Markus Kaakinen tutki perusteellisesti nettivihaa, koska niin ei ole tähän mennessä mainittavasti tehty, ja tämä kaikki selvisi
Tänä kesänä julkaistiin Markus Kaakisen väitöskirja, joka kertoo, miten yleistä vihapuhe netissä on ja miten helposti sen kohteeksi voi joutua.
Juuso Määttänen HS
Julkaistu: 19.7. 10:21
Mikä on viime vuosien nettikeskustelua parhaiten kuvaava termi?
Hyvin todennäköinen vaihtoehto on vihapuhe.
Siitä on puhuttu viime vuosina jatkuvasti enemmän – syystä.
Nettiviha on tuntunut yleistyvän, eivätkä vihapuheen ja ”normaalin nettikirjoittelun” rajat ole täysin selviä edes poliisille.
Sen osoittaa esimerkiksi poliisin viimesyksyinen reaktio toimittaja Rebekka Härköseenkohdistuneeseen vihakirjoitteluun.
”Ongelma ylipäätään on se, ovatko Härköseen kohdistuneet kirjoitukset normaalista some-kirjoittelusta poikkeavia”, rikoskomisario Kimmo Heinonen pohti Ylellä viime syksynä.
Nettivihasta, vihapuheesta ja kaikesta siihen liittyvästä on kirjoitettu niin paljon, ettei jutuilla tunnu olevan edes väliä.
Siksi toimittaja Johanna Vehkooja sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen tekivät viime syksynä julkaistun Vihan ja inhon internet -sarjakuva-albumin, joka käsitteli aihetta uudella tavalla.
Albumin julkaisun aikaan Vehkoo sanoi, että monet ovat jo turtuneet täysin aiheesta kirjoitettuihin lehtijuttuihin, eivätkä edes jaksa enää lukea niitä.
Juttuja ja puhetta on ollut, mutta yksi on suurimmaksi osaksi loistanut poissaolollaan: tutkimus.
Siksi tämän vuoden kesäkuussa julkaistu Markus Kaakisenväitöskirja Erillään verkossa: verkkovihan sosiaalipsykologinen tarkastelu on merkittävä poikkeus.
Kaakisen väitöskirja syntyi osana laajempaa Tampereen ja Turun yliopistojen yhteistä hanketta, joka oli ensimmäinen nettivihaa kansainvälisesti kartoittanut tutkimusprojekti.
Kaakisella on selvä syy siihen, että hän halusi tehdä väitöskirjansa juuri nettivihasta.
”Pidän tätä yhteiskunnallisesti merkittävänä aiheena, joka on ollut pahasti alitutkittu. Sosiaalinen media on tuonut paljon positiivisia asioita, mutta olemme viime vuosina nähneet, että mukaan on tullut myös kielteisiä ilmiöitä. Asiasta puhutaan paljon, mutta tutkimusta ei ole ollenkaan samalla tavalla”, Kaakinen sanoo.
Väitöskirjassaan Kaakinen tutkii erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksia nettivihasta Suomessa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Mitä tuloksia Kaakisen tutkimuksesta sitten selviää?
1. NETTIVIHA ON YLEISTYNYT.
Yleinen tunne on jo pitkään ollut se, että nettivihan määrä on ollut kasvussa parin viime vuoden aikana. Kaakisen tutkimus antaa tästä nyt myös todistettua näyttöä.
”Vuosi 2015 näyttää olevan vedenjakaja tässä ilmiössä”, Kaakinen sanoo.
Vuonna 2013 noin puolet oli nähnyt vihakirjoittelua. Vuonna 2015 määrä oli jo kolme neljäsosaa.
Euroopan pakolaiskriisi nousi räjähdysmäisesti esille juuri vuonna 2015, ja nettivihan kasvu näyttää liittyvän siihen.
”Vielä vuonna 2013 vihakirjoittelut liittyivät etnisyyden lisäksi useimmiten seksuaalisuuteen ja ulkonäköön. Vuonna 2015 juuri etnisyyteen, terrorismiin, poliittisiin mielipiteisiin ja uskonnoliseen vakamukseen liittyvä vihakirjoittelu oli kasvanut merkittävästi.”
Kaakinen huomauttaa, että vaikka suuri enemmistö on nähnyt vihakirjoittelua, sitä tuottaa edelleen pieni vähemmistö.
