Aamulla aikaisin, jo kukonlaululta piti joutua hoviin, ja siellä sai raataa kunnes päivä meni mailleen. Jo illalla staarosta kulki kepillä koputtamassa ikkunaan, jotta »ropottiin, ropottiin!» Sinne täytyi perheenäidinkin lähteä, täytyi, vaikka olisi ollut pieniä lapsia kotona hoidettavana. Heitä perillisesi kotiin lapsenlikan hoitoihin ja sitten yön aikana käy heitä vaalimassa. Ja sen kun näkemään heitä ehdit ja evästä konttiisi varaamaan — omin eväin piti hovissa olla — jo taas lähde matkaan! Jos lapsi oli niin pieni, ettei häntä voinut heittää kotiin, ota käärö käsivarrellesi ja kanna konttiesi, työkalujesi kanssa ja työmaalla miten kuten hoitele. Mutta samalla kuitenkin tee työsi kuten ennenkin, jos tahdot toria, jopa vitsojakin välttää. Ei juuri säästetty raskaina olevia vaimojakaan. Joskus sattui, että äiti synnytti lapsensa hovinriihessä taikka leikkuupellolla tai heinäniityllä. Ei välitetty, ei uskottu, ei laskettu pois, vaikka vaimo parka valitteli, ärähdeltiin vain, naurettiin ja kiroiltiin. Vasta kun kuultiin lapsenitkua, äiti ja pienoinen saatettiin hevosella kotiin. Annettiinhan vaimolle toki kuuden viikon loma, mutta seitsemännellä jo taas lähde hoviin. Staarostat, vuipurnat ja kymmenniekat olivat aina työnjoutumista valvomassa. Yhtä päätä ja varsinkin viikon lopulla ne hoputtivat: »Roatakaa, roatakaa! Pyhä tuloo, pyhä tuloo!» Ja väliin sivallettiin vitsalla selkään. Kepittäminen, vitsominen, ruoskiminen ja korvapuustit olivat miltei jokapäiväisiä rangaistuksia. Monta kertaa aivan mitättömistäkin asioista selkä kypsennettiin. Jos et aamulla määräaikana ollut töissä, niin keppiä selkään, ellet jaksanut päivän tinkiäsi täyttää, taas keppiä, hengähtämään istahdit — keppiä, piippuasi täyttämään seisahdit — keppiä! Ja näin aina keppiä, keppiä, taikka vitsaa, taikka korvatillikka, jos vain »rikkominen» satuttiin huomaamaan. Ja miksei satuttu. Sitä varten staarosta, jopa joskus itse hovinherra salaisin puolin ratsasteli vakoilemassa ja tarpeen tullen ryntäsi kiukkuisena kimppuun. Ankarimmat selkäänannot toimitettiin tavallisesti hovin tallissa. Sinne onneton vietiin, pieksettiin, ja sinne menehtyneenä heitettiin: »A mene, mihis tahot!» Ellei pieksetty itse kyennyt liikkumaan, toimitettiin omaisille sana, että tulla korjaamaan pois. Joskus lähetettiin miehen tai pojan veriset vaatteet kotiin vaimolle tai äidille, jotta »siin on pestävää!»
