Wikipedia:
Säätiön piirissä toimi varatuomari Risto Höltän johtama lakiasiaintoimisto, jonka lakimiehet toimivat varsinkin asioissa, joiden yhteys poliittiseen toimintaan oli ilmeinen. Tällainen tehtävä oli esimerkiksi Kemissä, jossa oli syntynyt levottomuuksia lakkoliikehdinnän yhteydessä ja syytteitä oli nostettu. Vuonna 1954 toimiston lakimiehet sekä eräät muut lakimiehet perustivat yhdyssiteekseen Suomen Demokraattiset Lakimiehet (DemLa).[4]
Nimensä Demla sai Kansainvälisen Demokraattisten lakimiesten liiton mukaan. IADL:n perustivat vuonna 1946 Nürnbergin tuomioistuimen ranskalaiset, englantilaiset ja neuvostoliittolaiset lakimiehet. Ensimmäinen presidentti oli ranskalainen Rene Cassin, jonka käsialaa on vuoden 1948 Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistus ja joka sai tämän vuoksi Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1968.[5] Demla liittyi myös Suomi–Neuvostoliitto-Seuraan ja Rauhanpuolustajiin.[6] Demla sopi yhteistyösopimuksen vuonna 1975 Unkarin kansantasavallan, Puolan kansantavallan, Itä-Saksan ja Länsi-Saksan lakimiesliittojen kanssa.[7]
1970-luvun aktiivisuus
Demlan toiminta oli melko vaatimatonta vuoteen 1970 asti. Syksyllä 1970 presidentti Urho Kekkosen Lakimies-lehdelle antaman kriittisen haastattelun jälkeen heräsi ajatus tämän järjestön toiminnan elvyttämisestä siten, että sen ideologista pohjaa merkittävästi lavennettaisiin. Aloitteen teki viiden lakimiehen ryhmä, johon kuuluivat Martti J. Mehto, K. J. Lång, Olavi Sulkunen, Jan Törnqvist ja Mikko Varis. Ryhmä laati julkilausumaehdotuksen, johon se pyysi lisää kannattajia.[8]
Julkilausumassa väitettiin, että Suomen lakimiesliiton aatteellinen yksipuolisuus ja sen eriarvoisuutta korostava etujärjestöpolitiikka olivat johtaneet tilanteeseen, jossa erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä edustavat lakimiehet eivät voineet myöntää liitolle oikeutta puhua koko lakimieskunnan puolesta. Yhteiskunnan kehityksen kannalta ei julkilausuman mukaan ole eduksi, jos koko lakimieskunnan nimissä esitetään vain oikeistolaista oikeuspolitiikkaa palvelevia kannanottoja. Lakimiesliitolla ei julkilausuman mukaan ole yksinoikeutta osoittaa tulossa olevan oikeuslaitosuudistuksen periaatteellista suuntaa. Julkilausuman mukaan Suomen Demokraattiset Lakimiehet voisi toimia kansanvaltaisesti ajattelevien lakimiesten yhdyssiteenä. Mutta oli välttämätöntä saada uudistuskeskusteluun mukaan myös yhteiskuntatieteilijöitä ja muita oikeuspolitiikasta kiinnostuneita Yhdistyksen jäsenyys oli avoinna myös näille.
Julkilausumaan yhtyivät mm. seuraavat: Aulis Aarnio, Yrjö Ahmavaara, Aarno Aitamurto, Eero Backman, Raimo Blom, Lars D. Eriksson, Antti Eskola, Tarja Halonen, Olavi Heinonen, Antero Ignatius, Risto Jaakkola, Antero Jyränki, Kai Kalima, Heikki Karapuu, Matti Kekkonen, Antti Kivivuori, Osmo Kock, Ilmo Kolamo, Timo Konstari, Seppo Laakso, Mikko Kämäräinen, Matti Louekoski, Matti Mikkola, Jukka Mikkola, Klaus Mäkelä, Ilmari Ojanen, Esko Riepula, Helge Rontu, Allan Rosas, Holger Rotkirch, Matti Savolainen, Kari Sinisalo, Kaarina Suonio, Jukka Sädevirta, Jacob Söderman, Jyrki Tala, Kari S. Tikka, Matti Wuori ja Patrick Zilliacus.[9]
Syksystä 1970 lähtien Demokraattiset Lakimiehet lähti toimimaan kolmikantapohjalla: sen hallitukseen valittiin kolmannes sosiaalidemokraatteja, kolmannes kansandemokraatteja ja kolmannes keskustalaisia niin kutsutuksi kansanrintamaksi.[9] Toiminnan keskeisistä henkilöistä Helge Rontu piti Suomen Lakimiesliittoa Demlan vastustajana ja katsoi sen olevan sidoksissa "suurpääomaan".[10] Demokraattisten lakimiesten puheenjohtajana 1971–1972 toiminut K. J. Lång oli puheenjohtajuutensa aikaan myös Suomen oikeusministeri.
