Koko "vastine" tässä, oli pakko liittyä jäseneksi kun entistä proffaani yritetään kurmuuttaa - en ole vielä lukenut juttua, eli olen täydellinen moderni uudelleen-postaaja
!
EDIT: EI SAATANA LUIN JUURI TUON SITEN KUIN KYKENIN, ÄLKÄÄ TEHKÖ SAMAA VIRHETTÄ VELJET! SIIS
ÄLKÄÄ!!!
Essee: Professori Kanniaisen maahanmuuttokritiikki heittää hyvästit biljoonalle dollarille
Heikki Pursiainen vastaa omalla esseellään Vesa Kanniaisen Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä julkaisemaan maahanmuuttokritiikkiin. Hänen mukaansa taloustiede pikemminkin puoltaa maahanmuuttoa kuin toisinpäin.
Heikki Pursiainen24.10.2017 11:01
Paolo Cuttitta CC-BY 2.0
Tiivistelmä
- Taloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen kirjoitti vähän aikaa sitten Kanavaan ja Suomen Kuvalehteen maahanmuuttoa kritisoivan esseen.
- Kanniaisen johtopäätökset eivät kumpua johdonmukaisesta taloudellisesta analyysistä vaan nihkeästä maahanmuuttoasenteesta.
- Kanniainen ei käsittele juuri ollenkaan taloustieteen aiheen kannalta keskeisiä tutkimustuloksia. Nämä ovat:
- Ihmisten köyhyys johtuu suureksi osaksi siitä, että he asuvat köyhissä maissa, ei siitä millaisia he ovat.
- Maahanmuutto ei juurikaan alenna alkuperäisasukkaiden tulotasoa.
- Ihmisten liikkuvuus köyhistä rikkaisiin maihin siis rikastuttaa muuttajia, eikä köyhdytä kohdemaan työntekijöitä.
- Kanniainen ilmoittaa, että vapaa maahanmuutto ei sovi yhteen hyvinvointivaltion kanssa edes pohtimatta, olisiko suhteellisen vapaa maahanmuutto yhdistettävissä uudistettuun hyvinvointivaltioon.
- Lisäksi Kanniainen käsittelee siirtolaisuuden historiaa valikoivasti, omaksuu maahanmuuttokriitikoilta tuttua kielenkäyttöä ja tulkitsee omistusoikeuksia omalaatuisesti.
Taloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen on kirjoittanut pitkähkön
esseen maahanmuutosta Kanavaan ja Suomen Kuvalehteen. Kirjoituksen otsikko ”Hyvinvointiyhteiskunta ja vapaa maahanmuutto ovat kestämätön yhdistelmä” kertoo aika hyvin kirjoituksen johtopäätöksistä.
Kanniaisen kirjoitus on kirkas esitys maahanmuuttoon varauksellisesti suhtautuvan konservatiivisen suomalaisen näkemyksistä. Kirjoituksen ongelma on kuitenkin se, että se vetoaa monessa kohdassa taloustieteen arvovaltaan samoin kuin Kanniaisen omaan asiantuntijuuteen tunnettuna taloustieteilijänä. Tosiasiassa kirjoituksella on hyvin vähän tekemistä johdonmukaisen taloudellisen argumentoinnin kanssa, mutta paljon tekemistä Kanniaisen nihkeiden maahanmuuttoasenteiden kanssa.
Taloustieteellinen analyysi ei mitenkään itsestäänselvästi päädy Kanniaisen johtopäätöksiin, pikemminkin päinvastoin. Yritän itse hahmotella miten asiaa voidaan lähestyä taloustieteilijän näkökulmasta, millaisia tutkimustuloksia on olemassa ja mitä itse ajattelen asiasta.
1. Kanniaisen epäjärjestelmällinen lähestymistapa
Arvot ja taloustiede
Suhtautuminen maahanmuuttoon on tietysti merkittävässä määrin arvokysymys. Mutta tämän ei tarvitse estää taloustieteellistä analyysiä. Ryhtyessään arvopohdintaan taloustieteilijät katsovat yleensä velvollisuudekseen pukea arvonsa edes jossakin määrin täsmälliseen muotoon. Usein tämä tehdään määrittelemällä ns. yhteiskunnallinen
hyvinvointifunktio.
