Kiittämättömät loiset kehtaavat vielä valittaa ruoasta
Jaa artikkeli
H. Juurakko
BLOGIT BAGDADISTA POHJOISEEN 13.7.2017 21:05
Ruoka herättää tunteita vastaanottokeskuksissa, mutta onneksi nykyään jo vähän vähemmän. Vielä puolitoista vuotta sitten media kertoi usein vastaanottokeskusten ruokalakoista ja mielenosoituksista. Tulijat valittivat ruoan laatua ja kieltäytyivät syömästä omituista suomalaista laitosruokaa.
Uutiset herättivät kiukkuisen keskustelun. Suomalaiset loukkaantuivat, kun lahjaksi annettua ruokaa arvosteltiin. Pakolaisia pidettiin myös sivistymättöminä, kun he eivät osanneet noudattaa suomalaisia tapoja. Moni väitti, että Suomessa ruokaa ei sovi arvostella. Ruoka on kuulemma pyhää meille.
Se oli kyllä minulle uutinen.
Me suomalaiset valitamme ruoasta ihan yhtä paljon kuin muutkin.
KÄSITTÄÄKSENI on melko yleistä, että lapset haukkuvat lahjaksi saatua ja verovaroin maksettua kouluruokaa? Vai onko joku, joka ei olisi lukenut tai kuullut kumiperunoista? Ja eikös joku taannoin vaatinut päiväkoteihin luomuruokaa ja voita margariinin tilalle? Herättikö vanhempien valitus pahennusta julkisuudessa?
Entä sairaalaruoka? Kaikki tietävät, että se on joskus aika kamalaa. Kuinka moni meistä ärähtää sairaalassa makaavalle sukulaiselle, että tämän pitäisi olla kiitollinen siitä mauttomasta pöperöstä, jota kunta hyväntahtoisesti hänelle tarjoaa?
Tai työpaikkalounaat? On olemassa konsultteja, jotka työkseen selvittelevät, mikä työpaikkaruoassa oikein kiusaa ihmisiä ja mitä työnantaja voisi asialle tehdä.
Jos olemme rehellisiä, on tunnustettava, että me suomalaiset valitamme ruoasta ihan yhtä paljon kuin muutkin, eikä ruoka ole pyhää kuin myyttisissä kertomuksissa – jos niissäkään.
TÄNÄÄN uutiset ruokalakoista ovat muuttuneet harvinaisemmiksi, eivätkä ne enää herätä niin rajuja tunteita suomalaisissakaan. Ylen uutisointi Inkeroisten vastaanottokeskuksen
ruokalakosta ja edelleen jatkuvasta tyytymättömyydestä ei enää tunnu kiinnostavan entiseen tapaan.
Uutisen innoittamana yksi tuttavani sentään tarttui aisaan. Hän halusi kuulla, ”valittavatko ne ihan oikeasti siellä ruoasta ja onko se vakavakin ongelma”.
Nykyisin ruokailumme sujuu melko hyvin, mutta oli aika, kun meilläkin lakkoiltiin ja osoitettiin mieltä. Lehtien palstoille emme ihan yltäneet, mutta tunnelma Sivupolulla oli pari kuukautta tavallista kireämpi.
ASUKKAAMME halusivat valmistaa itse ruokansa. Siihen oli monta hyvää syytä.
Ensinnäkin keittiömme valmistama ruoka oli kamalaa. Lakkasin itse syömästä sitä kauan ennen kuin pakolaiset ryhtyivät levottomiksi. Vanhojen vihannesten lisäksi se sisälsi välillä hiuksia, muovinpalasia ja vähän turhan elävää proteiinia.
Asukkaat olisivat halunneet valmistaa itse sellaista ruokaa, johon he olivat tottuneet. He olisivat myös toivoneet, että ruokaan olisi käytetty hieman tuoreempia ja parempilaatuisia aineksia.
