Ivan kohtaa feminismin tosi, tosi läheltä
Yhteiskunnallisessa keskustelussa riidellään jatkuvasti feminismistä. Yksi riitelijöistä on Ivan Puopolo. Siksi päätimme lähettää hänet keskelle vihollisleiriä.
Ivan Puopolo
Julkaistu: 27.11. 11:36 , Päivitetty: 27.11. 14:16
Toim. huom.
Tällä hetkellä kenties kuumimpana käytävä yhteiskunnallinen keskustelu käydään feministien ja heidän tavoitteidensa ja heitä vastustavien tahojen välillä. Keskustelu toksisesta maskuliinisuudesta, sukupuolien moninaisuuksista, seksuaalisesta häirinnästä ja miesten etuoikeutetusta asemasta myrskyää ja raivoaa laidasta toiseen, ja se purkautuu vihaisina twiitteinä, ivallisena hihittelynä ja jatkuvana toisten ohi puhumisena.
MTV:n aamutelkkarista tuttu juontaja Ivan Puopolo on ajautunut tässä keskustelussa näkyvästi sen feminismiä vastustavaan laitaan. Hän somettaa ahkerasti, arvostelee blogissaan feminismin ylilyöntejäja kyseenalaistaa monia feminismin keskeisiä periaatteita. Puopolo on myös tieteen, evoluution ja biologian nimiin vannova lähes kaksimetrinen, karvainen ja nimestään ja maahanmuuttajataustastaan huolimatta kenties valkoisin mies tällä planeetalla.
Meillä täällä toimituksessa syntyi idea, että pyytäisimme Ivania osallistumaan feministiseen FemF 2018 -tapahtumaan Helsingissä. Kyseinen tapahtuma on varsin värikäs, ja siellä ovat lähes äärimuodossaan läsnä monet niistä ajatuksista ja käsitteistä, joista internetin loputtomissa kulttuurisodissa niin raivoisasti riidellään. Osallistumalla Ivan pystyisi ulkopuolisesta perspektiivistä kuvaamaan, miltä feminismi näyttää kun sitä menee katsomaan aivan läheltä.
Ainoa vaatimus, jonka esitimme oli että hänen täytyisi mennä tapahtumaan muunsukupuolisten, transsukupuolisten, feministien, lesbojen, homojen, rodullistettujen ja muiden vähemmistöjen keskelle avoimin mielin – rehellisenä pyrkimyksenään ymmärtää, miksi tämä kaikki on niin monelle ihmiselle niin hirveän tärkeää.
Ja tätä kaikkea siitä seurasi. Olkaa hyvä.
- Tuomas, Nyt.fi:n esimies.
Kun
Rosa Parks mustana naisena kieltäytyi vuonna 1955 lainvastaisesti antamasta paikkaansa bussissa valkoiselle miehelle, tavoitteena oli saada kaikille ihmisille samat oikeudet. Yhtäläiset oikeudet olivat hänelle
se juttu.
Siitä on edetty pitkä matka. Nykyfeminismi on monisäikeinen ideologia, johon liittyvät pelkän sukupuolten välisen tasa-arvon lisäksi lukemattomat muut huolet ja näkökulmat, joiden perimmäistä luonnetta yritetään ratkoa kunnioitusta herättävällä määrällä vaikeaa terminologiaa.
Karkeasti ottaen feministit itse katsovat liikkeen kehittyneen aaltoina, ja nyt USA:ssa puhutaan tuloillaan olevasta neljännestä aallosta.
Mikä nykyisin on feminismin kova ydin? Tämän haluan tietää, ja jos se jostain selviää, niin FemF 2018-tapahtumasta. Sen ohjelma on ainakin värikäs: on feminististä turvallisuuspolitiikkaa, läski ja feminismi -keskustelu, transsukupuolisten ja merenneitojen mytologialuentoja, kiinalaista feministipornoa... koko paletti tuntuu olevan läsnä.
Tapahtuma on vähän kuin feministien Suomi Areena: alan trendikkäimmät keskustelut kertaheitolla yhdessä paketissa.
Feministinen FemF-tapahtuma järjestetään Oranssin tiloissa Helsingissä. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
Tavoitteeni on ahmia niin paljon feminismiä kuin päivän aikana ehdin. Pompin mahdollisuuksien mukaan keskustelusta toiseen ja yritän löytää feminismin ytimen.
