Näkökulma: Objektiivista journalismia vai omien mielipiteiden tuputtamista? Nuori toimittajasukupolvi marssittaa maskotteja julkisuuteen seurauksista välittämättä
LEHTIKUVA
Pehmoleluja. Kuvituskuvaa.
NÄKÖKULMA | Kansanedustaja Ville Tavion toimittajien objektiivisuutta peräänkuuluttaneesta kirjallisesta kysymyksestä on kehkeytynyt räväkkä keskustelu. Tavio viittasi ulostulossaan viestinnän tutkija Anu Kantolan havaintoon toimittajasukupolvien eroista. Tässä kirjoituksessa palautetaan mieliin, mistä Kantolan havainnossa olikaan kyse, sekä käsitellään suomalaisen median erikoista piirrettä – kritiikitöntä maskottien marssittamista julkisuuden estradille.
Tiedetoimittaja
Marko Hamilon Punavihreä kupla -kirjassa (s31-32) esiteltiin viestinnän tutkijan Anu Kantolan
tutkimushavainto seuraavasti (korostukset omia):
”Helsingin yliopiston viestinnän tutkija Anu Kantola huomasi tutkimuksessaan, että haastatellut suomalaiset politiikan toimittajat saattoi jakaa kolmeen sukupolveen. Vuosina 1939-1955 syntyneille sosiaalinen ja kansallinen vastuu oli tärkeää. Vuosina 1956-1969 syntynyt sukupolvi painotti politiikan toimittajien ammattimaista vahtikoiran roolia. Nuorimmat, vuonna 1970 tai myöhemmin syntyneet taas pitivät vallitsevien käytäntöjen ja instituutioiden haastamisesta.
Kantolan mukaan nuorin sukupolvi eroaa aiemmista siinä, että he painottavat omien mielipiteiden ilmaisua. Heitä on rohkaistu kirjoittamaan kolumneja, ja tästä on tullut yksi heidän ihanteistaan. Nuoren sukupolven politiikan toimittajien mielestä journalismin tulee ilmaista hyvin perusteltuja mielipiteitä, ja juttujen tulee olla kiinnostavia ja olennaisia. Neutraali, objektiivinen raportointi on näin saanut ainakin osittain tehdä tilaa jämäkkäälle mielipiteenilmaisulle, Kantola kirjoittaa. Nuoremmalle polvelle se oma missio on, kuten aiemmin todettu, punavihreän arvomaailman ja maailmankuvan määrittämä. Kantolan tutkimuksen mukaan haastatellut toimittajat olivat yhtä mieltä siitä, että uutiskriteerit ovat liukuneet yhteiskunnalisesta merkittävyydestä human interest -suuntaan: ihmiset, arkiset asiat ja päivän puheenaiheet hallitsevat.”
Rami Adham ja ”heti tapettu” Ali
Eräs kaikkein ilmeisin nuoren polven missiotoimittajia edustavista esimerkeistä on Yleisradion
Eero Mäntymaa, jonka jutuista Suomen Uutiset on kirjoittanut
aiemminkin. Mäntymaa jahtasi äskettäin virheellisin perustein presidenttiehdokas
Laura Huhtasaarta, eikä vauhtisokeana välittänyt karkeista virheistään vaan
tehtaili saman lennossa uusia.
Mäntymaa on jo pitkään käyttänyt Ylen uutisplatformia vakuutellakseen kansakuntaa turvapaikanhakijoiden rauhantahtoisuudesta sekä lähtömaiden tilanteen mahdottomuutta. Tarkastelukulma on outo, sillä jokainen normaalilla arkijärjellä varustettu suomalainen ymmärtää, että massiivinen turvapaikkahyöky on Suomelle suuri turvallisuusriski. Mutta kun Mäntymaa kirjoittaa, näkökulma on aina vakio: ”
Vastaanottokeskuksissa ei ole näkyvissä mitään merkkejä vaarallisesta järjestäytymisestä”. ”Turvapaikanhakijoihin liittyvät hälytystehtävät romahtivat”. ”Älä jaa vihaa eteenpäin”. Kuten niin moni muukin suomalainen toimittaja, Mäntymaa onnistuu näkemään turvallisuusasiat merkityksellisenä ainoastaan silloin, kun ne koskettavat muualta tulevia.
Eräs kaikkein hämmästyttävimmistä esimerkeistä oli Mäntymaan journalistinen (?) yhteisprojekti Ylelle työskentelevän feministipuolueen puheenjohtajan
Katju Aron kanssa. He rustasivat itkunsekaisen
”Lähtisitkö Irakin sekasortoon, vai jäisitkö Suomen marginaaliin?”-nettiprojektin, jossa tarkoituksena oli esitellä Irakia paikkana, jonne ei kukaan voi jalallaan astua. On jo sinällään häröä, että puoluejohtaja tekee Ylelle juttuja, mutta se, että hän tekee niitä oman puolueensa poliittisilta ydinalueilta, lienee jo ihan Euroopankin mittakaavassa poikkeuksellista.