Se on tapa kertoa, kenen hyvinvoinnista taloustieteilijä on kiinnostunut ja millaisen painoarvon hän antaa eri ihmisten hyvinvoinnille. Sosiaalinen hyvinvointifunktio kertoo esimerkiksi kuinka paljon enemmän painoa taloustieteilijä antaa köyhien hyvinvoinnin lisäykselle verrattuna rikkaiden hyvinvoinnin lisäykseen.
Hyvinvointipainojen määrittelyyn ja hyvinvoinnin mittaamiseen liittyy paljon vaikeita kysymyksiä. Olisikin liioittelua vaatia Kanniaista määrittelemään tarkasti oma hyvinvointifunktionsa yleistajuista artikkelia varten. Emeritusprofessorilta voi kuitenkin voi vaatia, että hän kertoo, kenen hyvinvointi on ylipäänsä mukana hänen pohdinnoissaan.
Siis suomeksi sanottuna, kenen hyvinvointia edistävää politiikkaa hän kannattaa. Tähän on kaksi pääasiallista vaihtoehtoa.
Koska maahanmuutto tai pikemminkin ihmisten kansainvälinen liikkuvuus on maailmanlaajuinen kysymys, yksi luonteva lähestymistapa on tarkastella asiaa kaikkien maailman ihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta. Jos tarkoituksena on pohtia, millainen politiikka on yleisesti ottaen hyvinvointimielessä hyvää, ei ole mitään syytä ajatella, että yhden ihmisen kärsimys tai hyvinvointi olisi vähemmän arvokasta kuin toisen. Sairaan lapsen parantuminen on yhtä arvokasta riippumatta siitä, kenen lapsi on kysymyksessä.
Suomen ja muiden länsimaiden maahanmuuttopolitiikkaa arvioidessa tämä katsantokanta tarkoittaa luonnollisesti, että sekä muuttajien että vastaanottajien hyvinvointi katsotaan yhtä arvokkaiksi. Esimerkiksi tässä
katsausartikkelissa on käsitelty tutkimuksia, jotka on tehty juuri tästä näkökulmasta.
Toinen täysin kunniallinen vaihtoehto on ottaa asiaan asiamiehen tai edunvalvojan näkökulma. Kanniainen voi esimerkiksi ajatella, että hänen tehtävänsä on toimia nykyisten suomalaisten edunvalvojana tai agenttina. Ääritapauksessa edunvalvoja asettaa politiikan tavoitteeksi vain nykyisten suomalaisten hyvinvoinnin lisäämisen. Maahanmuuttajien hyvinvoinnille ei anneta mitään arvoa.
Vähemmän äärimmäisessä tapauksessa edunvalvoja painottaa voimakkaasti nykyisten suomalaisten hyvinvointia maahanmuuttajien, tai pikemminkin mahdollisten tulevien suomalaisten, hyvinvointiin verrattuna. Näin esimerkiksi suhteellisen vauraan suomalaisen pienempi hyvinvoinnin lisääntyminen saa suuremman painon kuin köyhän potentiaalisen maahanmuuttajan suurempi hyvinvoinnin lisääntyminen.
Kuten sanottua, edunvalvojan näkökulman ottaminen on täysin kunniallista. Mutta tähän kuuluu se, että ilmoittaa kenen etua ajaa. Näin muut ymmärtävät, että tarkoitus on arvioida asioita vain näiden ihmisten näkökulmasta. On selvää, että tietyn ryhmän edunvalvojana toimiminen vaikuttaa annettujen suositusten moraaliseen painoarvoon.
Kanniainen ei tee kirjoituksessaan selväksi, onko hänen tarkoituksensa arvioida ihmisten liikkuvuutta ihmiskunnan vai nykyisten eurooppalaisten ja suomalaisten näkökulmasta. Paikoitellen hän tuntuu ajattelevan koko ihmiskunnan hyvinvointia, esimerkiksi todetessaan että liberaalin taloustieteen mukaan ”ihmisten vapaa liikkuvuus merkitsee lähtökohtaisesti valtavaa hyvinvoinnin lisäystä”. Puhuessaan muuttajien oikeudesta sosiaaliturvaan ja vaikutuksesta julkiseen talouteen, Euroopaan tulevien näkökulma unohtuu.
On siis vaikea arvioida Kanniaisen politiikkasuosituksia jo sen vuoksi, ettei tiedä mitä niillä on tarkoitus edistää.