Astun sisään tapahtuma-alueelle Sörnäisissä.
Hermostuttaa. Aistin, että muut tajuavat, mikä olen miehiäni: valkoinen keski-ikäinen hetero, joka tykkää tilastoista.
Olen sitä mieltä, että kun 99% ihmisistä jakautuu jompaankumpaan sukupuoleen, on järkevää puhua miehestä ja naisesta. Tieteen ja tilastojen näkökulmasta on harvinaista, että näin täydellisesti maailmaa kuvaava yleistys on mahdollista edes tehdä. Sukupuoli on oikein yleistysten jalometallia.
Täällä aika harva pitää sellaisesta ajattelusta.
Olen valkoinen, mutta olen myös hetero ja mies. Nämä kolme sektiota muodostavat kokonaispaketin, josta ei oikein sovi valittaa
Nuorisokeskus Hapen aulassa parveilee enimmäkseen parikymppisiä ihmisiä, mutta ei yhtäkään sellaista jonka minä olettaisin mieheksi. Minulle radikaali feminismi näyttäytyy joskus vihamielisenä, mutta täällä sellaisesta ei ole tietoakaan. Tapahtuma ilmoittaa hyväksyvänsä kaikki ja kaikenlaiset ihmiset. Ilmapiiri on seesteinen ja lempeä. Vaikuttaa hyvältä.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy keskusteluun otsikolla ”
Feministinen turvallisuuspolitiikka – mitä se on?”
Samalla mieleeni muistuu se tosiasia, että Feministinen puolue tosiaan on edelleenkin yksi niistä harvoista, joka Suomessa ajaa yleisen asevelvollisuuden tasa-arvoistamista.
Turvallisuuspoliittisen keskustelun yleisössä on vain kymmenisen henkeä, mutta juuri siksi tunnelma on rento ja intiimi. Panelistit höpöttelevät yleisön kanssa niitä näitä.
Keskustelijat ovat yhtä mieltä siitä, että todelliset nykypäivän uhkat – eriarvoisuus, ilmastonmuutos ja terrorismi – eivät ole sellaisia, joihin asevoimat olisivat ratkaisu.
Feministisestä turvallisuuspolitiikasta leppoisin tunnelmin keskustelivat Sadankomitean pääsihteeri Anni Lahtinen (vas.), Sallamaari Muhonen, ICAN Finlandin Kati Juva ja WILPFin Marianne Laxén. Ivan tekee muistiinpanoja. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
Vasta kahdenkymmenen minuutin kohdalla tulee ensimmäistä kertaa esiin, että oikeastaan koko nykyinen asevarustelu on miesten aikaansaamaa.
Selvä piikki ja syytös! Naiset olisivat hoitaneet homman toisin.
Sitten napsahtaa pöytään myös tämän hetken ykköskäsite:
toksinen maskuliinisuus. Sen arkkityypiksi nimetään
Vladimir Putin.
Kaiken kaikkiaan vastakkainasettelua miesten ja naisten välillä on äärimmäisen vähän. Olen yllättynyt. Keskustelu on sivistynyttä ja diplomaattista.
Lähden kesken kaiken pois tarkoituksenani haastatella satunnaisia tapahtuman kävijöitä.
Tapaan käytävällä kaksi naista, joiden kanssa sovin haastattelusta.
Asetumme aulassa olevalle sohvalle, ja juuri kun olen käynnistämässä nauhuria, ilmaantuu paikalle kolmas henkilö. En tunne häntä, mutta hän ilmiselvästi tietää, kuka minä olen. Hän nimittäin on paikalla varoitellakseen haastateltaviani minusta. Minusta? Mitä minä olen tehnyt?
Heini Salminen haluaisi intersektionaalisen feminismin etenevän vielä tunnistamaan tunnetilojen valta-asetelmia. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
En kuule tarkasti, mistä keskustellaan, mutta ymmärrän, että hän kokee läsnäoloni ongelmaksi. Tiedustelen, mistä on kyse, jolloin hän ilmoittaa, ettei käsitä, miksi olen tilaisuudessa. Kerron olevani tekemässä juttua Nyt-liitteeseen.