Erityisen vaikea tilanne on lapsiperheille. Osa lapsista ihan oikeasti kieltäytyy syömästä tarjottua ruokaa. Kun omaa ei saa tehdä, lapset laihtuvat. Sen jälkeen neuvolan terveydenhoitaja kiinnittää asiaan huomiota ja kertoo asiasta keskuksen sosiaalityöntekijälle, joka puolestaan ottaa perheen puhutteluun ja kertoo huostaanoton mahdollisuudesta.
Laitoksessa syödään laitosruokaa siihen aikaan, jolloin laitos suvaitsee sitä tarjota.
RUOAN laadun lisäksi ruoka-ajat herättivät tyytymättömyyttä. Ne olivat suomalaisten työehtosopimusten sanelemia, eivätkä ottaneet huomioon pakolaiskeskuksen arkea. Asukkaamme olisivat halunneet syödä oman kulttuurinsa sanelemiin aikoihin.
Laitoksessa syödään laitosruokaa siihen aikaan, jolloin laitos suvaitsee sitä tarjota. Kun olen ollut matkalla Välimeren rannoilla, olen nauttinut kovasti siitä, että ihmiset kokoontuvat syömään iltaisin. Kenelläkään ei ole nälkä iltapäivällä, mutta kello kymmeneltä ravintolat täyttyvät ja ihmiset kohtaavat toisensa ruoan ääressä. Näin ihmiset ovat eläneet vuosituhansia siellä, mistä asukkaamme tulevat.
Sitten he saapuvat kylmään pohjolaan, jossa heille sanotaan, että ”ei, ette voi laittaa ruokaanne itse” ja että ”ei, Suomessa ei syödä iltaisin, koska silloin on pimeää”. Vaadimme tulijoita tottumaan suomalaiseen elämänmenoon heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Sitä kutsutaan kauniisti kotouttamiseksi, mutta oikeasti se on vallankäyttöä.
KOLMANNEKSI ruokapalveluvokeissa kuukausiraha oli oleellisesti pienempi kuin niissä keskuksissa, joissa asukkaat laittoivat itse ruokansa. Kun ruokaostoksia tehtiin järkevästi ja yhdessä, asukkaille jäi kuukausirahasta enemmän käteen. Moni halusi lähettää rahaa nälkäisille lapsilleen, jotta hekin saisivat ruokaa Irakin, Turkin ja Syyrian pakolaisleireillä.
Yritimme järjestää asukkaille mahdollisuutta valmistaa ruokansa itse, mutta tilamme ja palomääräykset eivät kerta kaikkiaan antaneet moiseen mahdollisuutta. Myös migri oli asiasta pahoillaan, sillä suuremman vastaanottorahan antaminen olisi tullut valtiolle halvemmaksi kuin ruokapalvelun järjestäminen.
Emme siis kyenneet auttamaan asukkaitamme, mutta he tiesivät meidän yrittäneen. Lisäksi pitkän, henkilökunnan tukeman taistelun jälkeen keittiöyrittäjä saatiin parantamaan ruoan tasoa ja luopumaan suurista katteistaan.
NYKYISIN ruoan syöminen ei ole enää pelottavaa. Silti muutama ihminen on aina tyytymätön.
Laitan itse mielestäni hyvää ruokaa, mutta lapseni löytävät siitä kritisoitavaa melkein päivittäin. Tai joku heistä, sillä yhden lempiruoka on toisen inhokki.
Tämä on tilanne myös vastaanottokeskuksissa. Vaikka keskuksemme kokit laittavat nykyisin ihan levollista ruokaa, on aivan selvää, että kun syöjiä on liki kolmesataa ja he tulevat eri kulttuureista, kaikki eivät pidä samoista ruoista.
Kerjäläisen on ymmärrettävä olla nöyrä.
MONI suomalainen ajattelee, ettei armopaloja sovi kritisoida. Kerjäläisen on ymmärrettävä olla nöyrä. Mutta jos kuvittelee itsensä edes hetkeksi turvapaikanhakijana asemaan, voi ehkä ymmärtää, miksi juuri ruoasta valitetaan.