Kiirehdin sanomaan, että Kanniaisella on toki lupa kannattaa myös edellisistä vaihtoehdoista täysin poikkeavaa, ei-utilitaristista etiikkaa, jota ei voida pukea hyvinvointifunktion muotoon. Hän voi esimerkiksi ajatella, kuten jotkut nationalistit, että ”kansoilla” on oikeuksia ja intressejä, jotka eivät ole palautettavissa kansan muodostavien yksilöiden hyvinvointiin. Paikoitellen puhuessaan esimerkiksi ”kansan oikeudesta päättää, kenellä on oikeus astua sen rajan yli” Kanniaisen ajattelu tuntuu ainakin liippaavan läheltä tällaista kansallista ajattelua.
Tämäntyyppiseen etiikkaan perustuva ajattelutapa on taloustieteen piirissä kuitenkin erittäin harvinaista. En tunne (tämä voi toki johtua omasta tietämättömyydestäni) yhtään varteenotettavaa taloudellista analyysiä, jossa lähtökohtana olisivat kansojen intressit yksilöiden hyvinvoinnin asemesta. Siksi Kanniaisen olisi ollut syytä rehellisyyden nimissä ilmoittaa, jos hänen eettinen katsantokantansa on tätä tyyppiä.
Näin lukija olisi heti alkuvaiheessa ymmärtänyt, että Kanniaisen taloudellinen analyysi on valtavirrasta voimakkaasti poikkeavaa.
Politiikkavaihtoehdot ovat huonosti määriteltyjä
Toinen asia, jossa Kanniainen ei noudata taloustieteilijälle soveliasta kurinalaisuutta, on politiikkavaihtoehtojen määrittely. Kanniainen ei kerro, mitä politiikkavaihtoehtoja hän tarkkaan ottaen arvioi. Hän ei kerro mitä tarkoittaa ”vapaalla maahanmuutolla”, joka hänen mielestään ei sovi yhteen hyvinvointivaltion kanssa. Toisinaan tuntuu, että hän kritisoi nykytilannetta, toisinaan taas jotakin epätodennäköistä täysin vapaata maahanmuuttoa.
Aito taloustieteellinen maahanmuuttopolitiikan arviointi lähtisi sen sijaan liikkeelle hyvin määritellyistä politiikkavaihtoehdoista. Yksi vaihtoehto olisi verrata nykypolitiikkaa yhteen huomattavasti tiukempaan ja yhteen merkittävästi vapaampaan vaihtoehtoon. Kumpikin vaihtoehto olisi kuvattu niin tarkasti, että lukijalle olisi selkeää, mitä Kanniainen kritisoi, mitä hän kannattaa ja vaikuttavatko hänen johtopäätöksensä perustelluilta.
Nyt Kanniainen päästää itsensä helpolla maalaillessaan ”vapaan kansainvaelluksen” ongelmia kertomatta lukijalle sen paremmin mitä se tarkoittaa tai mitä vaihtoehtoa hän tarkkaan ottaen itse tarjoaa.
Puutteellinen katsaus taloustieteelliseen kirjallisuuteen
Siihen nähden, että tarkoitus on esittää taloustieteeseen perustuvaa ajattelua, Kanniainen viittaa kirjoituksessaan taloustieteelliseen kirjallisuuteen olemattoman vähän.
Lähteenä ovat lähinnä saksalaisen CESifo-tutkimuslaitoksen yhteydessä toimivan EEAG-ekonomistiryhmän vuotuisten talouspolitiikaraporttien maahanmuuttoa käsittelevät luvut vuodelta
2015 ja
2017. Näitä raportteja voi tuskin pitää erityisen kattavina tai tasapuolisina katsauksina maahanmuuton taloustieteeseen. Tämä näkyy sekä lähdeluetteloista että ”turvapaikkaturismi”-tyyppisten ilmaisujen käytöstä raporteissa.
Raporttien lisäksi maahanmuuttoa tai ihmisten liikkuvuutta koskevaa taloustieteellistä tutkimusta ei juuri käsitellä. Sen sijaan auktoriteetteina viitataan esimerkiksi Sauli Niinistöön, Pekka Haavistoon ja Osmo Soininvaaraan.
Kanniainen jättää hyvin vähälle käsittelylle kaksi kenties keskeisintä ihmisten liikkuvuutta koskevaa taloustieteen tulosta. Niistä ensimmäistä hän ei edes mainitse. Kyseinen tulos on, että ihmiset ovat suureksi osaksi köyhiä sen vuoksi missä he asuvat, eivät sen vuoksi millaisia he ovat. Tarkempaa tietoa aiheesta on esimerkiksi
täällä ja
täällä. Saman ihmisen tuottavuus ja siten elintaso voi moninkertaistua yksinkertaisesti muuttamalla köyhästä maasta rikkaaseen maahan.
