Täytyy tätäkin asiaa huomioidessa muistaa kuitenkin ruotsalainen ja suomalainen oikeudenkäytön ja lainsäädännön historia, joka asettui nimenomaan oikeuden toteutumisen puolelle: jos toteutti kiinniottoa rikollisen lailliseen edesvastuuseen saattamiseksi, pätivät siinä kaikki hätävarjeluun liittyvät seikat jopa hieman laajennettuina. Vuoden 1734 laissa (joka oli meillä voimassa rikoskaaren osalta vuoteen 1889) oli, että jos rikollinen väkivalloin vastusti kiinniottoa ja siitä syntyneessä yhteenotossa kuoli, oli teko mitätön. Vastaan panematonta rikollista sen sijaan koski täysi oikeusturva, paitsi jos oli tehnyt kuolemanrangaistukseen johtavan rikoksen, jolloin tämän tappamisesta seurasi vain hyvin ankara sakko (200 riikintaaleria, joka oli huomattava omaisuus, käytännössä kaiken omaisuuden menetys kruunulle) - ja tässä täytyy toisaalta huomioida, että mm. ryöstöstä seurasi tuossa samaisessa laissa kuolemanrangaistus.
Autonomian aikana Suomeen levinneet ranskalaiset ja toisaalta myös venäläiset (yleismannermaiset) vaikutteet toki muuttivat asiaa, eikä oikeudenkäytössä yhteisö ja kollektiivinen moraali painottunut enää yhtä paljon kuin muinaiseen ruotsalaiseen ja suomalaiseen oikeudenkäyttöön pohjautuneessa vanhassa Ruotsin valtakunnan laissa. Kuolemanrangaistuksesta luopuminen oli myös seurausta ensisijaisesti venäläisistä vaikutteista, sillä Venäjähän ei kuolenanrangaistusta juuri käyttänyt, koska se ei sopinut venäläiseen epäoikeusyhteiskuntaan kuin rikoksista hallitsijaa vastaan (kuolemanrangaistuksen tarkoitushan oli kollektiivisen oikeudentunnon tyydyttäminen, mitä Venäjällä ei ollut sopivaa tehdä, koska alamaisten kuului pelätä ja totella ylimystöä ja keisaria, ei kokea omanarvontuntoa ja oikeudentuntoa). Ruotsalainen tapa toteuttaa kuolemanrangaistus oli myös aivan erilainen kuin venäläinen: Ruotsissa teloitusten julkisuus ja julkinen demonstratiivisuus katsottiin erittäin tarpeelliseksi ja keskeiseksi, Venäjällä ne taas toimeenpantiin kaikelta yleisöltä salassa, koska kuolemanrangaistusta käytettiin vain nimenomaan kollektiivista oikeudentuntoa rikkovalla tavalla. Ja muuten meillähän rauhan ajan kuolemanrangaistus lopetettiin Venäjän takia aiemmin kuin Ruotsissa lopetettiin (meillähän niitä alettiin muuttaa Siperiaan karkotuksiksi) - ja Ruotsi toimeenpani rangaistukset loppuun asti suurina yleisötapahtumina kirveellä mestaamalla.
Osittain näistä syistä siis meilläkin oikeusteoria lähti muutokseen kohti viranomaisvetoisempaa systeemiä (tosin tapahtui se Ruotsissakin, mutta eri kulmasta lähtien). Toki tässä oli osallisena myös yleinen byrokratisoituminen erityisesti 1900-luvulla ja suurimman nopean muutoksen toi paikallisista nimismiehistä luopuminen yhteiskunnan alimpana oikeudenkäyttäjänä, joiden tehtävänä oli käytännössä jakaa oikeutta sellaisella tasolla, joka ei vielä ollut tarpeellista viedä kihlakunnanoikeuteen (nykyään puhuttaisiin käräjäoikeudesta), ja toisaalta toimivat eräänlaisina portinvartijoina kihlakunnaoikeuteen vietäville asioille. Nimismiehethän olivat usein huomattavasti lähempänä kansaa kuin mitkään poliisit ovat nykyaikana.
--
Olisin itse sitä mieltä, että nimismiesjärjestelmään palaamisesta voisi olla huomattavia etuja viranomaisten ja erityisesti oikeusistuinten kuormituksen vähentämiseksi, ja se toisi myös aluepoliittisia hyötyjä (nimismiesten palkathan olivat varsin hyvät ja toivat rahaa ja akateemista väestöä pienemmillekin paikkakunnille). Samaten myös yleisen oikeudentunnon mukainen toiminta rikollisten/väärintekijöiden edesvastuuseen saattamiseksi pitäisi olla huomattava lievennysperuste, ei tietenkään missään kolmen vuosisadan takaisessa muodossa, mutta nykyaikaan sopivassa muodossa. Lainvalvonta-oikeusjärjestelmämme tarkoitus ei kuitenkaan ole venäläinen vallanpitäjien aseman pönkittäminen, vaan pohjoismainen oikeuden toteutuminen.