”Suomessa uhreja on noin 10 prosenttia. Tekijöitä puolestaan noin neljä prosenttia. Kun puhumme nettivihasta, on muistettava, että se on hyvin pienen porukan tuottamaa. Se ei ole gallup tai kuva yleisestä asenneilmapiiristä. Vihakirjoittelu on ennemminkin megafoni, joka tarjoaa suuren näkyvyyden pienen joukon mielipiteille.”
2. VERKON ULKOPUOLISTEN SUHTEIDEN LAADULLA ON YHTEYS NETTIVIHAN UHRIKSI JOUTUMISEEN.
Tutkimuksen toinen merkittävä tulos on se, että sosiaaliset suhteet verkossa ja sen ulkopuolella näyttävät olevan yhteydessä siihen, kuka joutuu nettivihan uhriksi ja ketkä kirjoittavat vihakirjoituksia.
”Jos on paljon tiiviitä suhteita verkon ulkopuolella, on harvemmin vihan uhri tai tuottaja. Jos taas on paljon tiiviitä suhteita verkossa, on todennäköisemmin uhri tai tuottaja”, sanoo Markus Kaakinen.
Suoraa syy–seuraus-suhdetta ei tutkimuksesta voi vielä vetää, mutta Kaakisen mukaan selvältä näyttää silti se, että verkossa on verkon ulkopuolista maailmaa enemmän tiiviitä yhteisöjä, joissa ihmisten loukkaaminen on sallitumpaa eikä siihen liity samanlaisia sosiaalisia sanktioita eli rangaistuksia.
”Jos kokee olevansa tiivis osa esimerkiksi kaveriporukkaa tai työyhteisöä, on vähemmän todennäköistä, että loukkaa ketään verkossa. Jos puolestaan kokee olevansa tiivis osa yhteisöä sosiaalisessa mediassa, on todennäköisempää, että loukkaa ihmisiä verkossa.”
Kaakinen korostaa silti, että kyse on todennäköisyyksistä ja että vihapuheiden kirjoittajat ovat pienemmässä vähemmistössä. Suurin osa tiiviisiin someyhteisöihin kuuluvista ei ole nettivihan kanssa ollenkaan tekemisissä.
Myös uhrit ovat useimmin aktiivisia netin käyttäjiä.
”Jos on joutunut aggression kohteeksi verkon ulkopuolella, on todennäköisempää joutua sen uhriksi myös verkossa”, Kaakinen sanoo.
Tutkimus osoittaa myös se, että miehet ovat naisia useammin vihapuheen kirjoittajia. Sen sijaan Kaakisen tutkimuksessa kokemuksista kysyttäessä ei näy eroa miesten ja naisten kokeman aggression määrässä.
”Pitää kuitenkin ottaa huomioon, että kokemusten tyypeissä voi olla miesten ja naisten välillä selviä eroja. Naisiin liittyy enemmän esimerkiksi seksuaalista häirintää. Naiset myös kokevat nettivihan häiritsevämmäksi.”
3. SUOMESSA NETTIVIHA ON VERRATTAIN YLEISTÄ.
Kaakisen tutkimuksessa tutkittiin nettivihaa neljässä maassa: Suomessa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Nettiviha ja sen määrä vaihtelevat maittain. Neljästä tutkitusta maasta kokemukset nettivihasta olivat kaikkein vähäisimpiä Saksassa.
”Siellä uhriksi joutuminen on paljon vähäisempää kuin muissa tutkituissa maissa. Samoin siellä lainsäädäntö esimerkiksi nettikirjoittelusta on paljon tiukempi kuin muissa maissa.”
Näyttää siis siltä, että tutkimus tukee arkijärjelläkin syntyvää ajatusta: jos vihakirjoitteluun puututaan lainsäädännössä tiukemmin, vihakirjoittelu vähenee. Toki samalla herää kysymys siitä, miten paljon lainsäädännöllä halutaan rajoittaa sananvapautta.
Tässä kysymyksessä varsin vastakkaiseen näkemykseen on päädytty Yhdysvalloissa, jossa sananvapautta rajoitetaan vain aivan äärimmäisissä tapauksissa. Samalla Yhdysvallat on Kaakisen tutkimuksen maista se, jossa kokemuksia vihapuheesta on eniten.