Toinen keskeinen tulos on, että maahanmuuton vaikutukset kohdemaan palkkatasoon ovat pienet. Kanniainen mainitsee tämän ohimennen. Linkkejä aihetta koskevaan tutkimukseen ja siihen liittyvään kiihkeään tieteelliseen keskusteluun on esimerkiksi tässä
lehtiartikkelissa. Myös talouspolitiikan arviointineuvoston vuoden 2016 raportin
taustapaperissa on aihetta koskeva laaja katsaus.
Nämä kaksi tutkimustulosta tuottavat selkeän johtopäätöksen. Ihmisten liikkuvuuden potentiaaliset hyödyt ovat valtavat. Ihmisen elintason voi moninkertaistaa vain mahdollistamalla tämän muuton paikasta toiseen ilman, että alkuperäisten asukkaiden hyvinvointi kohdemaassa alenee merkittävästi.
On selvää, että ihmiskunnan rikastuttamisen tällaista liikkuvuutta lisäämällä pitäisi olla kansainvälisen prioriteettilistan kärjessä. Yksi alan johtavista tutkijoista kuvaileekin vapaamman liikkuvuuden hyötyjä jalkakäytävälle lojumaan jätetyiksi
biljoonan dollarin seteleiksi.
Liikkuvuuteen liittyy toki ongelmia, joista eräitä Kanniainen nostaa esiin. Silti, pohdinnan keskiössä pitäisi olla ratkaisujen etsiminen näihin ongelmiin epämääräisten uhkakuvien maalailun sijasta.
Käsittelen nyt edellä esittämäni yleisluontoisen pohdinnan perusteella joitakin Kanniaisen esiintuomia seikkoja.
2. Yksipuolinen näkemys maahanmuuton historiasta
Kanniainen myöntää, että historiallisesti siirtolaisuus on ollut hyödyllistä. Hänen mukaansa esimerkkejä onnistuneesta siirtolaisuudesta ovat eurooppalaisten muutto Yhdysvaltoihin ”sata vuotta sitten” ja suomalaisten muutto Ruotsiin 1960-luvulla. Samoin meksikolaisten laiton siirtolaisuus Yhdysvaltoihin on hänen mukaansa hyödyllistä. Näitä kaikkia yhdistää Kanniaisen mukaan se, että muuttajille ei ollut tarjolla sosiaaliturvaa.
Tämä on itse asiassa hyvin yleinen ajattelutapa tai ainakin retorinen taktiikka oikeiston keskuudessa. Ihmisten liikkuvuuden historiallisia pitkän aikavälin hyötyjä on mahdotonta kiistää. Siksi väitetään, että toki se siirtolaisuus ennen oli hyödyllistä, mutta nyt ajat ovat toiset. Syynä on hyvinvointivaltio ja tietenkin nykyisten tulijoiden ”kulttuuri”.
Mutta nostalgisoinnin ongelma on siinä, että kaikki nuo mainitut siirtolaisuuden muodot on yleisesti hyväksytty hyödyllisiksi vasta jälkikäteen. Jokainen Kanniaisen mainitsemista siirtolaisuusaalloista on ollut aikanaan suurten ristiriitojen aihe, meksikolaisten osalta se on sitä edelleen. Esimerkiksi jokainen Yhdysvaltoihin suuntautunut siirtolaisvirta on kohdannut aikanaan rajua
vastustusta.
Monet oman aikansa intellektuellit ovat, kuten Kanniainen nyt, kertoneet miksi juuri senhetkinen siirtolaisuus on haitallista, toisin kuin aiempi. Kuitenkin Yhdysvalloissa uudet siirtolaiset on lopulta saatu, toki epätäydellisesti ja vaihtelevasti, integroitua niin, että Kanniainen voi nyt sata vuotta myöhemmin puhua heistä esimerkillisinä ”win-win”-siirtolaisina.
Sama koskee muuten myös monia Euroopan ulkopuolelta, esimerkiksi Aasiasta tulleita siirtolaisryhmiä, jotka Kanniainen jättää syystä tai toisesta mainitsematta. Suomalaisten muutto Ruotsiin 1960-luvulla ei sekään sujunut mitenkään
kitkattomasti.
