä, pysähdyin juttelemaan heidän kanssa, ja olin varma, että minä tunnen heidät hyvin…
Nyt olen kaukana Ukrainasta ja tietenkin puhun kollegoideni kanssa hyvin paljon saadakseni tietoa heiltä, ja ymmärtäisin riemun ja surun tunteet - ennustukseni ovat toteutuneet. Monet ovat maksaneet kovan hinnan, jotkut menevät edelleen töihin, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. Ehkä he luovat itselleen illuusion, että asiat muuttuvat paremmiksi, mutta tosiasia on, että instituuttia on kielletty työskentelemästä muun Ukrainan kanssa, instituutissa on vieraillut hyvin "kohteliaita ihmisiä", jotka vaativat instituuttia luovutettavaksi heille tuntematonta tarkoitusta varten. Nämä vierailijat sanovat ”heidät vapautettavan”.
Nyt yhä enemmän kuulen kollegoideni sanovan: Ukraina jätti meidät, mielelläni olisin sarkastinen heille ja toteaisin, että nythän kaikki on hyvin! Mutta, tämä niin tuskallista…
***
vlad.