Suomi ei kuitenkaan jää kovin kauaksi Yhdysvalloista. Maat ovat melkein samalla tasolla. Eikä lainsäädäntö selitä kaikkea. Vaikka Britanniassa lailla puututaan vihapuheeseen suunnilleen saman verran kuin Suomessa, siellä vihapuheen kohtaaminen on vähäisempää kuin Suomessa.
”Nettivihan kohteeksi joutumisesta puhuttaessa me olemme kansainvälisessä vertailussa aika kyseenalaisessa seurassa täällä Suomessa.”
4. KAIKKI NETISSÄ KIRJOITETTU VIHAPUHE EI OLE SAMANLAISTA.
Neljäs Kaakisen painottama asia on se, että nettivihasta puhuttaessa ei puhuta aina samasta asiasta. Hän jakaa nettivihan ainakin kolmeen erilaiseen luokkaan.
Ensimmäinen on spontaani viha.
”Tuntuu, että netissä on helpompi heittäytyä spontaanisti vihamieliseksi kuin netin ulkopuolella. Netissä eletään voimakkaasti tunteiden kautta ja saatetaan jonkin ärsykkeen vuoksi sanoa sellaisia asioita, mitä ei muuten sanottaisi.”
Toinen muoto liittyy hänen mukaansa eri ryhmien väliseen polarisaatioon, jakautumiseen.
”Netissä muodostuu omia tiiviitä ryhmittymiä, joissa ollaan vahvasti samaa mieltä keskenään. Kun nämä eri ryhmät kohtaavat toisensa esimerkiksi Twitterissä, alkaa leiskua. Sanotaan vihamielisiä asioita puolin ja toisin. Tämän takia kokemukset nettivihan kohteeksi joutumisesta ja nettivihan tuottamisesta myös yhdistyvät. Samat ihmiset saattavat kokea olevansa molemmilla puolilla.”
Kolmas nettivihan muoto on Kaakisen mukaan ideologista vihaa.
”Tämä nettivihan muoto voi olla vaikkapa kansainvälisten terroristijärjestöjen tai muiden viharyhmien levittämää materiaalia. Ideologinen viha on mahdollisesti verkkovihan vanhin muoto. Esimerkiksi Yhdysvalloissa erilaiset valkoista ylivaltaa ajavat järjestöt alkoivat käyttää internetiä jo 1990-luvulla vihamielisen sanomansa levittämiseen.”
Kaakisen mukaan nettivihan eri tyylien tunnistaminen on tärkeää siksi, että niitä voi myös suitsia eri tavalla.
KAAKISEN TUTKIMUKSENtulokset eivät kuulosta sokeeraavilta tai odotusten vastaisilta, mutta Kaakinen muistuttaa, että juuri se on tutkimuksessa yhtä oleellista kuin löytää yllättäviä tuloksia.
”Tutkimuksen tehtävä on myös osoittaa, että epäilymme asioiden laajuudesta ja tyylistä pitävät paikkansa.”
Tutkimuksestaan Kaakinen on saanut lähinnä myönteistä palautetta.
”Tässä ei ole ollut tarkoitus etsiä syyllisiä, vaan tutkia koko ilmiön taustalla olevaa sosiaalipsykologista dynamiikkaa. Tietenkin tiedostetaan, että ilmiö on vahingollinen ja että siihen pitää keksiä ratkaisuja. Mutta tutkimuksen motiivi ei ole ollut nimetä syyllisiä.”
#vihapuhe
- Viestiketjun aloittaja hansai
- Aloitus PVM
Kent Uranium
Kenraali
Itse luin Saksaa 80-luvulla noin samoihin aikoihin. Kirjanvalinta riippui opettajasta. Teille oli sattunut ilmeisesti kommukka? Miellä kirjassa, jonka nimeä en muista esiteltiin vähän DDR:ää, mutta pääosin seikkailtiin BRD:ssä.
Ja tehtiin reilun viikon reissu Saksaan ystävyyskaupunkiin, ystävyyskouluun - Länteen, Baijeriin. Olisi ollut ystävyyskoulu Idässäkin.
Kent Uranium
Kenraali
Meillä taisi olla sama kirja? Opettaja sai valita "opetushallituksen hyväksymistä" mieleisensä. Opettajan aatemaailma saattoi näkyä, oliko valittu DDR -propagandaa, vai ei?