Naisiakaan ei kuritukselta säästetty» Monet katkerat kertomukset saat siitäkin kuulla. Alustalaisen tytär haluaa mennä naimisiin hovin rengin kanssa, joka on Suomen alamainen. Herra ei tahdo laskea työntekijää pois. Tyttö käy kysymässä lupaa, sanotaan: »Tule huomenna kuulemaan!» Menee tyttö huomenna, käsketään talliin. Siellä miehet pitelemään käsistä ja jaloista, ja itse herra »kasakanletillä» pieksee tytön verille. Siinä on hänen kieltonsa naimisiin menosta. Jo taas on toinen tyttötuomittu vitsottavaksi, mutta mieluummin kuin lähtee vitsoja ottamaan tyttö pakenee metsään, piileskelee koko kesän uskaltamatta ihmisten ilmoille. Syksyn tultua hän menee »toisiin valtoihin» — toisen hovinalueille — sukulaistensa luo ja siellä vuosikausia salassa elelee. Naimisiin ei saatu mennä herran luvatta. Vieraaseen valtaan herra ei juuri halusta laskenut alustalaisensa tytärtä miehelään, ellei joku omista alustalaisista nainut sieltä tilalle toista työihmistä. Panipa hovinherra joskus toimeen semmoisetkin naittajaiset, jotta syksyllä riihellä oltaessa sieppasi nuorten miesten päästä lakin ja viskasi pimeään riiheen ja komensi tytöt sieltä noutamaan lakin kukin. Kenen lakin tyttö sattui saamaan, sen omistajan kanssa oli mentävä naimisiin. Kupanitsassa herra oli vaatinut häiden jälkeen morsiamen ensi yöksi luoksensa. Muistelevat orjavallan vanhat paljon muitakin kamalia asioita. Oli hovin herralla Lempäälässä rotukoiran pentuja, joille hän tahtoi antaa hyvän elatuksen. Määräsi hän, että alustalaisten vaimojen, joilla oli rintalapsi, piti käydä ruokkimassa herransa koiranpentuja. Kymmenkuntaa vaimoa tässä toimessa käytettiin, eikä auttanut äitien muuta kuin heittää lastensa ravinto koirille ja penikoille ja hoidella rinnoillansa vikisevää karvakuonoa. Ja isänkin piti sitä kärsiä! Mutta kimmastuipa muuan isä kerran niin, että otti, kun pentuparhaillaan ruokaili, sen kouriinsa ja väänsi niskat nurin. Mutta herra rankaisi tämän korvennellen tulisilla hiilillä miehen jalkoja. Samassa hovissa leski eukon poikanen tervahaudan vahtina ollessaan sattui väsyneenä nukahtamaan— se oli kamala asia. Poika käärittiin tervattuun niinimattoon, ja matto sytytettiin palamaan. »Poika sen kun vikisi kuin koira, kun matto paloi.» Nuoret miehet, jotka osoittivat vähänkään omapäisyyttä taikka muuten eivät olleet mieluisia, herra määräsi armotta sotamiehiksi. Laittoipa hän joskus vihapäissään »soltataksi» 40 — 45-vuotiaan perheenisänkin. Ja sotamiehen kohtaloa pidettiin kamalana, eikä suinkaan syyttä. Surkeata oli joutua aina 25-vuotiseenkin ankaraan palvelukseen, josta vain harva palasi takaisin. Siksipä monet nuoret miehet mieluummin karkasivat metsiin— herra jos ennätti saada kiinni, pisti jalkapuuhun, ettei pääsisi karkuun — ja siellä he piileskelivät vuosikausia. Hiilimiilun poltolla karkulaiset synkissä korvissa elelivät, asuen pahaisissa maahan kaivetuissa multakuopissa, »miilumoikissa». Sinne kotiväki salaa kuljetti evästä ja taas poltetut sydet toimitti myötäviksi. Joskus pimeänä syksy-yönä pakolainen uskalsi varkain pistäytyä kotona. Mutta metsässä hän vietti enimmän aikansa, siellä maakuopassa kohtasi kuolemansa. Joku sortui puun alle, joku muuten sai surkean surman. Ei heidän kuolemaansa uskallettu edes papille ilmoittaa eikä heidän hautaansa pappi