Mäntymaan
uusin juttu käsittelee ”heti tapettua Alia”, eli Suomesta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen Alin kuolemaa. Edesmenneeksi väitetyn Alin tarina nojaa yksinomaan hänen tyttärensä Noorin kertomukseen sekä omaisten Ylelle toimittamaan kuolintodistukseen.
Kuten arvata saattaa, Mäntymaan tunteisiin vetoavaa juttua on luettu ja jaettu valtavasti. Se kansanosa suomalaisista, joka haluaa nähdä asian todisteena Suomen turvapaikkajärjestelmän kohtuuttomuudesta, nielee tarinan sellaisenaan ja alkaa levittää sitä omassa piirissään. Hyvin harva vaivautuu pohtimaan asiaa siltä kantilta, että tarinan ainoalla kertojalla on itselleen erittäin vahva intressi puhua omaksi edukseen.
Julkista keskustelua ei liiaksi vaivaa sekään, että juuri nyt samaan aikaan käydään keskustelua siitä, kuinka suomalainen media lensi rähmälleen lutuisen maskotin,
Rami Adhamin valheiden edessä. Pyyteettömäksi lelusalakuljettajaksi tekeytyneen Ramintapaus oli liian suloinen epäiltäväksi. Valitettavasti herkkäuskoisuudella on hintansa. Median kollektiivinen polvistuminen ilmeisen propagandatempun edessä ei ole omiaan nostamaan luottamusta kotimaiseen journalismiin.
Otetaan pari maskottiesimerkkiä lisää.
Vuoden pakolaisnaiseksi valittu
Saido Mohammed paistatteli aikansa myönteisessä julkisuudessa, kunnes
sotkeentui rahanpesu- ja petosepäilyihin. Hän painui maan alle jättäen hämmästyneet toimittajat etsimään seuraavaa puffattavaa.
Iranilaistaustainen juontaja/popmuusikko
Axl Smith ehti huseerata hyvän aikaa Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä, kunnes jäi kiinni panopuuhiensa laittomasta videoinnista. Smith tuomittiin 30 salakatselusta, neljästä kunnianloukkauksesta ja kahdesta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä, ja sen enemmittä selityksittä hän jätti Suomen taakseen ja häippäsi Lontooseen.
Toisinaan tarinoita kerrotaan ”pienten ihmisten” näkökulmasta.
Yle päätti
markkinoida Bahaa Al-Saedin itkuista turvapaikanhakutarinaa äärimmäisen tunnepitoisella ja luonnollisesti täysin yksipuolisella, ainoastaan asianosaisten omiin jorinoihin perustuvilla faktoilla. Juttua ryyditettiin ällösiirappisilla kuvilla, joissa Al-Saed luuttuaa lumista eteistä sekä hömpsöttelevät keittiössä sydämen kehystämänä. Jutussa maahanmuuttovirasto kehystetiin julmaksi ja tunteettomaksi hirviölaitokseksi, joka haluaa erottaa rakastavaiset toisistaan. Ikävä kyllä alkuperäisestä jutusta jäi valitettavasti puuttumaan se pieni detalji, että Bahaa oli aikaisemmin kertonut, että häntä odottaa Irakissa vaimo ja lapset. Yle ”paikkasi” tilanteen kertomalla Al-Saedin eronneen 2015. Kätevää. Al-Saedia tai tämän nykyistä Suomi-vaimoa ei varmaankaan haittaa tarinan jatkuva muuttuminen, mutta Ylen sisällöiltä voisi odottaa edes jonkinlaista lähdekritiikkiä.
80-vuotiaan
Linnéa Mynttisen ja 36-vuotiaan
Alin erikoisen symbioosin tarina painui niin ikään monien ihon alle, hyvässä ja pahassa. Valokuvia, jossa pyyteetön Ali työntää kiletinoloista mummelia pyörätuolilla lumihangessa. Iloista naurua keittiössä. Mynttinen esiteltiin tavallisena suomalaisena eläkeläisenä, joka on saanut tukea, turvaa ja ystävyyttä nuoresta irakilaisesta. Jälleen kerran, äärimmäisen vetoavaa tunteisiin vaikuttamista. Yksikään suomalainen media ei välittänyt mainita siitä, että vanharouva on maahanmuuttomyönteisuudestään tunnetun RKP:n aktiivi, joka ilmoitti Facebookissa työskennelleensä puolueelle. Hän politikoi edelleen minkä kerkiää. Tämä ei varmaankaan olisi oikein sopinut tarinaan mukaan. Siitä kun olisi saattanut jäädä karvas manipulaation maku suuhun.