Kent Uranium
Kenraali
kuulostaa jotenkin tutulta historiasta.. lainaus öyhöfoorumista
Homma on siitä hauska, että siellä tulee raakaa palautetta anakronistisille puuhailuille. Nuivat ovat paljon humoristisempia ja itselleen nauravampia, kuin äärimmäiset hyvät ihmiset. Tuollekin AKV:lle tehtiin nimiehdotuksesta tulkinta historiasta Akateemis-Kermaaninen Veljeskunta. Joku ehdotti Akateemista Suomi-Seuraa, joka lyhennettäisiin ASS.
Kent Uranium
Kenraali
Itä-Saksan ja Puolan alueilla NL varautui käyttämään taktisia ydinaseita.. Jos homma olisi mennyt käteen.
Kauheasti ihmettelen näitä juttuja kommunisti opettajista.
Itse ehdin käydä useampaakin koulua ja ainoa punainen taisi olla kuviksen opettajan baskeri. Enemmän oli sellaista paskantärkeää keskiluokkaista jakkupukurouvaa ja volvo miestä se opettajakunta.
Kirjojen valintaan nyt liittyi omituinen suomalainen korruption muoto jossa kirjat esiteltiin ravintoloissa ja oli risteilyä sekä teatteria yms. tapahtumaa. "Oikean valinnan tehneitä" sitten palkittiin kaikenlaisella kivalla. Vittuiluna pitivät sitä kun ihmettelin ääneen miksi kirjat pitää vaihtaa joka vuosi uudempaan painokseen tai kokonaan uuteen kirjasarjaan, kun ei se tieto nyt sentään niin nopeasti vanhene.
Kent Uranium
Kenraali
No kyllä se kommunistiopettajajuttu oli ihan totisinta totta. Äitini oli opettaja ja opiskeli Helsingin yliopistossa 1967-70. Ihan juttuja taistolaisten toilailuista myöhemmin kouluissa tuli kotona kuunneltua. Äitini ei todellakaan ollut kommari, eikä voinut sietää poliitisoitumista. Opettajanhuoneissa oli monissa kouluissa lievä vääntö aatepuhtaiden taistolaisten kanssa. Samoin monissa kunnissa palkkaamisen ja esim. rehtorivalinnoista siivoojiin, kanslisteihin ja talonmiehiin puoluekirjat saattoivat näytellä tärkeää osaa.
Ja kirjojen valintaan liittyi ja ehkä vieläkin liittyy lievää korruptiota noiden kustannusyhtiöiden tarjoamien tilanteiden kautta. Taistolaisella tosin aatemaailma oli sopivan mustavalkoinen, joten kirjojen tilaamisessa ja valinnassa ei.ollut epäselvyyttä. Toki ilmaiset viinat kävivät juomassa.
Kent Uranium
Kenraali
Jutusta ei aukea miten tutkija määritteli "vihapuheen" tai "nettivihan". Ilmeisesti tämä oli toimittajalle liian haastavaa selvittää?
Tämä on taas kätevä veto HS:ltä laittaa tutkimus NYT:n puolelle, jossa ei ole kommentointi mahdollisuutta..
Pariviikkoa sittenhän NYT-liitettä pidettiin liki täysin HS:stä irrallaan olevana ideologien temmellyskenttänä..
D
Deleted member 1381
Guest
Aika yksinkertainen määritelmä; sisältö jossa uhataan tai halvennetaan yksilöä, tai ryhmää. Lainauksen linkistä löytyy koko tutkimus.
Eli laitonta uhkausta,kunnianloukkausta,kiihottamista kansanryhmää vastaan.
YliKoo
Greatest Leader
Jos tarkoitus on vähentää vihapuhetta eli vääriä mielipiteitä, tehokkain keino olisi tuomita mielipiteellistä valtaa (oma termi) käyttävän tahon valehteleminen.
Valtio itsessään eli virkamiehet tai poliitikot sekä valtamedia. Mikäli valehtelette suoraan päin nähtävää, kuten nyt tapahtuu, vähintään julkinen moraalinen teilaus. Kun veri kuohuu yli, ei yksinkertaisella ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivottaa netissä Sipilälle, Härköselle tai Nergille hyvää matkaa hevon kuuseen ja haistattaa kukkaset päälle.
