Venäjän motiiveja haastaa riitaa Ukrainan kanssa Kertshinsalmessa ja Asovanmerellä on analysoitu viime päivinä.
Venäjällä on tietysti Ukrainan suhteen strategisia tavoitteita, jotka ovat osittain sotilaspoliittisia, osin puhtaasti psykologisia. Ukrainan "menettäminen" on Venäjälle henkisesti kovempi asia kuin lännessä aina ymmärretään.
Tukemalla kapinallisia itä-Ukrainassa, sabotoimalla kaupallista liikennettä Asovanmeren satamissa, kiristämällä kaasuhanaa ja harjoittamalla muuta kiusantekoa pidetään Ukraina kriisitilassa, mikä Moskovan toiveiden mukaan johtaa ennemmin tai myöhemmin länsimielisen johdon kaatumiseen ja korvautumiseen sopivammalla. Todennäköisesti tämä taktiikka toimiikin.
Ennen kaikkea Moskova kuitenkin pelaa länsimaiden kanssa, ja tähän on analyyseissä kiinnitetty vähemmän huomiota. Venäjän taktiikkana on siirrellä maalitolppia ja muuttaa lähtökohtia. Mitä tämä tarkoittaa?
Venäläisillä on vahva viehtymys puskuriajatteluun. Venäläinen rakentaa elintärkeiden kohteiden ympärille puskurivyöhykkeen. Tämän jälkeen hän pyrkii rakentamaan ulomman puskurin suojaamaan puskurivyöhykettä. Tällä tavoin syntyy neuvottelu-, perääntymis- ja tinkimisvaraa ilman elintärkeän kohteen vaarantamista.
Venäläiset tietävät, että länsimailla ei ole mitään keinoja ajaa heitä pois Krimiltä, jonka pitäisi olla varsinainen keskustelunaihe. Onhan kyse röyhkeydessään ennennäkemättömästä alueanastuksesta. Venäläiset kuitenkin haluavat myös normalisoida kaupalliset ja diplomaattiset suhteensa länsimaihin. Länsimaat eivät kasvojaan menettämättä voi vain hyväksyä tapahtuneita tosiasioita, mutta toisaalta venäläisillä ei ole mitään aikomusta luopua Krimistä.
Tämän vuoksi Venäjä loi Krimin ympärille välittömästi "puskurikonfliktin", itä-Ukrainan kapinan. Tämä toimikin täysin toivotulla tavalla: Krimin anastus katosi jonnekin taka-alalle, ja uudeksi pääasiaksi kohosi tulitauko Donbassissa. Suostumalla Minskin sopimuksessa joihinkin myönnytyksiin Venäjä tarjosi länsimaille mahdollisuuden leikkiä, että ne olisivat kovistelullaan ja pakotteilla saavuttaneet jotakin, ja "kunniallisen" tien kohti pakotteiden purkamista.
Uuden rintaman avaaminen Kertshinsalmessa on uusi puskurikonflikti. Sekä Krim että itä-Ukraina katoavat jonnekin taustalle. Länsimaiden uudeksi keskeiseksi tavoitteeksi muodostuu salmen avaaminen liikenteelle. Jos ja kun Venäjä tulee tässä asiassa vastaan, länsimaat voivat taas taputella itseään selkään onnistuneesta kovistelusta ja ryhtyä keskustelemaan pakotteiden purkamisesta ja suhteiden normalisoimisesta.
Eurooppalaisten perusongelma Venäjän kanssa on taipumus moralistiseen räksytykseen yhdistettynä olemattomiin muskeleihin. Viimeksimainittu viittaa etenkin Euroopan kasvavaan energiariippuvuuteen Venäjästä. Tähänastiset pakotteet ovat lähinnä kosmeettisia, ja niistä kärsivät pääasiassa Suomen kaltaiset pienet maat, ei Venäjä. Jos Venäjään haluttaisiin vaikuttaa, se suljettaisiin kansainvälisten maksujärjestelmien ulkopuolelle, lopetettaisiin energiantuonti, ja annettaisiin kansainvälinen pidätysmääräys maan poliittisesta johdosta nimenomaan liittyen Krimiin.
Näin ei tietenkään toimita, koska Kremlin todelliset asiamiehet ovat pitäneet huolen siitä, että Eurooppa jäätyisi ilman venäläistä kaasua.