Hän sanoo, ettei tila ole vuokseni turvallinen, ja kertoo olevansa ”täysin triggeröitynyt” Twitter-kommenteistani.
Triggeröityminen on alunperin post-traumaattiseen stressireaktioon liittyvä oire.Ihmiset, joilla on ollut elämässään henkisesti hirvittäviä kokemuksia, vaikkapa lapsisotilaina tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreina, saattavat myöhemmin kokea rajuja ahdistuskohtauksia uudelleen. Kohtauksen laukaisee yleensä kauheuksista muistuttava ulkopuolinen tekijä, ja tätä tapahtumien ketjua kutsutaan ”triggeröitymiseksi”.
Nykyisin termiä käytetään myös kuvaamaan sitä, kun joku menee suunniltaan jostakin itselleen epämieluisasta ajatuksesta. Amerikassa monilla yliopistoilla on otettu käyttöön niin sanotut ”trigger warningit”.
Niiden alkuperäinen funktio on ollut ymmärrettävä. Tarkoituksena on ollut varoittaa, että jollain luennolla saattaa tulla mahdollisesti ahdistavaa sisältöä ns. ”puun takaa”. Jos esimerkiksi raiskauksen uhri menee kaupunkimaantieteen luennolle, eikä hän voisi maalaisjärjellä olettaa, että luennolla käsitelläänkin puistoraiskauksia, on aiheesta ihan ystävällistä varoittaa.
Mutta sitten trigger warningeja on alkanut tulla vähän joka paikkaan vähän joka asiasta. Tätä kehitystä on kritisoinut muun muassa New Yorkin yliopiston sosiaalipsykologi
Jonathan Haidt. Hänen mukaansa trigger warningeissa ei enää ole kyse suojautumisesta post-traumaattiselta stressireaktiolta, vaan varsinkin yhdysvaltalaisten yliopistojen kampuksilla niillä suojaudutaan kaikilta omien käsitysten vastaisilta argumenteilta.
Vakuuttelen vilpittömyyttäni, ja lopulta toinen suostuu
Haidt vertaa ihmisen ajattelua immuunipuolustukseen: jos sitä ei koskaan haasteta, se ei kehity. Trigger warningit nykymuodossaan estävät ajattelua siis kehittymästä, koska ihminen ei joudu kohtaamaan muita kuin sellaisia ajatuksia, jotka jo valmiiksi hyväksyy.
Joka tapauksessa paikalle tullut henkilö on siis ”triggeröitynyt” jostakin minun Twitter-kommentistani. En kuitenkaan saa tietää, mistä tarkalleen ottaen on kyse, koska hän kieltäytyy puhumasta kanssani. (
Twitter-tilini on @ivanpuopolo, sieltä lukija voi käydä arvioimassa, mistä ehkä on kyse.)
Kun hän lopulta poistuu paikalta, tunnelma haastateltavieni kanssa on jäätynyt täysin. He ovat muuttuneet varautuneiksi ja käskevät minun lopettaa nauhoittamisen.
Kerron, että aikomukseni ei ole pilkata ketään vaan aidosti yrittää ymmärtää, miksi tapahtuma on tärkeä ja mitä feminismi heille tarkoittaa. Vakuuttelen vilpittömyyttäni, ja lopulta toinen suostuu kertomaan oman näkemyksensä.
”Mulle feminismi on ennen kaikkea intersektionaalisuutta”, sanoo
Heini Salminen, sosiologian opiskelija Helsingin yliopistosta.
Karkeasti ottaen intersektionaalisen feminismin ydin on, että yhteiskunnassa on erilaisia sektioita, joista kullakin on oma asemansa vallan hierarkiassa. Ihmiset risteävät näissä sektioissa kuka milläkin tavalla. Toisista sektioista on haittaa, toisista hyötyä.
Esimerkiksi minä olen valkoinen, mutta olen myös hetero ja mies. Nämä kolme sektiota muodostavat kokonaispaketin, josta ei oikein sovi valittaa, koska tässä yhteiskunnassa helpointa on juuri kaikilla noilla kolmella ryhmällä: valkoihoisilla, heteroilla ja miessukupuolella.
Sektioita voi teoriassa olla loputon määrä, ja koska ihmiset risteävät niissä sikin sokin, ne ovat ”inter”.