Asiaa seuraamaan ja toimimaan pitäisi perustaa totuusministeriö! Meniköhän tuo nyt oikein
Valtio itsessään eli virkamiehet tai poliitikot sekä valtamedia. Mikäli valehtelette suoraan päin nähtävää, kuten nyt tapahtuu, vähintään julkinen moraalinen teilaus. Kun veri kuohuu yli, ei yksinkertaisella ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivottaa netissä Sipilälle, Härköselle tai Nergille hyvää matkaa hevon kuuseen ja haistattaa kukkaset päälle.
Asiaa seuraamaan ja toimimaan pitäisi perustaa totuusministeriö! Meniköhän tuo nyt oikein
D
Deleted member 1381
Guest
Niin, tosin uutisen perusteella yleisyyttä oli arvioitu kyselyllä. Siinähän määritelmä ei ehkä täysin päde, vaan vastaajat voivat kukainenkin kokea eri asioita vihakirjoitteluna. Esimerkiksi joku piti sitä myymälävarkaan hameen alta löytyneistä tavaroista otettua kuvaa ja siihen liitettyä kirjoitusta "profilointina" ja olisi voinut pitää sitä siis myös vihakirjoituksena. Osa kasvusta voinee selittyä sillä, että ihmiset kokevat asioita herkemmin vihakirjoitteluksi, vaikka vuoden 2015 pakolaiskriisi selittäneekin kasvun lähes kokonaan.
Last edited by a moderator:
YliKoo
Greatest Leader
Mitä ihmettä, eikö HS seiso sanojensa takana ja ole ylpeä kun agenda saa julkisuutta :o
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005765232.htmlFeministit ja Ultra Bra ”taistolaisia!” – Taistolaisuuden leimakirves viuhuu edelleen, vaikka liike kukoisti vain pienen hetken neljä vuosikymmentä sitten
Joko voisimme päästä yli taistolaisuuden aiheuttamasta kansallisesta traumasta?
Kommunistijohtajat olivat esillä työväenliikkeen vappukulkueessa vuonna 1969. (KUVA: SEPPO HEINONEN)
Noora Vaarala HS
Julkaistu: 21.7. 17:54
JOS SUOMALAISET kulttuuri-ihmiset ja poliitikot viettäisivät välituntia koulun pihalla, yleisin haukkumasana olisi helppo arvata.
TAISTOLAINEN!
Taistolaisuus on leimakirves, jota meillä heilutetaan ahkerasti edelleen, yli neljä vuosikymmentä liikkeen nopean kukoistuksen jälkeen. Kirvestä voi käytellä aatteen entisiin kannattajiin, heidän jälkeläisiinsä ja ihan keneen tahansa, jonka kanssa sattuu olemaan eri mieltä ja jota pitää sinisilmäisenä.
Esimerkkejä lehdistä, internetistä ja tosielämästä:
#Metoo-kampanja – taistolainen.
2010-luvun feministit – taistolaisia.
Lukuisat vihreät poliitikot – taistolaisia.
Vasemmistopoliitikot – kaikki taistolaisia, paitsi tunnetut revarit.
Ultra Bra -yhtye – taistolainen.
Kokoomusnuoret – taistolaisia.
Perussuomalaiset – taistolaisia.
Lukioikäinen minä – taistolainen.
VIIMEKSI taistolaisuus nousi esiin kirjailija Pirkko Saision, toimittaja Leena Virtasen ja heidän julkista keskusteluaan jatkaneiden kommenteissa. Saisio puhui #Metoo-kampanjan taistolaisista piirteistä; Virtasen mukaan Saision rinnastus oli pahasti virheellinen.
Epäilen, etteivät kaikki minun sukupolveeni kuuluvat edes tiedä, mitä taistolaisuus oikeastaan tarkoittaa. Me synnyimme 1980-luvulla, kun SKP:n menestys oli enää kauhtunut muisto.
Nuoremmista puhumattakaan.
Taistolaisuudesta on tullut epämääräinen yleiskäsite, jonka merkitys vaihtuu puhujan mukana.
MÄÄRITELLÄÄN. Taistolaiset muodostivat Suomen kommunistisen puolueen SKP:n vähemmistösiiven 1970-luvulla. Termi keksittiin Helsingin Sanomien politiikan toimituksessa vuonna 1971. Se viittaa liikkeen johtajaan, Taisto Sinisaloon.
