Jos suomalaista heikkoitsetuntoista ulko- ja turvallisuusspolitiikkaa tarkastelisi jalkapallon fanikulttuurin termein, olisimme
mieshuoria ja
Glory Hunterseja. Siinä emme tue oman paikallisen seuran menestymistä, vaan samaistumme ulkomaalaisten juurettomiin suurseuroihin, jotka lypsävät faneiltaan vain rahaa, mutta eivät anna viime kädessä muuta kuin sekaantumisen muiden suurseurojen välisiin kiistoihin.
Jalkapallovertaus on sikäli osuva, koska pieni Suomi yrittää aina olla voittajan puolella periaatteistaan riippumatta. Vuonna 1941 veikattiin voittavaksi hevoseksi Saksaa, mutta harva muistaa sen, että presidentti
Urho Kekkonen sanoi vielä 1970-luvulla Neuvostoliiton voittavan lopulta ideologisen ja taloudellisen kilpailun Lännen kanssa. Tämä heijastui hänen ulkopolitiikassaan kuin myös opportunistisessa taistolaisliilkeestä, joka odotti vesi kielellä Neuvostoliiton maailmanvallankumousta. 1990-luvun liberalismin huumassa uskottiin kapitalistisen Neuvostoliittoon eli Euroopan Unioniin. Sitoutumisessa länteen ei hauttu ymmärtää kyseessä olevan uppoavan laivan, jonka amerikkavetoiset arvot tuhoavat Euroopan etnisesti ja kulttuurisesti. Se liberalismi, mikä meille myytiin vuonna 1994, ei ollutkaan brittiläistä 1920-luvun liberalismia, vaan viime kädessä kulttuurimarxismia yhdistettynä korporaatio- ja finanssikapitalismiin. Kun Suomikin nyt puolustaa pontevasti länttä, se tarkoittaa Amerikan ylivaltaa Euroopassa, reaalitaloudesta irtautunutta keinottelevaa finanssikapitalismia, loputonta kansat tuhoavaa maahanmuuttoa ja lgbt-propagandan tulemista viralliseksi "moraaliseksi" opiksi. Itsenäiseen puolustukseen pohjaava kansallismielisyys ei kuulu tähän projektiin.
Vuorottain vaihtuvasta Neuvostoliiton/Venäjän ja lännen mielistelystä huolimatta Suomi on julistanut ulkomailla olevansa sotilaallisesti puolueeton maa. Kansalaisilleen poliitikot puolestaan väittävät Suomen olevan
itsenäinen maa. Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen nämä puheet ovat olleet silkkaa kansallista itsepetosta. Mahdollisen Natojäsenyyden myötä poliitikkojen on pakkoa tunnustaa, ettei Suomi ole missään suhteessa enää itsenäinen valtio. Kun kerran maa on vapaaehtoisesti luopunut kaikista itsenäisyytensä tunnusmerkeistä, mitä mieltä silloin on enää puhua Suomesta ja Suomen turvallisuudesta. Pitäisi puhua vain EU:n ja Naton turvallisuudesta.
Maan henkisestä tilasta kertoo paljon se, että vuoden 2015 lännen kautta tapahtuneesta muukalaisinvaasiosta vastuussa oleva kansanvihollinen, Kokoomuksen
Petteri Orpo, saa median tukemana ja suosionosoitusten saattelemana vaatia Suomen välitöntä liittymistä Natoon. Hän vaati myös ensimmäisenä suomalaispolitiikkona
Suomea antamaan aseapua sotaa käyvää maalle, vaikka tällä rikottiin maamme kaikkien hallitusten periaateohjelmia. Sotilasavun antaminen on käytännössä puoliavoin sodanjulistus Venäjälle. Koko manööverin tarkoituksena on todennäköisesti ajaa Suomi peruuttamattomastii ja seurauksista piittaamatta Naton syliin Venäjää vastaan.
EU:n talouspakotteisiin osallistuminen ja materiaalisen avun kuten lääkintä- ja elintarvikkeiden antaminen Ukrainaille ovat vielä moraalisesti - joskaan eivät taloudellisesti - perusteltuja Suomen kaltaiselta pieneltä rajamaalta. EU:n ja Yhdysvaltojen talouspakotteilla saadaan varmasti suuri osa Venäjän taloudesta romutettua, mutta tässä huumassa on harvoin sanottu ääneen, mitä vakavia seurauksia toimilla on Suomeen. Bensan hinta on jo nyt sietämätön, mutta pakotteiden ja vastapakotteiden kilpajuoksussa jopa 95-oktaavisen bensiinin litrahinta voi nousta kesään menessä yli kolmeen euroon litralta. Samalla jo jonkin aikaa nousussa ollut inflaatio tulee Venäjä-pakotteiden myötä vain kasvaamaan. Vaikka ryssäviha on jo historiallisista syistä herkullista, sitä ei voi syödä, joten netti-isänmaallliset keskiolutkommandot voivat joutua pian valitsemaan jättääkö valmispitsan ostamatta, jotta eurot riittävät olueen. Pokakonttorista on turha ruinata lisää rahaa, sillä se menee ukrainalaisten pakolaisten elättämiseen.