Intersektionaalisuus onkin ilmiselvästi jokaisen itseään kunnioittavan feministin työkalupakin timanttiterä. Salminen menee kuitenkin jo eteenpäin. Hänen mukaansa myös intersektionaalisuudessa on ongelmia.
”Haluaisin laajentaa sitä siihen, että ei ole kategorioita vain liittyen esimerkiksi sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai uskonnollisuuteen, vaan on myös tunteisiin tai muunlaiseen yhteisöllisyyteen pohjaavaa epätasa-arvon ja tasa-arvon kokemusta.”
Tunteisiin pohjaava epätasa-arvon kokemus… No, tämä on uutta!
Olen juuri kysymässä Salmiselta, mitä se tarkoittaa, kun paikalle saapuu kaksi järjestäjien edustajaa.
He tiedustelevat, onko kaikilla turvallinen olla.
Alkaa keskustelu, joka pyörii aluksi minuutin, pari, sitten kymmenen minuuttia ja lopulta noin vartin. Pääsemme päätteeksi yhteisymmärrykseen, että kyllä, kaikilla on turvallinen olo.
Mutta siinä vaiheessa haastateltavani ovat jo kaikonneet.
Sekavien tapahtumien vuoksi missaan rasismia ja sen torjuntaa käsittelevän workshopin, johon olin aikeissa osallistua. Järjestäjät toisaalta myös sanovat minulle, ettei minun edes olisi ollut suotavaa toimittajana siihen osallistua, koska se olisi saattanut häiritä muita osallistujia.
Myönnän, että käsitykseni feministien lempeästä suhtautumisesta kaikkiin on saanut muutamia kolhuja.Pidän silti mielessäni, että kyseessä on lopulta pieni vähemmistö ihmisiä, eikä sen perusteella tule leimata kaikkia.
Tunteisiin liittyvä epätasa-arvon kokemus jää kuitenkin häiritsemään. Mitä ihmettä se voi olla?
Sallamaari Muhonen on pitkän linjan feministi ja aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän toimi muun muassa
Jyrki Kataisen hallituksessa kehitysministeri
Heidi Hautalanavustajana ja on nykyisin Naisasialiitto Unionin hallituksen puheenjohtaja. Hänen mukaansa uusien näkemysten ilmaantuminen kuuluu asiaan, mutta tunteisiin pohjaavasta tasa-arvosta hän ei ole kuullut.
”En ole kuullut, mutta – kiinnostavaa! Mulle tärkeintä on se liike. Olen valmis hyväksymään, että tulee uusia näkökulmia uusien ja eritaustaisten ihmisten myötä. Olen iloinen siitä, että he liittyvät tähän liikkeeseen ja vievät sitä eteenpäin”, Muhonen sanoo.
Naisasialiitto Unionin hallituksen puheenjohtaja Sallamaari Muhonen on pitkän linjan feministi. Tässä hän neuvoo Ivania aatteen saloihin. Tunnelma on leppoisa. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
Keskustelemme feminismistä sitä sun tätä leppoisissa tunnelmissa. Kysyn, mitä annettavaa feminismillä on miehille.
”Feminismi pyrkii siihen, että ahdistavat pakkopaitaroolitukset voidaan purkaa ihmisten ympäriltä. Miesoletetut tai muut voivat olla vapaasti omia itsejään. On vaikea kuvitella, että kulttuurista tuleva tätä on mies tai tätä on nainen -ajattelu erityisesti palvelisi ketään.”
Kerron, että en itse ole miehenä koskaan kokenut mitään painetta mihinkään suuntaan. Ehkä sitten kuulun sen suhteen vähemmistöön.
Muhonen toteaa, että voi olla, ja se on hyvä niin.
Helpottuneena keskustelumme letkeydestä suuntaan tapahtuman toiseen rakennukseen Oranssille. Siellä on alkamassa miesten feministinen workshop. Tilaisuus on ääriään myöten täynnä. Aiheena on se, miten miehet voisivat olla käyttämättä miehistä etuoikeuttaan taistelussa patriarkaattia vastaan.