Taistolaiset olivat eräänlainen puolueen sisäinen oppositio. He itse kutsuivat itseään luokkakantaisiksi. Taistolaiset kritisoivat SKP:n enemmistösiipeä ja nimittivät sen edustajia revisionisteiksi, tuttavallisemmin revareiksi.
Revisionisti-sanan taustalla on marxilainen revisionismi. Siinä Karl Marxin kirjoituksiin pohjautuvaa ideologiaa uudistettiin ja joitakin Marxin opetuksia hylättiin vanhanaikaisina. Taistolaiset taas pitivät kiinni omista tulkinnoistaan. He uskoivat luokkataisteluun, vallankumoukseen ja Neuvostoliittoon – jonka toimia hyvin harva suomalainen julkisesti kyseenalaisti.
Tiivistetysti: taistolaiset olivat radikaaleja, revarit maltillisia.
Vasemmiston yhteinen vappukulkue kuvattuna vuonna 2000. Skp:n ja Sdp:n liput rinnakkain. (KUVA: HEIKKI KOTILAINEN / HS)
KANSANEDUSTAJA, sosiologi Anna Kontula (vas.) tarkentaa, että taistolaisuus jakautui karkeasti kolmeen osaan. Oli yliopistoissa harjoitettua opiskelijataistolaisuutta, taide-elämän kulttuuritaistolaisuutta ja itse SKP:n vähemmistösiiven taistolaisuutta. Näistä ensimmäinen ja toinen selittävät nykyistä kinastelua lehtien palstoilla.
”Taistolaisuus oli vahva yliopistoissa, joissa opiskeli osa tämän päivän kirjoittavasta ja keskustelevasta eliitistä. Sille keskiluokkaiselle porukalle taistolaisuus oli avainkokemus”, Kontula kertoo.
Hän on tutkinut Tampereen yliopiston opiskelijataistolaisuutta, jonka ydinvuodet olivat 1972–1975.
”Vuosiluvut saattavat vähän vaihdella yliopistosta toiseen, mutta joka tapauksessa kyse on vain muutamista opiskelijavuosikerroista muutamissa tiedekunnissa.”
Siis hyvin pienestä ihmisryhmästä hyvin lyhyenä ajanjaksona. Ja silti taistolaisuudesta jauhetaan yhä.
”Samalla lailla voimme kysyä, mitä ihmeellistä ja ihailtavaa siinä on, että 1960-luvulla jotkut tyypit valtasivat oman talonsa”, Kontula toteaa. Hän viittaa Vanhan ylioppilastalon valtaukseen vuonna 1968.
”Se oli sen sukupolven kuplan juttu.”
TAISTOLAISUUDENkulttuurinen merkitys on kasvattanut kokoaan 1970-luvun jälkeen, ja ajan myötä yksityiskohdat ja muistot ovat hämärtyneet.
”Taistolaisuus oli aikansa ääri. Jälkikäteen sellaisia toimintatapoja, jotka olivat silloin muutenkin yleisiä, on mielletty taistolaisiksi”, Kontula sanoo.
Taistolaisia pidettiin esimerkiksi ”ihan hirvittävän byrokraattisina”.
”Kaikilla järjestöillä oli silloin kauhean pitkät nimet, joista käytettiin kirjainlyhenteitä, jotka muistuttivat toisiaan. Järjestöillä oli valtavasti alafraktioita ja toimikuntia. Taistolaiset olivat tällaisessa ihan ässiä, mutta eivät he ainoita olleet.”
Opiskelijataistolaisuus ja kulttuuritaistolaisuus olivat toisistaan hieman erillään. Yliopistolaiset korostivat ajattelun tieteellisyyttä, taiteilijat pyörivät omissa piireissään.
”Taiteilijoiksi hakeutuu tuntevia ihmisiä, joilla on erityisiä kykyjä tehdä draamaa”, Kontula muotoilee.
Pirkko Saisio oli yksi kulttuuritaistolaisista. Kontula arvelee, että Saision tuore puheenvuoro liittyy tämän henkilöhistoriaan.
”Hän ehkä yritti sanoa, että hänellä on nyt #Metoo:sta vähän samanlainen ahdistava tunne kuin aikoinaan taistolaisuudesta.”
