Kotimaa
Trump ja Clinton: Sotaisa ja sotaisampi
Eurooppalaisten silmissä Donald Trump olisi kauhistus presidentiksi. Hillary Clinton ei välttämättä ole parempi vaihtoehto.
’Ihmisen luonnetta ei voi muuttaa. Mutta hänen esiintymistään voi.”
Jos miljardööri
Donald Trump nousee Yhdysvaltojen presidentiksi ensi marraskuussa, tulevat historioitsijat saattavat hyvinkin jäljittää voiton siemenet hänen kampanjapäällikkönsä sanoihin.
Paul Manafort matkusti huhtikuun lopussa Floridaan vakuutellakseen republikaanien puoluehallitukselle, että puolueen eliittiä raivokkaasti haukkunut Trump on uhonsa takana lauhkea kuin lammas.
Trump johtaa republikaanien ehdokaskilpaa, mutta hänen tiensä saattaa nousta pystyyn heinäkuun puoluekokouksessa. Ellei hänellä siihen mennessä ole valitsijamiesten yksinkertaista enemmistöä, puoluejohto voi sääntöjen mukaan äänestyttää ehdokkaaksi jonkun toisen.
”Haluamme taputella tämän asian valmiiksi”, Manafort vakuutti
New York Times -lehden mukaan. ”Emme halua tapella ehdokkuudesta, jonka olemme jo saaneet.”
Kampanjapäällikön seuraavaa lupausta kuunneltiin luultavasti korvat höröllä demokraattisessa puolueessa, jonka presidenttiehdokkaaksi on nousemassa entinen ulkoministeri
Hillary Clinton.
”Tulette näkemään Trumpin henkilössä lisää syvyyttä”, Manafort sanoi.
”Hänen imagonsa tulee muuttumaan. Mutta Clinton pysyy kiero-Hillarynä.”
Vuosi sitten alkanut republikaanien esivaalitaistelu on ollut vaiheikas mutta monien puolueaktiivienkin mielestä historiallisen köykäinen.
Kaikkiaan 17 halukkaasta viisi luovutti jo ennen esivaalien käynnistymistä. Lopuista 12:sta on matkan varrelle jäänyt yhdeksän, muun muassa aivokirurgi
Ben Carson, Hewlett-Packard-yhtiön entinen johtaja
Carly Fiorina ja presidentti
George W. Bushin pikkuveli
Jeb, joka ehti hetken olla jopa voittajasuosikki.
Vaalikeskusteluissa ovat loistaneet poissaolollaan hyvät tavat, uudet ideat ja asiaosaaminen. Ehdokkaat ovat kilpailleet muun muassa siirtolaisvastaisuudella, sukuelintensä pituudella sekä sillä, kuka raivokkaimmin pommittaisi Isis-järjestöä.
Jäljellä olevista Trump on saanut mainetta muukalaiskammoisena kansankiihottajana ja hänen lähin kilpailijansa, texasilainen senaattori
Ted Cruz äärivanhoillisena versiona Trumpista.
Ehdokkaista vain Ohion kuvernööri
John Kasich muistuttaa takavuosien järkirepublikaaneja, mutta hän lienee kisassa mukana enää muiden kiusaksi.
Demokraattien esivaalikamppailu on ollut republikaaneihin verrattuna suorastaan säyseä, vaikka Clintonin kilpakumppani
Bernie Sanders onkin alakynteen jäätyään turvautunut sapekkaaseen kielenkäyttöön.
Sanders on vermontilainen senaattori, jonka räyhäkkä vasemmistolaisuus on ihastuttanut erityisesti valkoisia nuoria. Hänen mukanaolonsa on pitänyt demokraattien kilvan otsikoissa ja Clintonin varpaillaan, vaikka tämä onkin jo varma voittaja.
Tappio New Yorkin esivaaleissa 19. huhtikuuta katkaisi Sandersin tien ehdokkuuteen. Hän on kuitenkin vannonut jatkavansa heinäkuun puoluekokoukseen asti. Sen jälkeen iso kysymys on, saako Clinton puolelleen hänen kannattajansa.
Jos ensi marraskuun vaaleissa ovat vastakkain Donald Trump ja Hillary Clinton, mitä on luvassa?
Suunsoittoa, härskejä tviittejä ja loanheittoa, ainakin jos Trump pitää tyylinsä.
Clinton puolestaan valinnee varapresidenttiehdokkaakseen poliitikon, joka pystyy mätkimään Trumpia hänen puolestaan.
Mielipidekyselyjen mukaan amerikkalaiset eivät erityisemmin pidä kummastakaan ehdokkaasta. Mutta presidentin kanssa harvoin lähdetään oluelle eikä ”pitäminen” välttämättä heijastu päätökseen äänestyskopissa.
Huhtikuun lopussa Clinton johti Trumpia useimpien kyselyiden mukaan noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Se tarkoittaisi Trumpille rökäletappiota marraskuussa.
Gallupit eivät välttämättä kerro koko totuutta näin varhain, mutta Yhdysvalloissa ne ovat perinteisesti pitäneet melko hyvin paikkansa.
Toisaalta tämän vuoden vaaleissa on poikkeuksellisen paljon arvaamattomia aineksia.
