Tässä tuo
@Merten sheriffi mainitsema juttu
Tammipuiden alle on kerääntynyt joukko ukrainalaisia sotilaita. Paikalla oli aiemmin lasten leikkipuisto, nyt heinä puskee polven korkuisena keinujen ja liukumäen välistä. Vanerilevystä on tehty fläppitaulun tapainen, jolle yksi sotilaista piirtää. Hän on
Oleksandr, siviiliammatiltaan terapeutti. Viime vuodesta lähtien hän on palvellut Ukrainan armeijassa moraaliseen ja psykologisen tuen keskuksessa.
Hänen piirroksensa on käyrä, joka kuvaa pelon eri asteita.
Oleksandr selittää muille sotilaille, että on tärkeää tunnistaa, milloin pelko ylittää sen pisteen, ettei ihminen kykene enää toimimaan. Silloin tulee vaaralliseksi sekä itselle että taistelutovereille.
Taras, 39, kuuntelee. Rintamapsykologit pitävät oppituntia pelon- ja stressinhallinnasta Donbasissa taisteleville sotilaille.
Olemme Donetskin alueella Itä-Ukrainassa. Meneillään on koulutus, jonka tavoitteena on parantaa sotilaiden kykyä selvitä henkisesti vaikeista tilanteista ja kertoa oikeuksista, joita Ukrainan armeijan jäsenillä on.
Tämä on tärkeää. Isolla osalla sotilaista ei ollut mitään kokemusta armeijasta ennen viime vuoden helmikuuta, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Etulinjaan on noin 15 kilometriä. Tykkien pauke kuuluu taustalla, mutta se ei tunnu hetkauttavan ketään. He ovat tottuneet paljon pahempaan.
Yliluutnantti
Ihor Mykytiuk, siviiliammatiltaan vakuutusmyyjä, kertoo, että pelottavinta on tykistötuli. Joukkojen etäisyydellä ei ole niinkään väliä vaan sillä, millä venäläiset päättävät ampua.
Yliluutnantti Ihor Mykytiuk kertoo, että pelottavinta on vihollisen tykistötuli. Tieto auttaa hallitsemaan pelkoa, ja siksi koulutus on tärkeää.
Venäjän hyökkäyssotaa on kuvattu äärimmäisen kuluttavaksi. Se on sitä myös sotilaiden mielenterveyden kannalta.
Rintamalinjaa on lähes 1 000 kilometriä. Vihollinen iskee näkymättömistä tykistötulellaan. Kunnollista suojaa ei ole, ja varusteet ovat kevyet. Sodalle ei näy loppua.
Sotilaiden psyykkisiä häiriöitä tutkinut historioitsija
Ville Kivimäki sanoo myöhemmin Suomessa, että Ukrainan sota muistuttaa maailmansotien rintamataisteluja tuhoavuudessaan ja vaikutuksissaan ihmismieleen.
Kivimäen mukaan sotilaan psyykkinen vammautuminen on väistömätön osa sodankäyntiä. Jokaisen mieli voi murtua.
Donetskissa Mykytiuk kertoo, mikä oli hänelle pelottavimman hetki. Se tapahtui palvelusuran alussa. Venäjä tulitti, ja matkaa oli 500 metriä ilman suojaa. Hänellä ei ollut mitään tietoa, mitä taivaalta satoi ympärille.
Mykytiukin mukaan on helpompaa, kun tietää enemmän. Hän on vuodessa edennyt yliluutnantiksi ja joukkueensa johtajaksi. Siinä tehtävässä pelottaa eri asiat kuin sotilaana.
”Mitä jos teen päätöksen, minkä seurauksena kukaan joukkueeni jäsenistä ei palaa takaisin.”
Mykytiuk kertoo ymmärtäneensä vuosi sitten liittyessään armeijaan, että se voi tarkoittaa kuolemaa.
”Tämä on hinta, jonka joudumme tästä sodasta maksamaan.”
Musta huumori auttaa, vaikka se voi välillä tuntua rankemmalta kuin Venäjän tulitus, Mykytiuk sanoo.
Hän intoutuu kertomaan muutama päivä sitten tapahtuneesta. Yksi joukkueen sotilaista unohti kypäränsä korsun ulkopuolelle, ja kypärään osui Venäjän raketti. Sotilas totesi, miten onnekas hän olikaan, että oli jättänyt kypäränsä ulos.
Yliluutnantti Ihor Mykytiukin taistelijanimi on Kissa.
Koulutus tammien alla jatkuu. Oleksandr kehottaa sotilaita palaamaan ajatuksissaan hetkeen, jolloin kaikki tuntui hyvältä.
Yksi sotilas sanoo, että joskus sellainen hetki voi löytyä keskellä taisteluita. Hän kertoo tilanteesta, jolloin piileskeli hylätyn kodin puutarhassa. Miten kauniilta kaikki näytti.
Kesken koulutuksen toinen sotilas romahtaa keinujen alle. Hän pitelee käsillään päätään.
Kapteeni
Andri Karatševskyi istuu sotilaan viereen.