Pirkko Saisio kuului kulttuuritaistolaisiin. Kirjailija kuvattuna vuonna 1977. (KUVA:VESA KLEMETTI / LEHTIKUVA)
Mutta muut tulkitsivat Saision kommentin taistolaisuus-yleiskäsitteen kautta ja ryhtyivät selittämään hänelle, miten #Metoo ja taistolaisuus toisistaan eroavat (varsin merkittävästi).
”Taistolaisuudesta on tullut viittaus ’tarkoitus pyhittää keinot’ -tyyppiseen fundamentalismiin”, Kontula tiivistää.
TAISTOLAISUUS on irronnut alkuperäisestä kontekstistaan, sanoo myös historian tutkijatohtori Katja-Maria Miettunen. Hän on perehtynyt historiakuvien rakentumiseen.
”Taistolaisuus on käyttökelpoinen leimakirves, koska se liittyy suomettumisen aikaan, josta koetaan jonkinlaista häpeää. Taistolaisuus edustaa kriitikitöntä ihailua.”
Miettunen lisää, että taistolaisuutta ovat muistelleet julkisesti enimmäkseen ei-taistolaiset. He ovat rakentaneet hyvin negatiivisen kuvan sekä taistolaisliikkeestä että koko 1970-luvusta.
”60-luku on kuvattu kultaisena, loistavana aikakautena, 70-luku tosi ankeana. Taistolaisia ikään kuin syytetään 60-luvun hilpeän radikalismin loppumisesta.”
Taistolaisuutta ei ole päästy tutkimaan kovin perusteellisesti, koska monikaan liikkeen jäsenistä ei ole suostunut haastateltavaksi. Ja kun historiantutkimusta uupuu, taistolaisuuden ympärillä leijuu salaperäisyyden aura.
”Ei oikein tiedetä, vaan oletetaan”, Miettunen sanoo.
70-luvun poliitikkoja syytellään yhä 70-luvun tapahtumista.
”Suomessa tunnutaan ajattelevan, että ihminen ei muutu. Jos on kerran ollut jonkin aatteen edustaja, on sitä aina”, Miettunen kuvailee.
”Ja jos yrittää muuttua, se on vielä pahempaa. Silloin on takinkääntäjä!”
SOSIAALISEN median keskusteluja seuratessaan Miettunen on huomannut, että taistolaisiksi leimataan nyt erityisesti niin sanottuja punavihreitä. Äärioikeiston mielestä punavihreät suhtautuvat maahanmuuttoon kritiikittömästi ja sokean ihailevasti, samalla tavalla kuin taistolaiset aikoinaan Neuvostoliittoon.
”En tiedä, kuinka hyvin nettikommentoijat sitten oikeasti tuntevat taistolaisuutta ilmiönä. Taistolainen on nyt vain haukkumasana muiden joukossa.”
Teiniliiton liittokokous Mikkelissä vuonna 1975. Osallistujat Tommi Anttila (vas.), Jukka Kanerva, Jaakko Laakso, Ilkka Kanerva, taustalla Kari Valtonen. Edessä oikealla istuvan nimi ei ole tiedossa.
VALTIO-OPIN yliopistonlehtori Mikko Lahtinen toivoo, että taistolaisuuskeskustelussa muistettaisiin liikkeen rajallisuus.
”Heillä oli parhaimmillaankin kolmetoista kansanedustajaa. Valtion viranhaltijajohdossa tai yliopistojen johdossa vähemmistökommunisteja ei juuri ollut. Suuria vaalivoittoja he saivat vain joissain Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa.”
Taistolaiset olivat nimenomaan vasemmiston pieni vähemmistöliike.
Mustavalkoista vallankumousretoriikkaa toki viljeltiin taistolaisten keskuudessa, mutta lopulta ote oli melko rauhallinen.
”Taistolaiset eivät tehneet minkäänlaisia terroritekoja tai syyllistyneet rikoksiin, kuten osa vasemmistoradikaaleista muualla Euroopassa. Korkeintaan taistolaiset tulkitsivat yhdistyslakia vähän omaksi edukseen”, Lahtinen sanoo.
Väkivaltatoimien sijaan taistolaiset keskittyivät puolustamaan hyvinvointivaltiota, tiedettä ja teknologiaa.
”Kaikkea tällaista modernia.”