siunannut. Metsään kaikessa hiljaisuudessa omaiset kuoppasivat ruumiin. Muuan oli, Lempäälän Summan Aapro, tullut kotiinsa kuolemaan. Ruumiin oli veli sitten yöllä haudannut metsään, sen joku pahansuopa ilmoitti herralle. Silloin veli meni taas yöllä, kaivoi vainajan haudasta ja kantoi selässään kauemmaksi sydänmaille. Siellä hän löysi suuren juurineen kaatuneen kuusen, kaivoi sen kannonpohjiin haudan, peitti sinne vainajan ja hakkasi kuusen rungon poikki, jotta kanto jälleen kellahti alas. Mutta entiseen hautaan veli kuoppasi koiran raadon pettääkseen etsijöitä. Eipä ollut ihme, jos kiusattukansa joskus tuskastui oloonsa. Niinpä Lempäälän hovin niityltä miesjoukko oli lähtenyt viikatteineen astuskelemaan pois ja mennyt Suomen puolelle, Kivennavalle. Mutta staarosta oli lähtenyt jälkeen ja uhkauksilla ja lupauksilla saanut joukon palaamaan takaisin. Kotona karkureita sitten oli ankarasti rangaistu ja pääyllyttäjä pistetty sotamieheksi. Joskus kävivät kiusaantuneet raatajat hallitsijallekin valittamassa, mutta siitä heidän tilansa vain paheni. »Kun kuka valittamaan meni, se tyrmään pantiin.» Olihan joukossa sentään aina joku hyvä ja inhimillinen hovin herra, joka ei liikoja vaatinut alustalaisiltaan. Samoin taas ne, jotka olivat suorastaan »kuninkaan», keisarin, alustalaisia, olivat paljon paremmilla päivillä, monet saivat veronsakin maksaa rahalla. Mutta ylipäänsä olivat olot surkeat. Ei annettu alustalaisille, köyhille, »tyhmille» työnraatajille ihmisarvoa. »He olivat kuin luontokappaleen sijassa.»
Kertovat vanhat myös silloisesta kodista ja kotoisesta elämästä. Elettiin nokisissa savupirteissä, joissa iso kiuvas komotti ovinurkassa antaen lämmintä ja puhaltaen savua laen täydeltä. Vanhoissa tuvissa oli vielä lykkyylaudalla suljettavat ikkuna-aukot, mutta uudemmissa oli jo pienet neliruutuiset lasi-ikkunat. Takkavalkean valossa ja päretulen tuikkeessa istuttiin pitkät puhteet ja työskenneltiin minkä mitäkin. Kuka miehistä ketti pärettä, kuka pohjasi kenkää, naiset keittivät, ompelivat taikka käsikivillä jauhoivat puuroksia tai leipäjauhoja, Tulineuvoina olivat tulukset. Mutta kun niillä tulen ottaminen kävi hitaasti, peitettiin kytevät hiilet aina iltaisin tuhan alle, jotta sieltä aamulla puhaltamalla saatiin tuli itse laitettuihin rikkitikkuihin. »Oli kymmenii vuosii talossa se yksi tuli,» Joskus kun talon vanha tuli sammui, täytyi juoksaista naapurista päretikulla tulta lainaamassa,— »Kohvia» ei tunnettu,ei» saijua» eikä vehnästä, Pietarista palatessaan oli isän tapana tuoda lapsille »tuomisiloiks» kolmen kopekan vehnäsrinkeleitä,»kolatsui». Kesäisin ajettiin rattailla, joissa oli puusta tehdyt raudattomat, paksukiekkoiset pyörät ja vahvat puuakselit. Semmoisilla mennä koluuteltiin Pietariinkin, Sydänmailla ajeltiin »purilailla» — pari närekokkaa, latvat aisoina, poikkipuiden yhdistämä kokkapuoli maata viistämässä. Semmoista oli entinen elo, kotona köyhää ja yksinkertaista arkipäivän elämää, hovissa ankaraa orjana raatamista. Mutta sittenkin kaiken kurjuuden keskellä kaikuivat lehdoissa ja nuorten kisakentillä vanhat Kantelettaren laulut, sekä pirteissä iltaisin ilahutettiin mieliä kalevalaisilla virsillä. Monet kauniit laulut ja itkuvirret on saatu Inkeristä, ja Kullervo-jakso on Inkerin kaunein lahja Kalevalalle.