Karatševskyi kertoo sotilaan saaneen paniikkikohtauksen. Hän on samasta syystä ollut sairaalassa pariin otteeseen. Sotilas kertoi Karatševskyille, ettei hän ole ottanut lääkkeitään.
Karatševskyin mukaan rintamalla paniikkikohtaukset ovat tyypillisiä.
Kapteeni Andri Karatševskyi (oik.) juttelee paniikkikohtauksen saaneen sotilaan kanssa.
Andri Karatševskyi johtaa Ukrainan armeijan aluepuolustusjoukkojen moraalisen ja psykologisen tuen keskusta. Yksikön tehtävänä on sekä kouluttaa sotilaita että tarjota psykologista ensiapua rintamalla.
Siviilissä Karatševskyi työskentelee kiovalaisen yliopiston professorina.
”Kun sota joskus loppuu, silloin vasta saamme tietää, minkälaisen jäljen se on jättänyt ihmisten mieliin”, Karatševskyi sanoo.
Nyt sotilaat keskittyvät sotimiseen. Myöhemmin heillä on mahdollisuus käsitellä muita asioita, hän jatkaa.
Roman, 46, pitelee vatsaansa terapeutin neuvomalla tavalla.
Mitään tilastoja ei ole, kuinka moni ukrainalainen sotilas kärsii mielenterveydellisistä ongelmista tai kuinka moni on tehnyt itsemurhan.
Karatševskyi arvioi, että noin viidesosalla sotilaista voi sodan jälkeen puhjeta traumaperäinen stressihäiriö, ja heistä kolmasosa tulee tarvitsemaan ammattilaisten apua.
”Emme tarvitse meitä auttavilta mailta vain sotilaallista ja teknologista apua, vaan myös apua siihen, miten selvitä mielenterveydellisten vammojen kanssa”, Karatševskyi sanoo.
Ongelma on niin uusi ja iso, ettei siihen vastaamiseen löydy tarpeeksi koulutettuja ammattilaisia Ukrainasta.
Karatševskyin mukaan tällä hetkellä ukrainalaisia sotilaita suojelee omanarvontunto.
”Puolustamme maatamme. Se on iso tehtävä. Ymmärrys siitä auttaa sotilaita selviytymään tässä sodassa.”
Toinen sotilaiden mielen hoitamiseen tarkoitettu keskus sijaitsee metsän keskellä, kaukana rintamalinjoista. Hoitolaitoksen nimi on Lisova Poljana, metsäaukio. Täällä ei kuulu tykkien kumu. Kesäkuun aurinko on lempeä. Käki kukkuu etäällä.
Täällä yhden sotilaan kuntoutusjakso kestää kolme viikkoa, jonka jälkeen suurin osa palaa takaisin rintamille.
Kaikkien terveys ei kuitenkaan siinä ajassa kohene.
31-vuotias
Oleksandr Fasolja kävelee jo tottuneesti proteeseillaan hoitolaitoksen pihamaalla. Toisessa kädessä oleva kyynärsauva auttaa. Fasolja kertoo astuneensa vihollisen miinan vuonna 2018. Räjähdyksen seurauksena hän menetti kummatkin jalkansa.
Fasoljan sotilasura alkoi jo vuonna 2014 toimipaikkanaan Venäjän anastaman Krimin niemimaan ja Ukrainan mantereen välinen rajaseutu.
Sieltä Fasolja siirtyi myöhemmin Itä-Ukrainaan Donbassin rintamalle, jossa hän sekä miinoitti että raivasi miinoja.
Haavoittumisen takia Fasolja eläköityi armeijasta alle 30-vuotiaana.
”Helmikuun 24. päivä viime vuonna katsoin kotipihaltani, kun Venäjä aloitti ilmaiskut Mustaltamereltä kohti Ukrainaa”, Fasolja kertoo.
Koti sijaitsee lyhyen matkan päässä Odessan rantakaupungista.
Venäjän täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan oli alkanut.
Fasolja päätti ilmoittautua aluepuolustusjoukkoihin ja sai tehtäväkseen tarkastaa autoja tarkastuspisteellä.
Viime vuoden lopussa Fasolja näki tarkastuspisteellä, kun Venäjä hyökkäsi lähelle häneen kotiaan. Hän menetti kontrollin.
Oleksandr Fasoljan sota on ohi. Hänen diagnoosinsa on traumaperäinen stressihäiriö. Hoitolaitos on hänelle juuri nyt paras paikka maailmassa.
Fasoljan mielestä hoitolaitos on tällä hetkellä paras paikka maailmassa, ja parasta täällä on biljardin pelaaminen.
Fasolja asettaa uudet jalkansa taitavasti ja kurottautuu lyömään biljardipalloa.
Pelikaverina Fasoljalla on
Dima.
36-vuotias Dima työskenteli siviilissä metallitehtaassa Dnipron kaupungissa.
Hänestä tuntuu, että hän on saanut jo tarpeeksi lepoa. Hän haluaa palata rintamalle veljiensä luokse.