Neuvostoliittoon taistolaiset suhtautuivat tietenkin hyvin naiivisti, Lahtinen toteaa. Neuvostoliittoa pidettiin ihannevaltiona, vaikka todellisuus oli jotain aivan muuta.
”Mutta suomalaisen työväestön tai vasemmistolaisten enemmistö ei ihaillut Neuvostoliittoa. Se on vähän harhainen käsitys. Vasemmisto suhtautui talvisodasta lähtien kriittisesti Neuvostoliittoon.”
Lahtista häiritsee se, miten taistolaisuuden avulla on leimattu laajoja ihmisryhmiä ja koko historiallinen ajanjakso. Ikään kuin 70-luvulla ei olisi tapahtunut mitään hyvää.
”Olin itse silloin pikkupoika. Minulle se näyttäytyi kasvavan hyvinvoinnin ja rauhallisuuden vuosikymmenenä, paitsi ydinsodan uhan osalta.”
Lahtinen sanoo, että hän on saanut nauttia peruskoulusta ja muista hyvinvointivaltion palveluista. Turvasta.
”Nykynuoriso kasvaa paljon epävarmempiin oloihin.”
Mihin taistolaisleimaa siis tarvitaan, Lahtinen kysyy. Miksi on niin tärkeää irtisanoutua täysin 70-luvusta, sen hyvistäkin puolista?
”Onko nykyinen uusliberalistinen projekti niin heikoilla, että koko menneisyys pitää leimata?”
IRTISANOUTUMISEN vaatimus koskee erityisesti entisiä taistolaisia. Kun aihe nousee esiin, heidän on kiireesti pahoiteltava ja kaduttava tekojaan.
”Tämä keskustelu oli aktiivisempaa kymmenen vuotta sitten, kun opiskelijataistolaisten aikalaiset, kirjoittavan keskiluokan jäsenet vielä kisasivat yhteiskunnallisten instituutioiden johtopaikoista”, Anna Kontula sanoo.
”Silloin oli tapana vaatia entisiä taistolaisia tilille. Kukaan tuskin enää muisti, mistä.”
Tätä nykyä valtaosa varsinaisista taistolaisista ja heidän kritisoijistaan on eläkkeellä. Kontulan mukaan Saision taistolaiskommentit ovat viimeisiä aikalaisten esiintuloja.
Kun aikalaiset hiljenevät, taistolaisista puhuvat enää ne, joilla ei ole 70-luvun poliittisista taistoista omia muistoja.
”Taistolainen on kuin fasisti tai anarkisti. Näitä sanoja käytetään ilman käsitystä siitä, mistä aatteessa on kyse.”
JOSPA taistolaisuus terävänä leimakirveenä tai jonkinlaisena helposti tarttuvana tautina on pikkuhiljaa katoamassa.
Minuun se valitettavasti ehti tarttua.
Lukiolaisena olin innokas järjestöaktiivi. Jossakin loputtomista kokouksista kohtasin vanhemman vasemmistolaisherran. Keskustelin hänen kanssaan tovin politiikasta.
Jälkikäteen kuulin, että herra oli luokiteltu viiteryhmässään vähemmistöläiseksi, taistolaiseksi.
Sinustakin puhutaan nyt vähemmistöläisenä, tuttava sanoi minulle.
Koska olin jutellut väärälle ihmiselle. 18-vuotiaana. Melko tarkalleen 30 vuotta taistolaisuuden hiipumisen jälkeen.
Sitkeä virus.
Taaempana Agit Prop -kvartetti, eli Monna Kamu, Liisa Tavi, Pekka Aarnio, Mika Launis kuvattuna vuonna 1970. Jukka Koskinen ja Kaisa Korhonen vastaavat Rauhan äidin musiikista, jonka Kaj Chydenius (edessä) on säveltänyt.(KUVA: LEIF ÖSTER / YLE)
PekkaSavo
Ylipäällikkö
Paskalehti ei seiso sanojensa takana:
Olet @Kaius Niemi ollut päätoimittajana julkaisemassa salaiseksi luokiteltua tietoa ja mikä sietämättömintä: ei sekään riittänyt, piti trollata kuvilla ja otsikolla koska "mediahan tekee mitä vaan".
Voi olla että monet sanomiset kaivetaan vielä tulevina vuosina esille.
Viimeksi muokattu: