Arvokkuus
11. joulukuuta 2013 minä liukastelen Kiovan lasinliukkaalla pääkadulla Hreštšatykilla. Se johtaa suoraan Maidanille ja on siksi suurimmaksi osaksi suljettu. Mielenosoittajat ovat pystyttäneet tännekin telttoja, pilkkoneet puita, järjestäneet bajamajoja, muodostaneet oman pikku mikroyhteiskunnan. Minä liukastun ja kaadun melkein suoraan kahden eläkeläisinsinöörin syliin, he ovat Irina Kuljutina (72) ja Svetlana Zorina (74). Se mitä he sanovat on minusta kuvaavaa melkein kaikille mielenosoittajille – että Maidan tekee heidät ylpeiksi omasta maastaan.
– Me tarvitsemme [Vitali] Klytškoa ja niitä muita koska he ovat parlamentaarikkoja ja heidän asemansa suojelee heitä. Sotilaat eivät uskalla kajota heihin. Mutta emme me usko että juuri nämä johtajat loisivat meille säteilevän tulevaisuuden. Opimme sen katkerasti oranssista vallankumouksesta, kun luotimme sokeasti Viktor Juštšenkoon, sanovat Kuljutina ja Zorina, jotka käyvät mielenosoituksissa joka päivä.
– Ei tässä ole kyse edes Euroopasta. Kyse on meidän ylpeydestämme ja arvokkuudestamme. Sotilaita ei lähetetä omien kansalaisten kimppuun, sanoo Zorina.
Arvokkuus on sana joka toistuu Maidanilla usein. Mieleeni palautuu mitä [Vladimir] Putinin vastaiset mielenosoittajat sanoivat Moskovassa jossa olin säännöllisesti tarkkailijana viime vuonna.
Me olemme kansalaisia ja tämä on meidän maamme. Lopettakaa varastaminen, lopettakaa valehtelu, osoittakaa kunnioitusta.
Anna-Lena Laurén
EU-sopimus
EU-sopimuksen kannatus oli kuitenkin varsinkin nuorten keskuudessa voimakkaampaa kuin [ukrainalainen tutkija Olga]Shumylo-Tapiola ennusti. Nuorille sopimus oli ylipäätään tie Eurooppaan, ei niinkään taloudellinen kysymys. Esseisti Mykola Riabtšuk toteaa että sopimus oli monille alkanut edustaa tietä ”normaaliin elämään normaalissa maassa” ja jatkaa: ”Nyt kun hallitus on riistänyt tämän toivon, he tuntevat itsensä petetyiksi – asia ei koske vain tätä kysymystä, vaan heidän koko elämäänsä, kaikkea kehitystä tässä maassa, joka on 22 vuoden ajan juuttunut harmaalle vyöhykkeelle idän jälkineuvostolaisten autokratioiden ja lännen yhä demokraattisemmin johdettujen ja paremmin voivien naapureiden välillä.” Naapureilla tarkoitetaan tässä kohdin Puolaa ja Liettuaa, jotka kumpikin ovat kehittyneet kovasti sen jälkeen kun niistä tuli EU:n jäseniä ja jotka molemmat ovat aikoinaan kuuluneet samaan yhteisöön kuin Ukraina. Ja EU-maista juuri nämä ovat vahvimmin tukeneet Ukrainaa.
Varsinkin kaakossa on ihmisiä jotka ajattelevat toisin ja kenties kaipaavat neuvostojärjestystä. Mutta monille EU-sopimus oli ikään kuin viimeinen mahdollisuus katkaista tämä kehitys rauhanomaista tietä, panna vallanpitäjät noudattamaan lakeja ja tavoittaa EU:n tuki pyrkimyksille palauttaa oikeusvaltio. ”Monille heistä, myös minulle, sopimuksella oli kaksi selkeää merkitystä. Hallitukselle se olisi tarkoittanut sitoutumista siihen ettei varasteta, valehdella ja petetä yhtä paljon ja häikäilemättömästi kuin aiemmin. EU:n tehtävä olisi vain ollut valvoa, että tämä sitoumus pitää, ja mahdollisesti auttaa meitä valvomaan että niin tapahtuu.”
