Materiaalia, aseita ja joukkoja, esikuntia ja huoltoa, keskitettiin täyttä päätä Tali-Ihantalaan. En usko, että oli mitään tarkoitustakaan pitää Viipuria. Muutama pataljoona ilman raskasta tulitukea ja it:aa.....luulen, että ainoa yllätys ylimmälle johdolle oli se, että Viipuri meni päivässä. Kenties oli uumoiltu esim. viittä päivää? Koska kiire. Myöhemmän taistelun onnistumisen takasi monessa mielessä Puna-armeijan tahmeus jatkaa liikettä suoraan menestyksestä.
Tuossa vaiheessa täytyi olla selvillä, ettei yksi vitja pellon reunassa voi TORJUNTAVOITTAA monessa mielessä uudistunutta hyökkääjää. Kokemuksia oli jo 11 päivän ajalta kysta kyllin. Jos tätä ei ymmärretty, niin se on kyllä voivoi, ja annetut mitalit pitäisi postuumisti raastaa monelta perikunnalta.
Neuvostojoukoista on kenraalikirjallisuus piirtänyt kuvan, jossa täyteen ladatut divisioonat mielettömine resursseineen paahtoivat kohti Suomea. Moni myöhempi tutkimus on valottanut tätä hieman. Divisioonat olivat vajaavahvuisia, raskasta aseistusta oli hajonneena pitkin tienvarsia, esikunnat tekivät isoja virheitä, monen yhtymän miehistö oli suorastaan kelvotonta. Mutta mikäs kenraali se semmonen olisi ollut, joka olisi ottanut loimeensa tällaisilta rupudivisioonilta, ehei, piti maalata kuva hirmuisesta Puna-armeijasta, joka tuli kuin Kohtalon Miekka.....
Vanha ja vakiintunut käsitykseni: Suomen armeijaan oli pesiytynyt pitkän asemasodan aikana pirullinen virus. Lisäksi vaivasi sotaväsymys, se vaivasi organisaatiota ylhäältä alas. Juopottelu ja tehtävien laiminlyöminen oli vakiintunut maan tapa. Joku virkeä poikkeus vahvisti vain säännön. Sitten selkä seinää vasten alettiin saada sitä terrierin ryhtiä takaisin.
