Viipuri 1944

Off Topic:
Lähellä sijaitsi Rautakorven ampumatarvekenttämakasiini, mutta siellä noudatettiin ankaraa byrokratiaa: missään tapauksessa ei saa luovuttaa ampumatarvikkeita, ellei ole kirjallisia määräyksiä. Prikaati sai vain pientä ammustäydennystä ja senkin liian myöhään.
Kai te tiedätte mikä on Suomen Huoltoaselajin perinnepäivä...?
20.6.
Päivää vietetään vuonna 1944 Rautakorven ampumatarvemakasiinissa tapahtuneen aselajille kunniakkaan sankarillisen toiminnan johdosta, jossa ei annettu tarvitsijalle kriittisessäkään tilanteessa periksi, vaan vaadittiin asian mukaisia lomakkeita oikein täytettynä ja allekirjoitettuna.


:D
 
Nyt todistajana oli ainoastaan 5 v pikkupoika, joka sitäpaitsi jälkeenpäin kielsi asian.

Monikin asia Tammen kirjassa on pielessä tai vähintään selitettävissä ja tukittavissa toisin (mm. ilmavoimat antoi tukea toisin kuin Tammi väittää - juuri Lindgreniltä kuulin tämän). Lisäksi todisteita ei ole eikä tule. Sellaisiahan ne huhuteoriat tuppaavat olemaan.

Erkki oli kuitenkin 15-vuotias, ei 5-vuotias, kun kenraalit pitivät palaveria Laatikaisella. Hän on syntynyt 1928.

Mielenkiintoinen veivaus tuo Erkki Laatikaisen todistus onkin. Tammen mukaan hän antoi suullisen todistuksen ja ainakin sen voi todistaa, että Erkki Laatikainen tutustui myös tekstiin eikä korjannut sitä. Sittemmin Laatikainen Helsingin Sanomien haastattelussa sanoikin, ettei kuullut yhtään mitään. Toisaalta hän sanoi silti uskovansa suunnitelmaan Viipurin jättämisestä.

On muitakin, jotka ovat puhuneet samalla tavalla siitä, että Airon mielestä Viipuri oli vesistölinjan väärällä puolella, eikä siihen saisi uhrata voimaa. Airon ystävä Jussi Ranta muiden muassa on maininnut tästä jo ennen "skandaalikirjaa".

Voinemme ottaa saman kannan teokseen kuin everstiluutnantti Ari Raunio: "Näkökulma on mielenkiintoinen ja arkistolähteisiin perustuvat väitteet ovat OK. Esitetyt todisteet eivät kuitenkaan riitä."

Yksinkertainen selitys on usein helpoin: Viipurissa kaikki vain meni niin pieleen kuin mennä voi.
 
Viimeksi muokattu:
Murphyn laki: jos esine putoaa lattialle, se vierii aina huoneen perimmäiseen nurkkaan mutta jos matkalla on yksikin kolo, johon se voi pudota, se myös putoaa sinne.
 
Niinpä näkyi olevan!
Ei ollut kyllä se vastaus, jota halusin. Tarkoittamani henkilö liittyy Viipuriin 1944 ja kysymys on myös kompa.
 
Ohi laukaus.
 
