Jussi Halla-ahon teksti (kopioitu hänen Fb-sivultaan) :"
Presidentti Putin piti hiljattain sotaisan hengennostatustilaisuuden Luzhnikin stadionilla Moskovassa. Yksi keskeisistä iskulauseista oli "Мир без нацизма", vapaasti suomennettuna "Maailma ilman natseja".
Iskulause tuntui kovin tutulta. Sitä näkee Suomessakin yhtenään erilaisissa kulkueissa ja poliitikkojen puheenvuoroissa. "Helsinki ilman natseja", "Turku ilman natseja", "Suomi ilman natseja".
"Natsit" ja "fasistit" ovat olleet tärkeä sisäpoliittinen perustelu hyökkäykselle Ukrainaan. Venäjän näkökulmasta Ukrainassa on merkittävä natsi- ja fasistiongelma. Sodan tavoitteena on Ukrainan "denatsifikaatio". Meidän näkökulmastamme tällaiset väitteet ovat absurdeja, mutta niillä on Venäjällä oma historiallinen taustansa.
Neuvostoliiton aikana "nationalismi" oli suurin neuvostojärjestelmään kohdistuva uhka. Nationalismilla tarkoitettiin muuta kuin venäläistä kansallistunnetta, ja nationalisteja olivat kaikki, jotka vastustivat venäläistämistä eli kansalliskielten (kuten ukrainan) puristamista ulos vaikkapa kouluopetuksesta. Venäläistä nationalismia kannustettiin, koska Neuvostoliitto oli todellisuudessa vain yksi vaihe Venäjän tuhatvuotisessa imperiumissa.
Ukrainalaiseen "nationalismiin" suhtauduttiin Kremlissä erityisellä raivolla, koska Ukraina nähdään Venäjällä nimenomaan venäläisen kulttuurin ja valtiollisen jatkumon synnyinsijana. Kaikki Ukrainan itsenäisyyttä historian saatossa ajaneet olivat "nationalisteja", "fasisteja" ja "natseja". Aivan keskeinen mörkö oli Stepan Bandera (1909-1959), OUN:n (Організація Українських Націоналістів, Ukrainan nationalistien järjestö) johtaja ja teoreetikko.
Sekä neuvostoaikana että sen jälkeen "bandera" on ollut venäläisille ja venäläismielisille haukkumasana, jolla viitataan joko kansallismielisiin (eli Ukrainan valtiollista ja kulttuurista itsenäisyyttä kannattaviin) ukrainalaisiin tai väljemmin kaikkiin länsiukrainalaisiin. Sanaa käytetään toisinaan myös humoristisesti tai puolihumoristisesti.
Ukrainan koko poliittinen kenttä on tällä hetkellä varsin kansallismielinen. Sekä henkinen että valtiollinen yhteys Venäjään on ollut poikki viimeistään vuoden 2014 tapahtumista alkaen. Kremlin näkökulmasta Ukrainassa ovat vallassa banderat eli natsit. Ukrainan denatsifikaatio tarkoittaa asioiden palauttamista normaalille ja luonnolliselle tolalle eli sellaisen hallinnon pystyttämistä, joka ymmärtää, että Ukrainan tulee olla valtiollisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti joko osa Venäjää tai ainakin sille alisteinen.
Venäjän toiminta ja retoriikka on täysin ymmärrettävää, kun sitä katselee venäläisestä (tai neuvostovenäläisestä) näkökulmasta. Sitä en kylläkään osaa sanoa, kuvitteliko Putin vakavissaan, että Venäjän yhteyteen palaaminen nauttisi jonkinlaista kannatusta ukrainalaisten keskuudessa. Sotatoimien heikko sujuminen antaa aiheen olettaa, että saattoi hyvinkin kuvitella.
Tällä kaikella on relevanssia myös Suomen kannalta, koska - halusimme tai emme - Venäjällä on historiasta, maantieteestä ja geostrategiasta kumpuavia intressejä Suomeen liittyen. Venäjällä on halu pitää Suomi omassa etupiirissään tai vähintään ulkona jonkun muun (todellisesta tai kuvitellusta) etupiiristä. Venäjä näkee maailman valtablokkien välisenä nollasummapelinä, joka ei tunnusta puolueettomuutta ja neutraaliutta eikä varsinkaan pienten maiden itsemääräämisoikeutta.
Talvisota perustui samanlaiseen ja samoista syistä johtuvaan virhearvioon kuin hyökkäys Ukrainaan. Tiedustelu kertoi Stalinille, että kansa on Suomessa kahtiajakautunutta ja kypsä porvarivallan syrjäyttämiseen. Suomalaiset kommunistit syöttivät isännilleen tällaisia tarinoita, minkä lisäksi kaikki tietysti pelkäsivät oman päänsä puolesta ja kertoivat Stalinille sitä, mitä tämä halusi kuulla.
Suomessa tuotetaan tänä päivänä varsin paljon julkisrahoitteista akateemista tutkimusta maamme yhteistyöstä Natsi-Saksan kanssa sekä tietysti suomalaisten sotarikoksista, keskitysleireistä ja muusta sellaisesta. Samoin äärioikeistotutkimus elää kulta-aikaansa. Henkilö, joka viime vuonna melkein päätyi Helsingin pormestariksi, oli sitä mieltä, että natsit marssivat kaduilla. Lukemattomat kolumnistit ja poliitikot ovat sitä mieltä, että natsit ja fasistit väijyvät jokaisen kiven alla ja jokaisen puun takana.
Yksittäisten hörhöjen hakaristilippukulkue Hakaniemessä paisuu järjestelmätason kriisiksi hieman samalla tavalla kuin yksittäinen, äärioikeistohenkinen Azovin pataljoona nähdään merkkinä Ukrainan poliittisen järjestelmän natsihenkisyydestä.
Media ja monet poliitikot ovat sitä mieltä, että toiseksi suurin eduskuntapuolue on vähintään melkein fasistipuolue.
Jos suomalaista akateemista, poliittista ja mediakeskustelua seuraa ulkopuolelta, ei ole kovinkaan vaikea muodostaa sellaista mielikuvaa, että natsismi ja fasismi ovat merkittäviä poliittisia kysymyksiä Suomessa. Jos ulkopuolinen taho päättää ryhtyä edistämään omia geostrategisia intressejään Suomessa, sen ei ole kovinkaan vaikeaa kirjoittaa kotiyleisöään varten tarinaa maasta, joka kaipaa kipeästi denatsifikaatiota. Tarinaa varten ei tarvitse sepittää aineistoa. Materiaali tuotetaan täällä aivan itse.
On mielenkiintoista nähdä, miten natsi- ja fasistihurmoksessaan elävät toimittajat, poliitikot ja tutkijat reagoivat sinä päivänä, kun itänaapurin teoreetikot kääntävät katseensa tänne ja aloittavat julkisen keskustelun Suomen natsi- ja fasistiongelmasta.
Sanovatko he: "Hei, Volodja! Kai nyt ymmärrät, että nämä jutut oli tarkoitettu vain sisäpoliittisia tarkoituksiamme palvelevaan kuranheittoon?!""