Kanniaisen historiallinen katsaus ei siis tee oikeutta sille, että ihmisten liikkuvuuden hyödyt tulevat monesti ilmeisiksi vasta jälkikäteen. Kotoutumisongelmat, hankaus ja kilpailu olemassaolevan väestön kanssa ovat sen sijaan heti nähtävissä. Kanniaisen kirjoituksesta syntyy helposti virheellinen käsitys, että aiempien vuosikymmenten maahanmuutto oli heti sen tapahtuessa kaikkien mielestä ilmeisen hyödyllistä. Todellisuudessa siihen on aina liittynyt samanlaisia ongelmia kuin nykyiseen maahanmuuttoon. Silti se on osoittautunut lopulta ihmiskuntaa suuresti rikastuttavaksi.
3. Kohdemaan talous ja maahanmuutto
Kanniaisen esitys maahanmuuttajien vaikutuksesta kohdemaan talouteen on varsin sekava. Osa väitteistä on erikoisia. Kanniainen myöntää, että tutkimusten mukaan maahanmuutto ei oikeastaan laske jo maassa asuvien palkkoja. Mutta sitten hän kertoo, että ”koulutetut ovat haluttuja, kouluttamattomat eivät. Vaikka bruttokansantuote voi kasvaa, henkeä kohden laskettuna se ei kasva, jos tulijoilta puuttuu koulutus”.
Tämä on luonnollisesti aivan yhdentekevää maahanmuuton hyvinvointivaikutusten kannalta. Kuten todettua, kehittyneeseen maahan tuleva vähän koulutettu maahanmuuttaja voi työllistyessään moninkertaistaa palkka- ja elintasonsa. Noussutkin palkkataso on kuitenkin todennäköisesti uuden kotimaan keskimääräistä tasoa merkittävästi alempi.
Jos siis ennestään maassa asuvien tulotaso ei muutu, on tällöin matemaattinen välttämättömyys, että uuden kotimaan tulotaso henkeä kohden laskee maahanmuuttajan vuoksi. Mutta tämä ei tietenkään ole huono asia. Kenenkään elintaso ei ole laskenut, mutta maahanmuuttajan elintaso on noussut valtavasti. Uuden kotimaan henkeä kohti laskettu tulotaso on laskenut, koska siellä on uusi, rikastumisestaan huolimatta muita köyhempi asukas.
Yleisemmin, on selvää että kaikkia hyödyttäväkin maahanmuutto köyhistä rikkaisiin maihin todennäköisesti alentaa väliaikaisesti keskimääräistä tulotasoa rikkaissa maissa. Mutta tämä ei tarkoita että kukaan köyhtyy.
Kanniainen kertoo pitkästi julkisesta taloudesta ja maahanmuutosta. Hänen huomionsa on kuultu monta kertaa. Kanniainen kiinnittää huomiota siihen, että työllistymättä jäävät maahanmuuttajat aiheuttavat kustannuksia julkiselle sektorille. Hyvinvointivaltiosta tulee kallis, jos yhä suurempi osa osa väestöstä ei ole työssä. Näitä ongelmia on jo ennestään alhaisen työllisyyden ja väestön vanhenemisen vaivaamassa Suomessa.
Maahanmuuton vaikutukset hyvinvointivaltiossa ovat aitoja huolia. Mutta Kanniaisella ei näytä olevan kiinnostusta pohtia, voitaisiinko sosiaaliturvajärjestelmää ja työmarkkinoita uudistaa niin, että matalan tuottavuuden maahanmuuttajat voisivat työllistyä koko ihmiskuntaa hyödyttävästi. Kanniainen ei esitä mitään näkemyksiä siitä, voitaisiinko eroa humanitäärisen ja työperäisen maahanmuuton välillä työllisyysnäkökulmasta merkittävästi kuroa umpeen.
Kansainvälisen liikkuvuuden suurimmat hyödyt voidaan toki saavuttaa va, jos maahanmuuttajat työllistyvät. Mutta liikkuvuus on aito mahdollisuus nostaa miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Siksi on vaikea kuvitella taloustieteilijän pystyvän ajattelevan tässä yhteydessä juuri muuta kuin sellaisia keinoja ja uudistuksia, joilla tuo upea mahdollisuus saataisiin toteutumaan.
Kanniainen ei tunnu olevan kiinnostunut näistä olennaisista kysymyksistä. Hän vain toteaa hyvinvointivaltion olevan este maahanmuutolle, aivan kuin asialle ei voisi tehdä mitään.
Paikoitellen Kanniaisen näkemykset lipsahtavat lähelle epämiellyttävää. Hän esimerkiksi ottaa erityismaininnan kohteeksi maahanmuuttajat, ”joilla ei ole lukutaitoa, joiden kulttuuriin kuuluu naisten pysyminen pois työmarkkinoilta, joilla on tavoitteena suuri lapsiluku ja joilla ei ole valmiiksi koulutusta”, aivan kuin nämä kaikki olisivat joidenkin ihmisten muuttumattomia ominaisuuksia.
Kanniainen ei siis oikeastaan edes käsittele johtopäätöksensä kannalta olennaisinta kysymystä siitä, millainen sosiaaliturvajärjestelmä olisi yhteensopiva laajamittaisen liikkuvuuden kannalta. Hän käytännössä toteaa, että maahanmuutto ilman mitään sosiaaliturvaa on hyödyllistä, mutta vapaata liikkuvuutta on mahdotonta yhdistää nykyisen sosiaaliturvan kanssa. Vaikka tämä olisi tottakin, mitä voidaan epäillä, pohdinta jää täysin vaillinaiseksi.
Nyt juuri tarvittaisiin myös tarkempaa politiikkavaihtoehtojen määrittelyä. On vaikea sanoa, missä määrin vapaa liikkuvuus on ristiriidassa hyvinvointivaltion kanssa, kun ei tiedetä mitä Kanniainen sillä tarkoittaa. Onko kysymyksessä nykyisen laajuinen maahanmuutto, vai jokin huomattavasti avoimempi politiikkavaihtoehto?
Samoin tässä näkyy Kanniaisen haluttomuus kertoa, kenen hyvinvoinnin kannalta hän liikkuvuutta tarkastelee. Jos hyvinvointivaltio ja liikkuvuus ovat oikeasti mahdottomia yhdistää, täytyisi johdonmukaisuuden nimissä kysyä, kumpi näistä silloin valitaan. Taloustieteilijä, joka pohtii koko ihmiskunnan hyvinvointia, ajautuu tässä aika vaikeiden kysymysten eteen, jotka eivät näytä vaivaavan Kanniaista. Hän valitsee suljetun hyvinvointivaltion liikkuvuuden sijasta ilman pohdintaa.
4. Kehitysapu vastaan maahanmuutto
Kanniainen tarjoaa kirjoituksessaan kehitysapua maahanmuuton korvikkeeksi. Hän kertoo aivan oikein, että köyhyys on vähentynyt merkittävästi viime vuosina. On kuitenkin epäselvää, missä määrin tämä on kehitysavun ansiota.
Kanniainen perustelee kehitysavun paremmuutta maahanmuuttoon verrattuna vetoamalla varsin erikoiseen auktoriteettiin, presidenttiehdokas Pekka Haavistoon. Valitettavasti Kanniaisen ja Haaviston näkemykset eivät saa kauheasti tukea kehitystaloustieteestä.
Kuten jo edellä todettiin, liikkuminen kehittyvästä maasta rikkaaseen maahan voi moninkertaistaa ihmisen tuottavuuden ja tulot ilman merkittävää heikennystä kenenkään muun tuloihin. Mikään kehitysapu ei tietenkään pysty tuottamaan tällaista ilmaista lounasta. Ei ole sellaista kehitysapuhanketta, joka pystyisi moninkertaistamaan ihmisten tulot ilman merkittävää ulkopuolista taloudellista panostusta.
Kehitysapua tarvitaan, mutta siitä ei ole ihmisten liikkuvuuden korvikkeeksi. Monessa tapauksessa paras tapa auttaa ihminen köyhyydestä on päästää hänet muuttamaan rikkaaseen maahan.
Kanniainen puhuu myös aivovuodon ongelmasta. Aivovuotoa on mahdotonta käsitellä jo muutenkin pitkässä kirjoituksessa. Se on kuitenkin monella tavalla ongelmallinen käsite, kuten voi lukea esimerkiksi
täältä.
5. ”Omistusoikeus” omiin rajoihin
Kauimmaksi taloustieteen ajattelusta Kanniainen astuu puhuessaan ”kansojen” oikeudesta päättää ”kuka on oikeutettu astumaan valtakunnan rajan ylitse sen kamaralle”. Kanniainen perustelee, että kysymyksessä on ”omistusoikeus samassa mielessä kuin jokaisella kansalaisella on oikeus omaan kotiinsa, kotirauhaan, omaisuuteensa ja turvallisuuteensa”.
