Ukrainan sodassa on moni asia tehnyt paluun. Kuten nyt lujasti linnoitetut asemat ja juoksuhaudat ja niissä käytävä taistelu.
Tätähän pidettiin tässä välissä jo täytenä mahdottomuutena, että taistelut eivät olisikaan ohi muutamassa viikossa, ja päädyttäisiin mukamas jumittuneeseen rintamasotaan.
Kuinkas sitten kävikään. Meille jääkäreille ysärillä huolella opetetut taktiikat juoksuhaudan vyöryttämisessä eivät olekaan niin vanhanaikaisia, samoin linnoittamisen ja poteron kaivuun kouluttaminen. Viimeksi mainittuun ei ole kuulemma aikaa nykymallissa samalla huolellisuudella kuin ennen.
Tuossa videossa näkee hyvin juoksuhautataistelun perusolemuksen. Jos vihollinen pääsee toimimaan vapaasti käsikranaatin heittoetäisyyden maksimikantamalla, huonosti käy.
Tuossa nyt oli vain yksi urho vastassa Idän raiskaajia, ja emmekä tiedä edeltäviä tapahtumia.
Kuitenkin juoksuhautasodassa kuluu materiaalia. Käsikranaatteja täytyy olla massamaisesti saatavilla. Niitä paiskotaan koko heittomatkan/paloetäisyyden maksimikantamalle ja siitä lyhyemmäksi aina aina siihen omista ensimmäisen mutkan taakse. Taukoamatta.
Tarkoitus on saada vihollinen siitä ensimmäisestä omasta vyöryttävästä kärkiparista ns. "epäsuoran tulivalmistelun" alle. Aiheuttaa tappioita, tuottaa hämmennystä, estää toimintaa.
Oma vyöryttävä kärkipartio sitten tuon taukoamattoman oman käsikranaattitulen suojaamana, heittää kranaatin ensimmäisen mutkan taakse, ja RK-taistelija puhdistaa sen sarjalla. Ja taas toistuu.
Kärkiparin takana olevat vastaavat, että oma tulivalmistelu toimii, ja osaltaan myös materiaalin toimittamisesta vyöryttävälle kaksikolle. Kun tappiota tulee, astuvat heti kärkeen jatkaen vyöryttämistä.
Pienikin empiminen tai tauko tässä omien suorittamassa käsikranaattien heittämisessä antaa vihollisen tilaisuuden tehdä vastaava temppu meille.
Armotta ja sumeilematta eteenpäin!
Sitä ei koskaan kerrottu, paljonko pitää olla käsikranaatteja tuossa tilanteessa varattuna, mutta puhutaan useista kymmenistä, mieluummin yli sadan menevästä määrästä