Se ainakin tuntuu vähän hassulta, että
vuoden 2019 presidentinvaaleja koskevissa gallupeissa kärkisijalla näyttäisi olevan 14 vuoden takainen pääninisteri, korruptoituneena pidetty Julia Timoshenko. Ei toki mitenkään suurella marginaalilla, mutta kuitenkin. Ukraina kaipaisi johtajakseen välillä jotain muutakin, kuin uuden korruptoituneen oligarkin entisen tilalle.
Ja mikä yllätys tämä nyt on? Sen ei pitäisi olla kenellekään Ukrainaa tuntevalle yllätys, merkittäviä syitä tähän on esim. seuraavat:
-Krimin miehitys ja sota saivat aikaan sen, että eräät EuroMaidanin ideat jäivät toteutumatta, korruptoitunut eliitti sai pitää asemansa.
-raha, Ukrainassa on paljon kansalaisaktivistien perustamia liikkeitä ja puolueita, mutta vaikea niiden on käydä kisaa vanhojen puolueiden kanssa, koska vanhat puolueet saavat tukea miljardiomaisuuksia luoneilta oligarkeilta, tämä heijastuu väistämättä valtakunnalliseen kannatukseen. Edessä on siis pitkä tie, jollei tule jotain uutta mullistusta.
-väestökehitys, miljoonia nuoria on muuttanut maasta Ukrainan itsenäisyyden aikana. Ukrainassa kuin myös Venäjällä näkee sen, että vanhempi väestö ripustautuu menneseen, haikaillen myös neuvostoaikoja, koska tunne, nuoruus, pelko muutoksesta etc.
-dekommunisaation tekemättä jättäminen mahdollisti sen, että myös Ukrainassa vallan pitäjät eivät vaihtuneet maan itsenäistyessä, puoluevirlailijat vain riisuivat takkinsa - seuraus, rakenteet eivät muuttuneet miksikään itsenäisyyden aikana. Siksi vallan kahvassa on onnistunut pysyttelemään tahoja, joiden menneisyys on kaikkea muuta kuin puhdas.
Osa kirjoittajista lässyttää älyllisen epärehellisesti siitä, että Ukrainassa mikään ei ole muuttunut, jättäen huomiotta (lähes) täysin ne tekijät, jotka merkittävältä osin vaikuttavat siihen, ettei Ukraina itsenäisyytensä aikana ole noussut suosta. Kun tarkastellaan entisiä neuvostotasavaltoja, parhaiten ovat menestyneet ne, jotka tekivät tiliä neuvostoaikojen kanssa (dekommunisaatio) ja joissa venäläisvähemmistöltä vaadittiin integroitumista. Kaaoksessa, välitilassa tai totalitarismissa ovat ne, jotka eivät rypistelleet irti Venäjästä & neuvostoajoista. Ne, jotka onnistuivat tässä 90-luvulla ovat olennaisesti paremmassa asemassa, kuin 2000-luvulla irti rypistelevät, koska Venäjä on nyt vahvempi ja aggressiivisempi ulkovaltoja kohtaan - se on valmiimpi käyttämään voimaa kuin pari vuosikymmentä sitten, jolloin piskuinen Tshetshenia nöyryytti Moskovaa.
Jos vielä 2014 suhtauduin luottamuksella poliittiseen päätöksentekokoneistoon ja haluun tehdä määrätietoisia turpo-ratkaisuja, niin tänään luottamukseni on todella vähäinen. Ja viime kädessä kyse on poliittisesta päätöksestä, jos Suomi ei neljään vuoteen saa NATO-päätöstä, jahkaileeko se samalla tavalla harmaassa vaiheessa (tai ehkäpä me jo elämme sitä, mutta emme halua tunnustaa sitä - poliitikot eivät halua). Olemmeko me niin kyvykkäitä kuin kuvittelemme/uskomme olevamme?