Ruoka on ihmiselle emotionaalisesti hyvin tärkeä asia. Tutusta ruoasta tulee turvallinen olo ja hyvä mieli. Kaikki kotoa pois muuttaneet tietävät, miten hyvältä äidin laittama lapsuuden lempiruoka maistuu. Suomalaiset vievät ulkomaille salmiakkia ja ruisleipää. Tuttua ruokaa on ikävä, ja kun sitä ei saa pitkään aikaan, ahdistuu.
Asukkaamme eivät juuri voi vaikuttaa elämäänsä. Vierasta, epämukavaa sänkyä tai pakkasta ja pimeyttä vastaan on vaikea taistella. Kiukutella voi, mutta mikään ei muutu. Viranomaisten mielivaltaa taas ei uskalla kritisoida.
Ruokaan sen sijaan saattaa voida vaikuttaa. On nimittäin aivan yhtä helppoa laittaa ruokaan enemmän tai vähemmän mausteita tai lorauttaa siihen enemmän tai vähemmän öljyä, jos vain keittiöhenkilökunta tahtoo. Siksi tulijat yrittävät vaikuttaa tuohon tahtoon protestoimalla.
Uskon, että ruokaprotestit ovat voimakkaita juuri siksi, että se on ainoa elämänhallinnan muoto, joka on edes teoriassa mahdollinen turvapaikanhakijoille.
VALITTAMINEN ja protestoiminen on merkki siitä, että asukaamme ovat vielä henkisesti vahvoja. Olen huomannut, että ruoasta valitetaan päivä päivältä vähemmän. Tämä ei johdu pelkästä uusiin makuihin tottumisesta vaan uupumisesta ja toivon hiipumisesta.
Protestoiminen vaatii valtavasti henkistä energiaa. Alistuminen olosuhteisiin helpottaa oloa, mutta vaivuttaa apaattiseen tilaan. Vokkivihanneksista ei kasva aktiivisia yhteiskunnan jäseniä, jotka opettelevat kielen, hankkivat ammatin ja hyödyttävät suomalaista yhteiskuntaa.
Valittamisen väheneminen saattaa johtua siitäkin, että ne, joilla on liian kova ikävä omaa kulttuuria ja ruokakulttuuria, palaavat kotiin. Hyvä niin: jos he eivät pääse hengestään, he elävät kotimaassaan todennäköisemmin onnellisemman elämän kuin täällä.
Ruoka on kulminaatiopiste.
KAIKKI ahdistuneet eivät kuitenkaan lähde kotiin. Sivupolulla on ollut useita asukkaita, jotka ovat yksinkertaisesti lakanneet syömästä, kun eivät ole pitäneet ruoasta. Heidän tilaansa on havahduttu vasta siinä vaiheessa, kun joku kiinnittää huomiota ohi kulkevaan luurankoon.
On vaikeaa ymmärtää, että nämä aikuiset ihmiset kuolevat mieluummin nälkään, kuin syövät oikeasti ihan täysin kelvollista ruokaa. Meillä tarjotaan joka päivä myös riisiä, leipää, kananmunia ja salaattia. Niilläkin pysyisi hengissä, vaikkei valmistetuista ruoista pitäisikään. Mutta jotkut ihmiset lakkaavat syömästä niitäkin.
Luulen, että kyse on samasta ilmiöstä kuin anoreksiassa. Oma keho ja syömättömyys ovat ainoita asioita, joita nämä ihmiset pystyvät hallitsemaan, kun heidän oma maailmansa on hajonnut ja kadonnut kokonaan.
Ruoka on kulminaatiopiste. Siihen tiivistyy koko ahdistava olemassaolo.
Edellinen juttuJoskus häpeän omaa kulttuuriani, mutta onneksi vapaaehtoiset auttavat