Kempin tyrmäys ErPsK:n epäsuorasta ammunnasta oli taas aivan oikea päätös, mikäli Erkki tarkoitti tätä. Epäasiallinen vastaus Sippelille ei, mutta ehkä Kemppi
hermostui hölmöstä kysymyksestä. Hänenllä tunnetusti oli silloin runsaasti murheita. Tämä väite toistuu kirjasta ja seminaarista toiseen. Todellisuudessa PsK:lla
ei olisi ollut mitään edellytyksiä tällaiseen toimintaan, yksikön vahvuuden voi tarkistaa sotapäiväkirjoista.
Miksi ErPsK:a ei olisi kannattanut käyttää epäsuoraan? Vaikkakin BT-42:n varsinainen käyttötarkoitushan oli kai suora tulituki, vähän niin kuin saksalaisilla StuH 42 tai brummbär. Joka tapauksessa niiden lähettäminen johonkin panssarikaksintaisteluihin osoittaa komentajalta huonoa ammattitaitoa.
Aivan toinen asia on, että kun Sturmit tulivat, teki Lagus 1943 vastaavan esityksen, että BT -vaunuista tulisi panssarihaupitseja. Ehdotusta ei Päämaja hyväksynyt.
Mahdollisesti 114H a-tarvikkeita oli vähän jäljellä. Toinen syy voi olla, että meille oli tulossa raskasta tykistöä Saksasta jopa yli tarpeen. 20 Pr:n orgaaninen
RsPsto 40 oli juuri näitä.
114H :n laukauksia oli vielä 40-luvun lopulla varastoissa 10000 kpl, onko se vähän vai paljon, en osaa sanoa. Panssareita vastaan BT-42 käytti 105H:n ontelokranaatteja jonkinlaisella lisäkauluksella varustettuna. Raskaasta tykistöstä ei kyllä ollut ylitarjontaa sodan aikana, jotkut "raskaat" patteristot joutuivat korvikkeena käyttämään vaikkapa 122H:n kaltaista kevyttä kalustoa. Pitkän kantaman tykistöä meillä ei ollut juuri lainkaan, ainoastaan sotasaaliina saatu 122K -kalusto. Saksakaan ei suostunut pitkiä putkia meille myymään.
Yksinkertainen selitys on usein helpoin: Viipurissa kaikki vain meni niin pieleen kuin mennä voi.
Siinä se. Ja Kemppi oli vain yksi surullisen hahmon ritari muiden joukossa, ja jonka oikeudenkäynti oli kyllä varsin arvoton näytelmä, jonka olisi voinut jättää esittämättä.
 
Raskaita tykkejä tuli Saksasta 1944 talvella mallia 152H38 yht 57 kpl ja mallia 152H37 yht 27 kpl (lähde Sotahistoriall Aikakauskirja 10 1991 s. 95). Osa annettiin
RT:lle, koska kenttätykistö sai kaikki laarinpohjat kaivettuaan miehitettyä vain 5 pstoa. Tämä kuitenkin ainoastaan sivuasia eli mun arvelua, miksi Laguksen esitystä
ei Päämajassa hyväksytty. 10.000 laukausta on vähän, jos käyttämässä 1944 oli vielä 3 pstoa, kuten sillloin kun kalusto tuli. Määrä vastaa 13 tuliannosta. Toisaalta
kyseessä on sodasta jäljelle jäänyt määrä. Joka tapauksessa raskaita tykkejä oli 1944, 122K31 oli myös raskas tykki kaliberista huolimatta.

Ei tosiaan saatu kuin 1941 raskaita tykkejä, ei kai kyseltykään ennenkuin 1943. Silloin 1941 tuli kuitenkin 48 kpl 150H40, joka oli saksalaisten standardi raskas tykki
sekä ranskalaisia 155 H/K 17 yli 160 kpl. Ei siis todella ollut pulaa raskaista tykeistä.

PsK:lla ei ollut edellytyksiä epäsuoraan ammuntaan siinä tilanteessa. Osasivat kyllä oli harjoiteltu ja Kuuttilahdessa Syvärillä ammuttukin. Kesken taistelun ei kuitenkaan
muuteta tst-jaotuksia eikä varsinkaan muodosteta uusia aselajeja. "Patterihan" olisi tullut liittää tykistön viestiverkkoon puhelimin sekä antaa käyttöön tykistöradiot. Kaikki
tämä olisi pitänyt prikaatin tykistöpäällikkö Arran järjestää, jolla oli niinkuin todettu ennestään murheita. Ei ole tiedossa kuinka paljon oli a-tarvikkeita, mutta ne jakaan-
tuivat ontelo- ja sirpalekranaatteihin, joista jälkimmäiset olisi luultavasti ammuttu nopeasti, vaikka em järjestelyt olisikin tehty. Komppanian vahvuudesta näkee ettei
sillä ollut tällaisen toiminnan edellyttämää vahvuutta. Ja Kemppi oli komentanut rykmenttiä sekä Talvisodassa että 1941, tunsi kyllä tykistön toiminnan.
 
122K31 oli myös raskas tykki kaliberista huolimatta.
Oli toki, ja se oli myös kenttätykistömme ainoa pitkän (20 km) kantaman tykki. Saksa möi vain haupitseja sekä lyhyen kantaman kanuunoita ( 105K 29 ja 120K 78-31).
Ei siis todella ollut pulaa raskaista tykeistä.
Siinä mielessä oli, että jouduttiin käyttämään esimerkiksi vanhoja jäykkälavettisia. Ja kuten sanoin, joillain raskaaksi nimetyillä pstoilla ei ollut kalustonaan nimensä mukaisia tykkejä. Esimerkiksi Rask.Psto 41 taisteli sodan loppuun asti kalustonaan 122H 10-30, mikä oli vanha kevyt haupitsi ja jonka kantama oli vain n.8 km.
 
Vähän samanlainen menneiden aikojen sankari oli toinen ritari, maj Eino Polon
Talissa. Ei tosin tullut kuuluisaksi, kuten Kemppi.

Pyrin noudattamaan varovaisuutta silloin, kun puhutaan Kannaksen teräsmyrskystä ja Polónin henkilökohtaisesta toiminnasta. Sellainen tekijä kuin JP 3:n komentaja Jorma Hynninen antaa hiukan toisen kuvan. Polónin rykmentti epäonnistui ensimmäisessä vastahyökkäyksessään mutta komentajan oma toiminta oli aika perinteistä sen jälkeenkin.

Kemppi ei ollut ritari, vaikka 1942 häntä oli esitettykin. Eino Polón oli ritari. Hänellä oli yksi Taipaleen parhaimmista ns. voittamattomista pataljoonista, mutta Mannerheim-ristin hän sai toimittuaan Tyrjän rykmentissä pataljoonankomentajana ja oli juuri se, joka teki sisäänmurron Tyrjän tukikohtaan ja tuhosi vihollisen neljä päivää kestävissä hellittämättömissä taisteluissa - mistä taistelusta JR 7 sai lempinimensäkin.

Polónin lopputarina on hyvin inhimillinen. Rykmentti kuljetettiin divisioonan mukana Karjalankannakselle ja siirtyi rintamaan Leitimojärven pohjoispuolelle kesäkuun 27. päivänä. Rykmentti tuli suoraan kuljetuksesta Syväriltä ja määrättiin vastahyökkäykseen. Se meni reisille. Rykmentti hajosi venäläisten ankarassa ilma- ja tykistöpommituksessa. Osalla pettivät hermot täysin. Rykmentin jäljelle jääneet joukot kunnostautuivat kuitenkin Aniskalan kiivaissa torjuntataisteluissa jo seuraavana iltana ja yönä. Sotahistoria antaa suoritukselle hyvän ja osittain jopa erinomaisen arvosanan. Rykmentti jouduttiin vetämään taisteluista. Se oli menettänyt seitsemänsataa miestä. Jäljelle jääneet nälkiintyneet suomalaiset olivat ryysyisiä ja likaisia. Taistelukuormastot olivat tuhoutuneet, rykmentti oli menettänyt raskaat aseensa sekä viesti- ja pioneerivälineensä.

Peloton eversti jätti kerran tykistökomentajansa ja pioneerikomentajansa everstiluutnantti Jouko Hynnisen komentopaikalle, joka yllättäen oli joutunut vihollisen hyökkäyskohteeksi”, eversti Karhunen kertoi. ”Hän jatkoi yksin hyökkäyssuuntansa tiedustelua maastossa, jossa vihollispartiot jo liikkuivat. Hän ymmärsi pienenkin avun merkityksen silloin, kun tilanne oli kriittisin.”

http://www.brantberg.fi/Polon Eino.htm

Polón ajoi itsensä piippuun mutta ylennettiin everstiksi näiden tapahtumien jälkeen 6.7.1944, mikä nyt tuskin olisi ollut se osoitus, jos hänen toiminnassaan olisi ollut hirveästi puutteita. Hänen molemmat poikansa kaatuivat, toinen 1941 ja toinen 1944. Hän sai toisen pojan kaatumisesta sähkösanoman 10.7. 1944.
 
Herrat varmaan puolustaisi kaupunkia yhdellä prikaatilla (tässä tapauksessa neljä pataljoonaa) kevyesti.Prikaati on kaupungin puolustamiseen aivan liian kevyt voima.Viipuri ei ollut iso kaupunki,mutta prikaatille liian iso.Turha on Kemppiä syyttää,puhumattakaa oliko hän ritari tai/vai alkoholisti.Resursseja vaan ei annettu tarpeeksi.Katseet oli käännetty jo muualle ja Viipuri uhrattiin.
 
Materiaalia, aseita ja joukkoja, esikuntia ja huoltoa, keskitettiin täyttä päätä Tali-Ihantalaan. En usko, että oli mitään tarkoitustakaan pitää Viipuria. Muutama pataljoona ilman raskasta tulitukea ja it:aa.....luulen, että ainoa yllätys ylimmälle johdolle oli se, että Viipuri meni päivässä. Kenties oli uumoiltu esim. viittä päivää? Koska kiire. Myöhemmän taistelun onnistumisen takasi monessa mielessä Puna-armeijan tahmeus jatkaa liikettä suoraan menestyksestä.

Tuossa vaiheessa täytyi olla selvillä, ettei yksi vitja pellon reunassa voi TORJUNTAVOITTAA monessa mielessä uudistunutta hyökkääjää. Kokemuksia oli jo 11 päivän ajalta kysta kyllin. Jos tätä ei ymmärretty, niin se on kyllä voivoi, ja annetut mitalit pitäisi postuumisti raastaa monelta perikunnalta.

Neuvostojoukoista on kenraalikirjallisuus piirtänyt kuvan, jossa täyteen ladatut divisioonat mielettömine resursseineen paahtoivat kohti Suomea. Moni myöhempi tutkimus on valottanut tätä hieman. Divisioonat olivat vajaavahvuisia, raskasta aseistusta oli hajonneena pitkin tienvarsia, esikunnat tekivät isoja virheitä, monen yhtymän miehistö oli suorastaan kelvotonta. Mutta mikäs kenraali se semmonen olisi ollut, joka olisi ottanut loimeensa tällaisilta rupudivisioonilta, ehei, piti maalata kuva hirmuisesta Puna-armeijasta, joka tuli kuin Kohtalon Miekka.....

Vanha ja vakiintunut käsitykseni: Suomen armeijaan oli pesiytynyt pitkän asemasodan aikana pirullinen virus. Lisäksi vaivasi sotaväsymys, se vaivasi organisaatiota ylhäältä alas. Juopottelu ja tehtävien laiminlyöminen oli vakiintunut maan tapa. Joku virkeä poikkeus vahvisti vain säännön. Sitten selkä seinää vasten alettiin saada sitä terrierin ryhtiä takaisin.
 
Neuvostojoukoista on kenraalikirjallisuus piirtänyt kuvan, jossa täyteen ladatut divisioonat mielettömine resursseineen paahtoivat kohti Suomea. Moni myöhempi tutkimus on valottanut tätä hieman. Divisioonat olivat vajaavahvuisia, raskasta aseistusta oli hajonneena pitkin tienvarsia, esikunnat tekivät isoja virheitä, monen yhtymän miehistö oli suorastaan kelvotonta. Mutta mikäs kenraali se semmonen olisi ollut, joka olisi ottanut loimeensa tällaisilta rupudivisioonilta, ehei, piti maalata kuva hirmuisesta Puna-armeijasta, joka tuli kuin Kohtalon Miekka.....

Voitto on yleensä oman osaamisen vuoksi, mutta tappio tulee ainoastaan olosuhteiden ja mahdollisesti vihollisen erinomaisuuden vuoksi.

Rauhan aikana samaa ilmiötä voi haalata vaikka pörssifirmojen tilinpäätöskertomuksista. Valuuttakurssien vaikutus voi kyllä olla selityksenä huonolle tulokselle, mutta harvassa ovat ne firmat jotka kertovat hyvän tuloksen olevan valuuttakurssivoiton aiheuttamaa "tuulentuomaa" joka ei välttämättä pankkitilille edes realisoidu kun rahat pidetään vaikka taaloissa. Hyvän tuloksen on yksinkertaisesti oltava johtoryhmän palkkajohtajien erinomaisuudesta johtuvaa.
 
Vanha ja vakiintunut käsitykseni: Suomen armeijaan oli pesiytynyt pitkän asemasodan aikana pirullinen virus. Lisäksi vaivasi sotaväsymys, se vaivasi organisaatiota ylhäältä alas. Juopottelu ja tehtävien laiminlyöminen oli vakiintunut maan tapa. Joku virkeä poikkeus vahvisti vain säännön. Sitten selkä seinää vasten alettiin saada sitä terrierin ryhtiä takaisin.

Väitän sen viruksen olevan sisäsyntyinen kaikissa byrokraattisissa organisaatioissa ja armeijan kaltaisia kriisiajan pumppua se vaivaa varmasti kaikkein pahiten. Virallisuuden ja muodollisuuksien lisääntyessä joustavuus ja reagointikyky heikkenevät.
 
Väitän sen viruksen olevan sisäsyntyinen kaikissa byrokraattisissa organisaatioissa ja armeijan kaltaisia kriisiajan pumppua se vaivaa varmasti kaikkein pahiten. Virallisuuden ja muodollisuuksien lisääntyessä joustavuus ja reagointikyky heikkenevät.

Ja kun sota jatkui vuosia, niin tuo byrokratiaperhonen kasvoi lohikäärmeen mittoihin. Organisaatiossa on vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa.
 
Polónin lopputarina on hyvin inhimillinen. Rykmentti kuljetettiin divisioonan mukana Karjalankannakselle ja siirtyi rintamaan Leitimojärven pohjoispuolelle kesäkuun 27. päivänä. Rykmentti tuli suoraan kuljetuksesta Syväriltä ja määrättiin vastahyökkäykseen. Se meni reisille. Rykmentti hajosi venäläisten ankarassa ilma- ja tykistöpommituksessa. Osalla pettivät hermot täysin. Rykmentin jäljelle jääneet joukot kunnostautuivat kuitenkin Aniskalan kiivaissa torjuntataisteluissa jo seuraavana iltana ja yönä. Sotahistoria antaa suoritukselle hyvän ja osittain jopa erinomaisen arvosanan. Rykmentti jouduttiin vetämään taisteluista. Se oli menettänyt seitsemänsataa miestä. Jäljelle jääneet nälkiintyneet suomalaiset olivat ryysyisiä ja likaisia. Taistelukuormastot olivat tuhoutuneet, rykmentti oli menettänyt raskaat aseensa sekä viesti- ja pioneerivälineensä.
Näistä päivistä kertoo tarina, että Polon kulki maastossa yllään taistelulähetiltään lainaamansa mantteli. Vastaan tullut sotamies säälitteli, jotta "onpas vanha korpraali laitettu kusiseen paikkaan". -"No sanos muuta" ,tuumasi siihen komentaja matkaansa jatkaen.
 
Näistä päivistä kertoo tarina, että Polon kulki maastossa yllään taistelulähetiltään lainaamansa mantteli. Vastaan tullut sotamies säälitteli, jotta "onpas vanha korpraali laitettu kusiseen paikkaan". -"No sanos muuta" ,tuumasi siihen komentaja matkaansa jatkaen.

Leitimojärvellä oli todellinen suursota. Osasto Kuhlmey pommitti Talinkylän siltoja, suomalaiset tekivät alivoimaisia vastahyökkäyksiä, mutta samalla se kärki kului viholliseltakin. Yksi Stuka putosi Leitimojärveen, mutta rannalla olleet suomalaiset pelastivat lentäjät.

Viipurista lähti kaksi leveää tietä luoteeseen. Toinen johti Leitimonjärven eteläpuolelta Portinhoikkaan ja toinen järven koillispuolelta Ihantalaan. Operaation painopiste tulisi Talin kapeikkoon.

Mannerheim sanoi: "Vaadin, että tälle linjalle suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erityisesti huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaranalaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi."