Joskus äklösiirappisuus menee överiksi, ja lukija tajuaa vedätyksen. Näin kävi esimerkiksi Ylen
surullisenkuuluisassa puuroillassa, jossa hyveellisten ymmärtäjien touhuilu lipsahti pahasti myötähäpeän puolelle. Samoin kävi HS:n yltiöpropagandistisessa
kirjoituksessa, jossa hehkutettiin pakolaisten vastaanottamista ylitsepursuavin kielikuvin:
”Sokeri ei vain sulaudu maitoon vaan myös parantaa maidon makua”.
Valtteri äiti, alpakat, salakuljettajan lelut
Mitä tekemistä Anu Kantolan havainnoilla, Eero Mäntymaalla ja julkisuudessa vilahtavilla maahanmuuttajamaskoteilla on keskenään?
Kuten ylempänä todettu, Kantolan havainnon mukaan ”
nuorin sukupolvi eroaa aiemmista siinä, että he painottavat omien mielipiteiden ilmaisua”. Valitettavasti näyttäisi olevan niin, että ikävän moni nuoremman toimittajasukupolven edustaja ei enää kykene erottelemaan omia toiveitaan ja halujaan journalistisesta työstä. Toimitustyö ja politikointi menevät niin pahasti sekaisin, ettei lopputulosta voi enää kutsua journalismiksi.
Mitään ei ole Rami Adhamin tapauksesta opita. Se tullaan kuittaamaan samanlaisena ”oho, hupsis”-yksittäistapauksena kuin kaikki muutkin vastaavat. Nuorten toimittajien polttava tarve nostaa pakolaistaustaisia rakkaus-, menestys- ja selviämistarinoita on niin vahva, että perinteiset journalismin ihanteet saavat väistyä.
Tapaukset eivät heti lopu kesken. Joulukuussa kohistiin alpakoista. Niin, niistä pehmeistä ja pörröisistä hyväntahtoisista pötkylöistä, jotka kuulemma joutuivat väistymään natsien marssin tieltä. Lapsosetkin kuulemma itkivät, pienet ressut. Noh, kuten nyt tiedämme, koko alpakkatarina oli valetta. Se oli taitavaa median kautta vaikuttamista. Poliittiseen vaikuttamiseen erikoistunut
Aleksi Pahkala kehitti ystäviensä kanssa
tarinan, jolla pyrittiin ohjailemaan julkista mielipidettä.
Muistanet myös Valtteri-pojan, joka näytti aina jäävän bussipysäkille? Voi riepua. Noh, onneksi hänen äitinsä sattui olemaan töissä Radical Soul -nimisen viestintä- ja vaikuttamisfirmassa. Ei kulunut aikaakaan, kun äippä oli kaikissa mahdollisissa medioissa kertomassa
tarinaa, jonka hän oli kuullut omalta lapseltaan, ja joka oli ehkä tapahtunut. Ennen vanhaan perheenäidit osasivat leipoa siirapista, sokerista ja kanelista makoisan piparkakkutaikinan. Tämän päivän informaatiomutsit vääntävät koulunpihan tarinoista hetkessä keitoksen, jota äimistellään presidentin kansliasta asti. Älä tule paha kakku.
Tunteet ovat oikopolku ihmisten mieleen. Mitä rajumpi kontrasti, sen vahvempi vaikutus, ja sen helpompi on ihmisiä ohjailla haluttua politiikkaa kohti. Pahkalan alpakat eroa millään tavalla RKP-aktiivimummelin pyörätuolista lumihangessa tai Rami Adhamin sotalapsille jakamista nallosista. Itkun tuherrushan noista kaikesta pääsee, ja on tarkoituskin päästä. Itku puhdistaa, luo
katharsiksen ja antaa toiminnalle oikean suunnan. Rajat auki, rahasta viis, Ali lykkimään mummoa lumessa.
Ja suomalainen media lentää retkuun joka ikinen kerta. Se ei yksinkertaisesti pysty asettumaan neutraaliin asemaan, vaan heittäytyy intomielellä mukaan tunnesoopaan silloin, kun se arvelee voivansa olla hyvän puolella. Valitettavasti itkua tuhertava toimittaja ei kykene suorittamaan perustehtäväänsä.
Vanhan viisauden mukaan – jos joku näyttää liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Tämä kannattaisi pitää mielessä, kun seuraavan kerran joku tyrkyttää toimitukseen kaltoin kohdeltujen tavallisten kansalaisten (lue: poliittista vaikuttamista vuosikausia opiskelleen) herkkää ja hellyyttävää tarinaa (lue: viestintätoimiston copywriterin krapulassa kyhäämää itkutarinan seiskaversiota).
Lopuksi: Esitän hartaana toiveenani medialle saman asian kuin kansanedustaja Ville Taviokin: palauttakaa uutisointiin objektiivisuus ja lakatkaa politikoimasta. Demokratioissa medialla on eri funktio kuin politiikalla. Median tehtävä on poliittisen kerroksen valvonta. Media ei voi itse ryhtyä politikoimaan menettämättä samalla valvojan asemaansa.
MATIAS TURKKILA