Ajaudun heti ongelmiin, koska rehellisesi sanoen en koskaan ole kunnolla ymmärtänyt käsitettä ”patriarkaatti”.Patriarkaatista on niin paljon ja niin monimutkaisia määritelmiä, etten ole perillä, mitä se milloinkin tarkoittaa.
On tietenkin mahdollista, että juuri valkoisena heteromiehenä olen itse niin syvällä patriarkaatin suossa, etten näe metsää puilta. Olipa niin tai näin, en voi taistella ennen kuin tiedän tarkasti, mitä vastaan ja miksi pitäisi taistella.
Olen kyllä googlettanut, selvittänyt ja kysellyt. Useimmiten patriarkaatti määritellään ”miesten määräenemmistöksi valtapositioissa”. Eli jos Juhia on räikeästi enemmän merkittävissä viroissa kuin Pauliinoita, on kyse patriarkaatista.
Feministinen ajattelu tunnistaa terävästi piilotettuja rakenteita, jotka aiheuttavat vähemmistölle vahinkoa. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
Mutta määräenemmistöä ei saisi tietenkään olla myöskään toiseen suuntaan, koska sehän olisi matriarkaatti. Periaatteessa siis ainoa hyväksyttävä tilanne olisi sellainen, jossa positiot jakautuisivat sukupuolten välillä lähes tasan.
Minusta se ei kuulosta järkevältä tavoitteelta. Eikö ole tärkeintä, että kaikki saavat vapaasti osallistua kilpailuun, jossa työpaikat ja virat jakautuvat pätevimmille – olipa jako sukupuolten välillä lopulta mikä hyvänsä.
Tiedän kyllä, että patriarkaatti tarkoittaa myös salaisia, piilotettuja miehiä suosivia rakenteita. Sellaisia kuten kotihoidon tuki.
Ajatus on vähän hankala. On siis kotihoidon tuki, mikä on periaatteessa hyvä asia.
Kuitenkin, lähes puolet äideistä käyttää koko kotihoidon tukensa yhtäjaksoisesti, mistä seuraa, että töihin palatessaan heillä voi työurassaan olla vuosien katkos.
Se puolestaan on huono asia.
Etuuden nimi kyllä on lasten kotihoidon tuki, mutta todellisuudessa se on äitien kotona olemisen tuki. Näin tuesta muodostuu työmarkkinoilla haitta useimmiten naiselle, mikä vastaavasti hyödyttää muita hakijoita.
Eli pääsääntöisesti miehiä. Siis sitä patriarkaattia.
Tilanne näyttää siis päällisin puolin siltä, että kaikilla on samat mahdollisuudet osallistua työpaikoista käytävään vapaaseen kilpailuun, mutta piilossa oleva rakenteellinen ongelma vääristää tilannetta miesten eduksi. Tällaisen rakenteellisen vääristymän vastustaminen onkin aivan ymmärrettävää, mutta samalla se kuulostaa melko vähältä ollakseen se "patriarkka, jota vastaan nyt pitäisi taistella”. Tarvitaanko sitä varten todella kokonainen workshop?
Haluaisin kysyä kaikkia näitä kysymyksiä miesten feministisen workshopin vetäjältä, mutta minulla menee pupu pöksyyn.
Tunnelma workshopissa on niin uskonnollisen harras, että patriarkaatin määritelmän kyseleminen tuntuisi melkein rienaukselta. Olen sitä paitsi varma, että patriarkaatin kyseenalaistaminen olisi ainakin osasta läsnäolijoita ”turvallisen tilan rikkomista”.
Keskustelu polveilee panelistien omista Tinder- kokemuksista ”oikeisto-ukkelsoneille” hihittelyyn
Hermostuneet pohdintani osoittautuvat kuitenkin kokonaan turhiksi. Vetäjä ilmoittaa, että jos on miesetuoikeutettu, tulee olla hiljaa. Hän toistaa sen monta kertaa: miesetuoikeutetun tulee olla hiljaa ja kuunnella.
Ohje kuulostaa niin absurdilta, että epäilen sitä itsekin, mutta niin hän sanoo.
On myös erikseen pyydetty arvioimaan oman etuoikeutensa määrä. Olen arvioinut oman etuoikeuteni intersektionaalisilla mittareilla maksimiksi, joten en varmasti omaa puheoikeutta.