18.Divisioona oli aivan lopussa, tappiot yhtymästä riippuen 30-65% välissä.

27.6.1941 kenraalimajuri Heiskasen komentama 11.Divisioona saapui Kannakselle ja asettui puolustaman linjaa Saimaan kanava-Leitimojärvi. Laguksen panssarit saivat tehtävän hyökätä Leitimojärven itäpuolella venäläisten sivustaan. Apuna heillä oli vielä saksalainen rynnäkkötykkiprikaati. Aluksi suomalaisilla oli menestystä, mutta lopulta venäläisten panssarit pysäyttivät etenemisen Aniskalan aukeiden reunaan.

28.6.1944 päivänä Ihantalan pohjoispuolelle saapui Itä-Karjalasta 6.Divisioona, jonka komentaja kenraalimajuri Vihma sai johdettavakseen kaikki Ihantalan suunnan joukot. 29.6.1944 venäläiset joukot käynnistivät suuren hyökkäyksen Kärstilänjärven ja Leitimojärven välisellä alueella. Hyökkäystä tukivat tykistö, panssarivaunut ja ilmavoimat. Iltaan mennessä rintamalinja siirtyi jo Portinhoikan risteyksen pohjois- ja länsipuolelle. Oli lähellä, että suomalaiset jäisivät ahtaaseen mottiin Leitomojärven pohjoispäässä. Sodanjohto päätti suoristaa rintaman linjalle Lavola-Vakkila-Ihantalanjärvi-Noskuanselkä ja tästä alkoi suurtaistelun viimeinen vaihe.

Viimeinen suuri hyökkäys, jossa venäläiset menettivät 1000 miestä, oli 4.7.1944.



 
Viimeksi muokattu:
18.Divisioona oli aivan lopussa, tappiot yhtymästä riippuen 30-65% välissä.
"Kusisessa paikassa" oli kyllä tämäkin porukka. Ja kun tuossa edellä oli juttua komentajista, niin tämänkin pumpun päällikkö, kenraalimajuri Paavo Paalu sai kenkää tehtävästään. Lieneekö syynä todellinen epäonnistuminen vaiko vain Laatikaisen kanssa ristiin menneet sukset?
 
"Kusisessa paikassa" oli kyllä tämäkin porukka. Ja kun tuossa edellä oli juttua komentajista, niin tämänkin pumpun päällikkö, kenraalimajuri Paavo Paalu sai kenkää tehtävästään. Lieneekö syynä todellinen epäonnistuminen vaiko vain Laatikaisen kanssa ristiin menneet sukset?

Tästä ei varmaan saada selvää.

Paalun 18.Divisioonan piti pysäyttää Neuvostoliiton suurhyökkäys Talissa, ja 11.D ja 6.D olivat vasta saapumassa Kannakselle. Tehtävä oli mahdoton. Divisioonan vahvuus oli keskimäärin 55%. Armeijakunnan ja divisioonan kanssa syntyi erimielisyyksiä jo ennen suurhyökkäyksen alkua. Laatikainen vaati Paalulta reservikseen yhtä pataljoonaa, johon Paalu ei suostunut, koska suostuminen olisi merkinnyt Portinhoikan tärkeän tienristeyksen suojaamatta jättämiseen. Paalu alkoi kiukutella, kun hänet alistettiin Lagukselle. Viimeinen niitti oli se, että Paalu ei ilmoittanut Konkkalanvuorten menetyksestä armeijakuntaan. Tosin yhteydetkin reistailivat.

Alempi komentaja väistyy. Laatikainen ei ollut perillä tilanteista yleensäkään, mutta minulla on viitteitä siitä, että Paalu ei ollut näissä aivan hirveissä tilanteissa mikään teräksinen komentaja myöskään.

Paalu oli kolmas kenraali, joka sai lähtöpassit Laatikaisen IV AK:sta. Ensin sai lähteä Sihvo, jonka divisioonan alueella tapahtui pääaseman läpimurto Valkeasaaressa ja Suomenvedenpohjassa 10.6. ja sitten RvPr:n Melander, jonka esikunta jäi panssareiden jalkoihin 14.6. Vammeljärvellä.
 
Back
Top