Riabtšuk arvelee ettei hallitus koskaan vakavasti aikonut allekirjoittaa EU-sopimusta. Se että [Viktor] Janukovytš ei allekirjoittanut paljasti hänen todellisen karvansa, ja ne joilla oli erilainen kuva tulevaisuudesta reagoivat kerääntymällä Maidanille. Se merkitsi jäähyväisiä harhakuvitelmille ja todellisuuden tunnustamista.
Peter Lodenius
”Venäjämieliset”
Tapaan Itä-Ukrainassa monia jotka edelleenkin haluavat kuulua Ukrainaan, mutta eivät tunnusta Kiovan hallitusta. Heidän mielestään kyse on pikemminkin luottamuspulasta kuin itsenäisyyspyrkimyksistä. Mutta tapahtumat alkavat kohta vyöryä ja tilanne kehittyy omalla painollaan. Kuulen ihmisten toistelevan asioita jotka ovat muuttuneet totuudeksi, sanoja joihin on totuttu miettimättä hetkeäkään mitä ne oikeasti tarkoittavat.
Kiovan hallitus on juntta. Ukrainan sotilaat ovat fasisteja. Kiova tahtoo kieltää meitä puhumasta venäjää. Koko Länsi-Ukraina vihaa meitä. Sotaa Ukrainassa käy USA.
Samalla tavoin Ukrainan ja Euroopan tiedotusvälineissä toistellaan yleistyksiä ja ennakkoluuloja Itä-Ukrainasta. Itäukrainalaiset ovat zombeja. Homo sovieticuksia jotka eivät itse pysty ajattelemaan. Eivät osaa englantia, eivät halua muutoksia, haluavat vain tehdä työtä tehtaissaan ja töllöttää Venäjän teeveetä. [George] Sorosin rahoittamassa Kiovan lehdistökeskuksessa jaetaan lehtisiä joissa länsiukrainalaiset kuvataan avoimiksi, kansainvälisiksi ja koulutetuiksi, itäukrainalaiset huonosti koulutetuiksi neuvostoihmisiksi, jotka eivät koskaan ole käyneet ulkomailla.
Separatistit eivät ole kansan syvistä riveistä syntynyt liike. He ovat jonkinlainen miliisi joka koostuu erilaisista aineksista – he ovat muualta tulleita palkkasotilaita, muun muassa venäläisiä ja kaukasialaisia, Afganistanin-veteraaneja (jotka osallistuivat 1980-luvulla Neuvostoliiton Afganistanin sotaan), tehdas- ja kaivostyöläisiä, paikalliskihoja jotka pyrkivät kohentamaan asemaansa, ja ylempää johtajistoa jonka Venäjä on asettanut. Heidän yhteytensä kansaan jota he väittävät suojelevansa ovat häälyviä ja eri ryhmäkuntien välille syntyy jatkuvasti yhteenottoja.
Donbass ajautuu pian ei-kenenkään-maaksi joka yhtäältä on Moskovasta riippuvainen, toisaalta ei kuulu Venäjään sen paremmin kuin Ukrainaankaan. Eniten tässä kärsivät siviilit jotka yrittävät pelastaa kotinsa, omaisuutensa ja henkensä.
Vaikka vieroksun vahvasti sanoja ”venäjämielinen” ja ”ukrainamielinen”, niitä on paremman puutteessa pakko käyttää. Mutta joka kerta haluaisin lisätä:
Niin kutsuttu venäjämielinen ei välttämättä halua Donbassin kuuluvan Venäjään.
Niin kutsuttu ukrainamielinen puhuu usein venäjää äidinkielenään.
Suuri osa donbassilaisista ei halua ylipäätään ottaa kantaa. He haluavat vain että ampuminen ja pommitukset loppuvat jotta he voivat jatkaa elämäänsä.