”Olen parempi kivääri kädessä kuin biljardikeppi”, hän sanoo.
Dima kertoo, että hän tuli hoitolaitokseen suoran etulinjasta Itä-Ukrainasta. Ennen tänne tuloaan hänen joukkueensa lähetettiin paikkaan, josta ei palannut kuin neljä sotilasta täysin terveinä. Loput haavoittuivat, kuolivat tai katosivat.
Oleksandr Fasolja pelaa biljardia Lisova Poljana -hoitolaitoksen aulassa.
Diman diagnoosi on lievä aivotärähdys. Hoitolaitoksen johtava lääkäri
Ksenia Voznitsyna sanoo, että se on tämän sodan epidemia. Joka toinen sotilas kärsii räjähdystä seuraavan paineaallon aiheuttamasta aivotärähdyksestä.
Voznitsyna kutsuu oireita kameleonteiksi: ne vaihtelevat potilaan mukaan. Toiset kokevat päänsärkyä tai pahoinvointia. Joidenkin kognitiiviset taidot heikkenevät. Kovat äänet tai kirkkaat valot voivat häiritä.
Voznitsyna kertoo, että sotilaille on myös tyypillistä tietty tunne: syyllisyys. Syyllisyys siitä, että juuri minä selvisin. Syyllisyys siitä, ettei ole siellä missä taistelutoveritkin ovat.
Lisova Poljanassa hoitomuodot vaihtelevat terapiasta joogaan ja akupunktioon.
Tavoitteena on tarjota sotilaille turvallinen paikka ja auttaa heitä pääsemään eteenpäin ikävistä muistoista, joihin heidän mielensä on tarrautunut.
Voznitsyna esittelee meille huoneen, jossa käytetään virtuaalitodellisuutta hoitomuotona. Sotilas saa päähänsä virtuaalilasit. Videolla näkyy meduusoita, joista sotilaan pitää valita yksi, jota hän katseellaan seuraa.
Harjoitteella pyritään siihen, että sotilas keskittyy meneillään olevan hetken kokemiseen, havainnointiin ja hyväksymiseen.
Bahmutissa taistellut
Oleksandr Sokruta kertoo terapian jälkeen, että hänen olonsa ei ole enää yhtä ahdistunut.
Oleksandr Sokruta katselee meduusoja virtuaalitodellisuusterapiassa.
Virtuaalitodellisuuden käyttäminen terapiamuotona on yleistynyt. Keskittymisharjoitusten lisäksi potilas voidaan esimerkiksi viedä tilanteeseen, josta hän on traumatisoitunut.
Sotilaiden kohdalla tämä hoitomuoto voi olla merkittävä.
He voivat turvallisesti palata hetkeen, johon liittyy ahdistavia ja pelottavia tunteita. Virtuaalitodellisuuden avulla sotilas voi käsitellä tilanneetta uudelleen ja mahdollisesti päästä eteenpäin siihen liittyvien epämiellyttävien tunteiden kanssa.
Voznitsyna kertoo, että aiemmin hoitolaitoksen tehtäväna oli integroida sotilaita takaisin yhteiskuntaan. Nyt heidän tehtävänään on palauttaa sotilaat takaisin palvelukseen.
He ovat täällä vain kuntoutuksessa. Lähes kaikki palaavat takaisin sotimaan, vaikka moni ei haluaisi, Voznitsyna sanoo.
”Heidän työnsä on todella vaikeaa. Tämä on erittäin julma sota, jossa ei noudateta mitään sääntöjä.”
Fasolja ei ole enää palaamassa palvelukseen. Hänen diagnoosinsa on traumaperäinen stressihäiriö.
Mikä sodassa on rankinta? Fasolja vastaa kysymyksiin lyhyesti.
”Pahin hetki minulle on se, kun en pelkää. Kun tunnen oloni rentoutuneeksi.”
Hän jatkaa.
”Niille, jotka päättävät liittyä armeijaan, annan neuvon: älkää tottuko ihmisiin ympärillänne.”
Fasolja sanoo menettäneensä sodassa lähes kaikki ystävänsä.
Oleksandr Fasolja (vas.) antaa potilastoverinsa kanssa poneille juotavaa Lisova Poljana -hoitolaitoksen takapihalla.
Tutkija Ville Kivimäki sanoo, että ukrainalaisille pitäisi pystyä tarjoamaan tukea, jotta ihmisillä säilyisi usko hyvään tulevaisuuteen.
”Jos tulevaisuuden horisontti kutistuu, menneisyyden merkitys kasvaa.”
Rintamalinjoilla taistelleet ovat kantaneet sodassa raskaimman taakan, Kivimäki sanoo. Muut ovat eläneet heidän uhraustensa varjossa. ”Se voi pidemmän päälle synnyttää katkeruutta ja vaikeuttaa paluuta siviilielämään.”
Jotta näin ei kävisi, muiden maiden on jatkettavan avun antoa senkin jälkeen, kun sota joskus loppuu.
www.verkkouutiset.fi