Luonnehdinta on ristiriidassa omistusoikeuksien tavanomaisen merkityksen kanssa. Omistusoikeus on liberaalissa perinteessä nimenomaan yksilön oikeus, joka suojaa häntä muilta ihmisiltä ja tietysti erityisesti valtiolta. Rajojen sulkeminen on omistusoikeuden rajoittamista. Se estää ihmisiä myymästä omaisuuttaan kenelle haluavat, käymästä kauppaa kenen kanssa haluavat, kutsumasta taloonsa ketä haluavat ja työllistämästä yrityksessään ketä haluavat.
Omistusoikeuden rajoittaminen tällä tavoin valtion väkivaltakoneiston avulla voi toki olla hyödyllistä, jopa välttämätöntä. Mutta silti on selvää, että kysymyksessä on nimenomaan omistusoikeuden rajoittaminen (muista vapausoikeuksista puhumattakaan), ei omistusoikeuden muoto. Siksi myöskään Kanniaisen vetoaminen omistusoikeuksien hyödyllisyyteen ei mitenkään voi perustella rajojen sulkemista. Itse asiassa päinvastoin, juuri omistusoikeuden ja taloudellisen vapauden hyödyllisyys on argumentti mahdollisimman vapaan liikkuvuuden puolesta.
Toisin kuin Kanniainen väittää, on täysin mahdollista että valtioiden rajat ovat ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Itse asiassa ne ovat aina jossakin määrin ristiriidassa keskeisten vapausoikeuksien kanssa.
Tavanomaisessa liberaalissa taloustieteellisessä analyysissä ei myöskään ole olemassa mitään yksilöiden hyvinvoinnista irrallisia ”kansojen oikeuksia”. Valtioiden ja rajojen olemassaolo pitää perustella ihmisten hyvinvoinnin avulla, kuten kaikki muutkin poliittiset valinnat. ”Kansa” ei voi kokea hyvinvointia eikä tehdä päätöksiä, vain ihmiset voivat.
”Kansan” omistusoikeus ei tarkoita mitään. Lisäksi se johtaa hyvin nopeasti epämiellyttäviin kysymyksiin siitä, kenen voidaan katsoa kuuluvan vaikkapa Suomen ”kansaan”. Kanniainen ajatutuu tässä vähän liian lähelle kansallismielistä kollektivismia, vaikka yrittää käyttää liberaalia puhetapaa.
6. Turvapaikkaturismi ja elintasopakolaisuus
Kanniainen käyttää huolettomasti sellaisia sanoja kuin turvapaikkaturismi. Hän myös toteaa, että monet turvapaikanhakijat ”eivät ole suojelun tarpeessa, vaan ovat pyrkineet Eurooppaan elintasosyistä”.
Johdonmukainen taloudellinen ajattelu tekee kuitenkin aika vaikeaksi moraalisen erottelun ”elintasopakolaisten” ja niin sanottujen ”aitojen avuntarvitsijoiden” välillä. Ero on kenties mahdollista tehdä juridisesti kansainvälisten sopimusten ja lakien näkökulmasta, mutta hyvinvointinäkökulmasta tilanne on toinen. Köyhyys ja sairaus ovat aivan yhtä suuria uhkia hyvinvoinnille kuin poliittinen vaino.
On aika yhdentekevää uhkaako sinun ja lastesi tulevaisuutta salainen poliisi, sota vai toivoton köyhyys. Siksi hyvinvointianalyysin eettisestä näkökulmasta elintasopakolaisuuden ja turvapaikan etsinnän välillä ei ole mitään selkeäpiirteistä eroa.
7. Perussuomalaisten paikallisyhdistykseen sopiva kielenkäyttö
Mainitsin jo, että Kanniainen käyttää jatkuvasti ilmaisua ”turvapaikkaturismi”. Samoin hän puhuu kansainvälisten pakolaissopimusten soveltumattomuudesta ”kansainvaellusten” maailmaan. Kanniaisen mielestä pakolaisten oikeuksia ajavat järjestöt ovat ”lobbausjärjestöjä”.
Kanniainen kertoo, miten ”juristit ovat hyötyneet” pakolaisuudesta uusien asiakkaiden muodossa. Hän puhuu lainausmerkeissä ”’hyvistä ihmisistä'”, jotka ajavat ”’suvaitsevaisuutta'” myös lainausmerkeissä.