Käy ilmi, että turvallisessa tilassa etuoikeutettujen hiljaa oleminen on tärkein sääntö. Syy on ilmeisesti se, että kaikkien on turvallisesti saatava ilmaista itseään.
Ymmärrän sen oikein hyvin, mutta en ymmärrä sitä, miksi etuoikeutetun ilmaisu tekisi tilasta turvattoman. Eikö olennaista ole se, mitä sanoo, eikä kuka sanoo?
Ensi alkuun sääntö tuntuu selvältä sananvapauteni rajoittamiselta. Toisaalta jos se todella saa aikaan sen, että ihmiset jotka muuten pysyvästi vaikenisivat, alkavatkin puhua, eikö se ole vain hyvä asia? Tietenkin voi kysyä, että mitä minä sitten ylipäänsä teen tässä tilassa, mutta onhan minulla mahdollisuus kuunnella.
Päätän suhtautua vaitiolovelvollisuuteen mieluummin kohteliaana pyyntönä kuin perusoikeuksieni rajoittamisena.
Vetäjä ryhtyy esittelemään turvallisen tilan muita sääntöjä. Hän ohjeistaa, että on tärkeää, ettei kysele muilta henkilökohtaisuuksia ja on muutenkin ystävällinen.
Kuulostaa kannatettavalta. Alkaa jälleen kerran tuntua siltä, että nykyfeminismissä on usein kyse yhden viestin lähettämisestä, joka kuuluu näin:
vaikka sinulla olisi mahdollisuus, älä kiusaa muita. Ajatus on lähes aina ilmaistu akateemisen koukeroisesti ja vastakkainasettelua lietsoen, mutta viime kädessä feminismin sydämessä on yritys saada ihmiset kunnioittamaan toisiaan.
Tavoite on tietenkin erinomainen, mutta riittävän pitkälle vietynä osa ihmistä kokee joutuvansa kävelemään munankuorilla. Siksi he sanovat, että eikö täällä saa enää mitään sanoa. Pitää muistaa, että kaikkien välinen kunnioitus koskee myös enemmistöjä, kuten meitä valkoisia heteromiehiä.
Koko paketissa onkin aika monta jatkuvasti liikkuvaa palaa, joten ei ihme, että pientä kitkaa on.
Seuraavaksi workshopin vetäjä ilmoittaa, että jokainen saa halutessaan kiinnittää rintaansa oman pronominin, jolla muut voivat häntä puhutella. En ole varma, ymmärsinkö täysin oikein, mutta ilmeisesti jokainen saisi halutessaan keksiä itselleen minkä tahansa kirjainten yhdistelmän.
Koska olen saanut itse postia nimellä ”Puupallo”, ajattelen hetken, että kuvaisi minua osuvasti. Päätän kuitenkin olla vitsailematta aiheella.
Pronominien valintaan liittyvä käytäntö johtuu siitä että tilaisuus on englanniksi. pronominien käytöstä väistämättä seuraisi sukupuolen olettaminen. Se ei sovi nykyisen intersektionaalisen feminismin oppeihin, joten siinä mielessä tapa on ymmärrettävä. Tämä saattaa meidän setämiesten näkökulmasta vaikuttaa koomiselta, mutta se on täyttä todellisuutta ainakin täällä olijoille.
”Ehkä teen sinusta päätelmän, kun sinua katson, että saatat olla mies, mutta ei minulla on tarvetta sitä sanoa”, sanoo
Sini Kangaspeska Alakulttuurikeskus Loukosta.
Kangaspeskan mukaan kukaan ei hyödy siitä, että olettaa toisesta sukupuolen. Ajattelen salamannopeasti, että keksin sellaisia tilanteita vaikka liukuhihnalta, mutta eipä sitten tulekaan mieleen ilman, että alan näsäviisaaksi.
Sini Kangaspeska (vas.) ja Saara Tuovila kertovat FemF-tapahtumassa Loukon toiminnasta. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
...loput..
https://www.hs.fi/nyt/art-2000005913209.html
Parit muovipussilliset minä niitä mainoksia kaadoin heille sinne lattialle et tässä on teille nämä mitä olette tuoneet kiellosta huolimatta. Ois kyll bensarahat pitänyt vaatia ja henkisiä korvauksia kans.