Yksi on Trump, joka ei kunnioita politiikan sääntöjä ja jonka kannattajia eivät tunnu kiinnostavan sellaiset perinteisesti merkittävät asiat kuin johdonmukaisuus tai toden puhuminen.
Toinen on äänestäjien kapinamieli. Amerikkalaiset ovat väsyneet lehmänkauppoihin ja valmiita uskomaan melkein mihin tahansa. Tästä kertoo Trumpin ja Sandersin suosio.
Puoluerajat ovat Yhdysvalloissa perinteisesti hämärämpiä kuin Euroopassa, ja tänä vuonna erityisen häilyviä. Trump on entinen demokraatti, Sanders on senaatissa virallisesti sitoutumaton ja Clinton oli nuorena republikaani.
Mikä tahansa on siis mahdollista.
Silti vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Trump voisi edes puhetyyliään siistimällä viedä Clintonilta riittävästi mustien, latinoiden tai naisten ääniä – tai edes liikkuvien äänestäjien, joita hän tarvitsee voittaakseen.
Ajatukseen Donald Trumpista presidenttinä on suhtauduttu Yhdysvaltojen ulkopuolella enimmäkseen kauhunsekaisella inholla.
Trumpin sekavista lausunnoista on tulkittu, että hän olisi johtajana niin sanottu isolationisti, joka pyrkisi irrottamaan Yhdysvallat epäreiluina pitämistään sopimuksista, jättäisi sotilasliitto Naton tuuliajolle ja tavoittelisi kunnioittamansa
Vladimir Putinin kanssa jonkinlaista itsevaltiaiden hengenveljeyttä.
Tuskin on aivan sattumaa, että Trumpin kampanjapäällikkönä on Paul Manafort, joka auttoi entisessä elämässään lobbarina Ukrainan entistä presidenttiä, nykyisin maanpaossa Venäjällä asuvaa Viktor Janukovytšia.
Lähi-itään Trump on suhtautunut lähinnä sotilaallisena ongelmana, paitsi silloin kun kysymys on öljystä, jonka hän on ilmoittanut tarpeen vaatiessa ryöstävänsä Yhdysvalloille.
”Hän uskoisi erittäin vahvasti äärimmäiseen sotilaalliseen voimaan”, Trump vastasi vuonna 1990
Playboy-lehden haastattelussa kysyttäessä, millainen presidentti hän olisi.
”Hän ei luottaisi kehenkään. Hän ei luottaisi venäläisiin eikä hän luottaisi liittolaisiimme.”
Pahinta Trumpissa on hänen turhamaisuudesta kumpuava epävakaa machoutensa, kirjoitti
Dara Lind uutisanalyysipalvelu Voxissa.
”Trump ei ole todellinen neuvottelija. Hän kutsuu itseään diilintekijäksi: hän väittää saavansa paremman diilin Amerikalle yksinkertaisesti uhkaamalla, että muuten hän häipyy.”
Trump ei suinkaan ole jäljellä olevista ehdokkaista jyrkin sotahaukka. Se titteli kuuluu Hillary Clintonille.
Eurooppalaisilla on taipumus ihannoida demokraattien presidenttiehdokkaita, koska heidän arvomaailmansa koetaan tutuksi. Myös Clinton ajaa monia eurooppalaisille itsestään selviä asioita, kuten sukupuolten tasa-arvoa ja kaikkien ulottuvilla olevaa terveydenhuoltoa.
Ulkopoliittisesti Clinton kuitenkin edustaa kovaa linjaa – paljon kovempaa kuin nykyinen presidentti
Barack Obama, jonka ulkoministeri hän oli vuosina 2009–2013.
Clinton äänesti aikoinaan Irakin sodan puolesta ja on pitänyt Naton sekaantumista Libyan kansannousuun yhtenä uransa kohokohdista. Hän on myös kannattanut Syyrian kapinallisten aseistamista ja presidentti
Bashar al-Assadin hallinnon kaatamista.
Clinton olisi melko varmasti edeltäjäänsä halukkaampi käyttämään sotavoimaa sopivan kriisin tullen. Hänen taustajoukkoihinsa kuuluu muun muassa kenraali
Jack Keane, joka oli mukana luomassa presidentti Bushin Irak-strategiaa.
Toisaalta todellinen into käyttää aseita punnitaan vasta Valkoisessa talossa, kirjoitti
John Cassidy New Yorker -lehdessä.
”Kovista puheistaan huolimatta Clinton ei ole koskaan joutunut tekemään päätöstä amerikkalaisjoukkojen lähettämisestä sotaan eikä perustelemaan menetyksiä, joita sellaisista päätöksistä usein seuraa.”
________________________________________________________________
Trumpista tulisi heikko presidentti jota muun muassa venäläiset hypyttäisivät mielensä mukaan. Miehen heikko itsetunto näkyy mimosanhipiäisessä herkkänahkaisuuudessa ja persoudessa (itse)imartelulle. Putinin tiimi veisi Trumpia kuin litran mittaa hukuttamalla tämän "kunnioituksen" alle, kehumalla ja nuoleskelemalla. Sittenpä ihmetellään kun sankarimme saapuu tupee liehuen Jaltasta esitellen suurena voittona paperia jossa luovutti Euroopan Venäjän etupiiriksi.
Että semmoinen diili.
?