Kanniaisen mukaan ”Lähi-idästä ja Afrikasta tulleet ylikansoittavat Euroopan maat muutamassa vuosikymmenessä”, ellei ”massamuuttoa hallita”. Kokonaisuutena Kanniaisen kielenkäyttö sopisi paremmin perussuomalaisten paikallisyhdistyksen kokoukseen kuin emeritusprofessorin Kanava-lehdessä julkaisemaan artikkeliin.
8. Konservatiiviset yhteisöt liberaalissa yhteiskunnassa
Kanniainen nostaa esille sinänsä aiheellisen kysymyksen konservatiivisista yhteisöistä liberaalissa yhteiskunnassa. On selvää, että esimerkiksi konservatiivisista muslimimaista tulevilla ihmisillä on sopeutumista vaikkapa suomalaiseen yhteiskuntaan. Meillä on oikeus vaatia, että uudet tulijat noudattavat liberaalin ja moniarvoisen yhteiskunnan sääntöjä. Erityisesti naisten ja tyttöjen oikeuksista on pidettävä huolta.
Mitään perustavanlaatuista ristiriitaa konservatiivisten yhteisöjen ja liberaalin yhteiskunnan välillä ei kuitenkaan tarvitse olla. Liberaalissa yhteiskunnassa voi olla rauhassa konservatiivi, vain päinvastainen ei ole mahdollista. Suomessa, New Yorkista puhumattakaan, on nyt jo lukuisia valtavirtaa huomattavasti konservatiivisempia yhteisöjä, joiden jäsenet ovat silti samalla ihan tavallisia kansalaisia.
Outoa kyllä, Kanniainen pitää itselleen vieraiden arvojen suvaitsemista liian suurena vaatimuksena, vaikka juuri tuollainen suvaitsevaisuus on tietenkin liberaalin yhteiskuntajärjestyksen tärkeä peruskivi.
Kanniaisen maalaamat uhkakuvat eurooppalaisen identiteetin ja elämäntavan puolesta ovat aika huonosti perusteltuja. Kun ihmiset muuttavat markkinatalouden ja sosiaalisen vapauden luonnehtimaan länsimaiseen yhteiskuntaan, paine kohdistuu heidän elämäntapaansa, ei alkuperäisasukkaiden. Ja tietenkin kulttuurit ja elämäntavat muuttuvat sekoittuessaan, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Liberaalin yhteiskuntajärjestyksen perusteista kiinni pitäminen on tärkeää, mutta maailman muuttumista ei voi estää.
Kanniainen luettelee lukuisia aivan todellisia, osin kammottavia konservatiivisten yhteisöjen piirteitä, kuten lasten ympärileikkaukset, lapsiavioliitot ja naisten alisteinen asema. On selvää, että Suomeen tulijat eivät saa pitää kiinni niistä perinteistään, jotka ovat ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Yhtä selvää on, että vastenmielisetkin perinteet seuraavat muuttajia Eurooppaan meidän silmiemme alle, eikä niiden kitkeminen ole yksinkertaista.
Jos asiaa tarkastelee taloustieteen näkökulmasta, tärkeä kysymys on kuitenkin se, parantuuko vai huonontuuko konservatiivisissa yhteisössä alisteisessa asemassa olevien ihmisten tilanne länsimaihin muuton seurauksena. Tuntuu selvältä, että muutto liberaaliin yhteiskuntaan parantaa esimerkiksi naisten mahdollisuuksia vapautua alisteisesta asemasta ja väkivallan uhasta, jos ei heti, niin ainakin seuraavien sukupolvien aikana.
Jos tämä pitää paikkansa, muutto länsimaihin parantaa konservatiivisissa yhteisöissä elävien naisten hyvinvointia. Olisi väärin estää muutto vain siksi, että naisten aseman parantuminen tapahtuu hitaammin kuin toivoisimme, vaatii työtä ja tuo epätasa-arvon kaukaa muualta tänne meidän keskuuteemme.
9. Lopuksi
Taloustieteilijöillä ja taloustieteellä on paljon annettavaa maahanmuuttokeskusteluun. Valitettavasti Kanniaisen essee ei ole taloustieteeseen perustuva puheenvuoro. Se ei perustu järjestelmälliseen analyysiin, läpinäkyviin arvolähtökohtiin, eikä anna edustavaa kuvaa taloustieteellisistä tuloksista. Vaikka Kanniainen pyrkii hyödyntämään tiedettä ja sen arvovaltaa, essee ei silti nouse vähän tavanomaista kirkkaampaa maahanmuuttokritiikkiä korkeammalle tasolle.