Anna-Lena Laurén
Väittely
Väittely Itä-Ukrainan sodasta ei muistuta mitään aiemmin seuraamaani väittelyä. Mediankäyttäjät, lukijat, kuulijat ja katsojat jakautuvat salamannopeasti leireihin ja linnoittautuvat ällistyttävän vuorenvarmuuden seinämän taa. Twitterissä leirit pommittavat toisiaan täysin yhdentekevillä joukkojensiirtoja kuvaavilla kartoilla, joilla parin tunnin päästä ei ole mitään merkitystä.
Saan hurjistuneita vastaväitteitä lukijoilta, sekä venäjämielisiltä että ukrainamielisiltä. On ilmeisesti mahdotonta todeta tiettyjä kiistämättömiä tosiasioita ilman että jompikumpi osapuoli alkaa laukoa raivokkaita syytöksiä joko siitä että on fasisti tai että on putinisti. Kun kirjoitan Venäjän sekaantumisesta Itä-Ukrainan asioihin, minua väitetään valehtelijaksi. Kun kirjoitan äärioikeistolaisuudesta tietyissä Ukrainan vapaaehtoispataljoonissa, minun väitetään olevan Putinin asialla.
Päätän tuota pikaa etten enää osallistu väittelyihin vaan vastaan vain täysin asiallisiin kysymyksiin. Kuinka niin moni ihminen voi pelkästään twitterin perusteella luulla tietävänsä mitä Donbassissa tapahtuu, ylittää minun käsityskykyni.
Anna-Lena Laurén
Kansalaisyhteiskunta
Kaikki Venäjän operaatiot maata vastaan vuonna 2014 ovat tehokkaammin kuin mikään muu vakuuttaneet ukrainalaiset siitä etteivät he miltään osin halua kuulua ”venäläiseen maailmaan”. Ukrainaa ei totisesti ole johdettu parhaalla mahdollisella tavalla, mutta Putin on osoittanut että asiat voisivat Venäjän vallan alla olla vielä huonommin. Mielipidetutkimus jonka Kiovan yliopiston sosiologit suorittivat joulukuussa 2014 osoitti, että vain 3,1 % vastanneista toivoi että heidän alueensa liitettäisiin ”venäläiseen maailmaan”, kun taas 88,3 % kieltäytyi kunniasta. Luhanskin ja Donetskin lääneissä tutkimus voitiin suorittaa vain ukrainalaisviranomaisten valvomilla alueilla, mutta vaikka ”muuttohaluisten” osuus kaikissa näissä lääneissä varmaan olisi yli 3 %, ei ole sanottua että se edes siellä olisi enemmistönä. Kysymykseen, halusivatko haastatellut että heidän alueensa olisi itsenäinen eikä sitä liitettäisi Venäjään, vastasi vain 2,6 % kyllä, ja Odessassa ja Hersonissa 0 %.
Viime vuoden tapahtumat näyttävät vaikuttaneen myönteisesti Ukrainan sisäpolitiikkaan. Kansalaisyhteiskunnalla, joka aiemmin oli Ukrainassa hyvin heiveröinen, on nyt selvää vaikutusta politiikkaan, ja myös yksityishenkilöt tuntevat että he voivat ja että heidän pitää vaikuttaa yhteiskuntaan.
Peter Lodenius
Viha
Marraskuussa 2014 tapaan sotajournalisti Arkadi Babtšenkon seminaarissa Moskovassa. Hän on yksi harvoja jotka ovat kuvanneet Tšetšenian sotia koko niiden kauheudessa.
– Alussa ei ole vihaa, Babtšenko sanoo. – Mutta sota on saatava äkkiä loppumaan.
– Mitä muuten tapahtuu?
– Ihmiset alkavat vihata toisiaan. Silloin on liian myöhäistä tehdä mitään.
Anna-Lena Laurén
Anna-Lena Laurén & Peter Lodenius: Ukraina – rajamaa. Teos & Schildts & Söderströms 2015. 130 sivua.