Ellei satunnaista mielenhäiriötä oteta lukuun, on vaikea kuvitella mikä olisi se syy, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen. Vuonna 1944 edes Stalin ei katsonut tarpeelliseksi miehittää Suomea, eikä sen jälkeen yksikään kommunistijohtaja nähnyt maamme valtaamisessa juuri mitään mieltä. Putinin Venäjä on Neuvostolittoa huomattavasti pienempi voima ja siltä puuttuvat sen ideologiset ja sotilaspoliittiset tarpeet, jotka edes teoreettisesti ajaisivat maan hyökäämään Suomeen. Ainoastaan yksi syy voisi kiinnostaa Putinia ja se on sotilaallinen uhka, joka realisoituisi väistämättä mikäli Suomi kuuluisi Natoon. Silti tuollaisen uhan torjumiseksi Venäjällä ei olisi tarvetta miehittää Suomea, vaan siihen riittäisi parikymmentä taktista ydinohjusta suursodan ensimmäisen viiden minuuutin aikana.
Mikäli Venäjällä olisi surkean Ukrainan sotaretken jälkeen vielä jostain kumman syystä tarvetta ja voimia hyökätä syrjäiseen Suomeen, se tekisi sen siinä tapauksessa Natosta riippumatta. Toisaalta sotilaallinen liittoutumattomuus olisi juuri se pidäke, mikä ehkäisisi "hullun koiran" hyökkäyksen, koska puolueettomaan maahan tunkeutuminen tekisi Venäjästä myös venäläisten silmissä anteeksiantamattoman pahantekijän. Konventionaalisessa maasodankäynnissä Suomelle tulisi niin paljon sympatiaa, että saisimme varmasti kansainvälistä apua. Kun armeijaamme vielä vahvistetaan hyvissä ajoin ja lisäämme puolustustahtoamme (ei luulisi olevan vaikeaa), pystyisimmme mahdollisessa sodassa sankaritekoihin, jotka sodan tappiosta huolimatta kannattelisivat vielä pitkään tulevien sukupolvien kansallista, sankarillista, identeettiä. Tässä kohtaa on syytä pitää mielessä
Benjamin Franklinin sanat: "Ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapauttaan saadakseen vähän turvallisuutta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat."
Puheet Naton turvatakuista henkivät rohkeuden ja itseluottamuksen puutteesta, viime kädessä halusta haudata suomalainen Suomi, koska se vaatisi omia uhrauksia. Tässä pelon ja laiskuuden ilmapiirissä ei ole yllättävää, että myös kansallismielisistä löytyy sivarihenkisiä hedonisteja ja rintamakarkureita, jotka haluavat Natoon yksinkertaisesti siksi,
ettei tarvitsisi liikahtaa näppiksen ja halpakaljan ääreltä puolustamaan itse omaa maataan. Siksi ei ole yllättävää, että
Ilta-Sanomatjulkaisi äskettäin uutisen
Venäjän hyökkäys Ukrainaan lisännyt reserviläisten hakeutumista siviilipalvelukseen. Aikamme itsekkyyden, laiskuuden ja mukavuudenhalun huippuna voi pitää toivetta, että
joku muu puolustaisi maatamme puolestamme. Toisaalta mitä voidaan odottaa virtuaalielämään tottuneilta isänmaan toivojen sukupolvelta, joka aidosta seksistä vieraantuneena katsoo enimmäkseen pornoa. Eräs sotilaallista liittoutumista vastustava kansallismielinen totesikin sattuvasti, mistä näissä Natorunkkareissa on oikeastaan kyse:
Ymmärrän kyllä senkin liiallisen hauskuuteen ja helppouteen tottuneen syöpäisen Länsimaailman rappioittaman itsetunnottoman ja kunniattoman näkökulman, että selviytymistaistelussa tehdään kaikki mitä voidaan ettei vain satu "Juhaa leukaan", eli vaikka mennään Natoon, mutta matti myöhäisenä Naton helmoihin piilottautuminen on kuin liberaali-puna-pasifisti ulkoistaisi maanpuolustushengen. Liberaali-puna-pasifisti on juuri sellainen rauhanajan ilkkuja, joka kerjää nenille, mutta sitten kun tosi tilanne tulee, juoksee se helmoihin turvaa hakemaan.
Tulevaisuudessa on myös itänaapuri uusine johtajineen ja erikoislaatuinen sijaintimme tarkoittaa erikoislaatuista tilannetajua ja myös vahvaa omapäisyyttä niin hyvässä kuin pahassa. Esi-isämme otti riskin ja se kannatti, löytyykö meistä edes piirun vertaa samaa periksiantamattomuutta ja omapäisyyttä? Liberaali-puna-pasifistilla on kaksi mahdollisuutta tositilanteen tullen, pötkiä Ruotsiin pakoon tai löytää itsestään se esi-isien tarmo, omapäisyys ja periksiantamattomuus. Ei haittaa vaikka olet huonokuntoinen pullea pelinarkomaani-sohvaperuna, joystick käsi tottuu kyllä dronekäsittelyyn, tai muuhun vastaavaan nykyajan teknologiaan, lisäksi kehossa on valmiiksi varaenergiaa. Ei se yli-iso kehonrakentajakaan ole sissinä täydellinen, koska tietty kömpelyys ja pitkaikaisen kestävyyden puute sekä kova proteiinin tarve saattaa hidastaa. Kuvat Ukrainasta osoittavat, että polttopulloja voi tehdä vaikka pyörätuolissa. Ääritilanteessa "perunankuorijakin" on yhtä tärkeä kuin etulinjan sotilas, koska jokainen tietää, että nälkäisenä hommasta ei tule mitään.
Valmiutta itsenäiseen kansallliseen puolustukseen on kuitenkin kyseenalaistettu viime vuosina jatkuvasti kulissien takaa, kun Suomea on vaivihkaisesti muilutettu askel askeelta Natoon. Puolustusvoimien johtoportaaseen on nostettu huomattava joukko Naton asiamiehiä aivan samaan tapaan kuin poliisijohtoomme on solutettu EU-uskollisia monikultturisteja.
www.is.fi
