Tuo kahtiajako luoviin ja ei-luoviin ihmisiin kärjistää ja korostaa kontrastia, mutta todellisuudessa väestö tietenkin jakaantuu noiden ääripäiden väliin.
Aikuisväestön parissa itse asiassa tietenkään ei - ainakaan ketjun kannalta oleellisesti.
Älykkyys jakautuu normaalijakauman mukaan. Älykkyyden perusteella ihmisiä ei voi jakaa ei-älykkäisiin ja älykkäisiin. Luovuus on aivan eri asia. Luovuudesta on kyse vain ja ainoastaan silloin kun lopputulos sisältää jotain sellaista, mikä on sekä oleellista ja merkittävää ja jonka muodostumiselle ei ollut lähtötilanteessa aineksia. Jotain täytyy syntyä "tyhjästä" jotta olisi kyse luovuudesta. Kaikki muu on tekemistä.
Se, että kykenee tuottamaan jotain sellaista mikä on jo olemassa tai minkä joku muukin voi tuottaa on tuottavuutta. Se ei ole luovuutta. Tuottavuus piirteenä jakautuu normaalijakauman mukaan. Tuottavuuden tulokset jakautuvat Pareto - Price -tyylillä.
Se, että kykenee tuottamaan jotain sellaista, mitä kukaan muu ei tuota tai kykene tuottamaan on luovuutta. Luomista on vain sellainen, missä yhtenä elementtinä on aiemman olemassaolemattomuuden ulottuvuus. Tämän vuoksi väestö jakautuu luovuuden tarkastelun suhteen ryhmiin suunnilleen näin:
1. Ei-luovat. (Voivat kyllä olla valtavan tuottoisia, toistavalla tavalla taiteellisia tms. mutta se luominen puuttuu.) Näitä on väestöstä ylivoimainen enemmistö. Jos luovuuden kriteerit pidetään sääliin ja älylliseen epärehellisyyteen perustuvan tason yläpuolella, niin ei-luovien aikuisten osuus väestöstä lienee jossain 90% kieppeillä. Luovuuden määritelmää eli maalitolppia siirtelemällä saadaan toki matalampiakin lukemia.
2. Luovat.
3. Huippuluovat
4. Huippujen huiput. (Ne, jotka kykenevät siirtymään huipulta huipulle.)
Juuri se, että luovuus on kokonaan puuttuva ominaisuus väestön massiivisella enemmistöllä aiheuttaa ne julmat poissulkevat ja kollektiiviset prosessit, joita niiden toteuttajat eivät koskaan suostu tunnustamaan edes itselleen, mutta joiden löytämiseen riittää yksi kaava eli ketjussa mainittu kognitiivisen dissonanssin tuottama argumentointirakenne.
Ei-luovalle ihmiselle on yleensä valtavan kipeä asia kohdata se, että on jokin kognitiivisen suoriutumisen tärkeä kenttä, jolla hänen suorituskykynsä numeroarvo on tasan nolla. Se on niin kipeä, että kivun peittämiseksi tehdään melkein mitä tahansa.
Lapsilla luovuus on toki erittäin yleinen ominaisuus. Ikävä kyllä se tapetaan pois. Tärkein tappaja on koti. Oman luovuutensa menettäneet vanhemmat eivät ymmärrä tai hyväksy sitä, että lapsi on jossain heitä huikeasti edellä. Niinpä lapsen luovuus nitistetään.
Jos jollakulla on lapsia joiden luovuuden säilyttämisen ja kehittymisen puolesta haluaa vanhempana tehdä töitä niin tässä hyvin helppoja keinoja:
1. Päivittäinen näsäviisastelu.
2. Päivittäinen paradoksien ja näennäisparadoksien viljeleminen.
3. Päivittäinen ajattelun totutuilta alueilta ulos kannustaminen.
4. Oman luovuuden (?) ylläpitäminen.
5. Ideoinnin ja suunnittelun täydellinen erottaminen toisistaan ja tämän eron jatkuva korostaminen.
Luovan ajattelun perusluonne on tämä:
On olemassa mahdoton haaste, täydellinen poissulkevuus tai toistaiseksi ylittämätön raja. Mennään siitä yli niin että nokka tuhisee. (Toisena tuleva on pelkkä jäljittelijä. Hän ei tee mitään luovaa.) Lasten luovuuden jalostumista auttaa todella paljon se, jos he saavat sparrata tuollaiisten ”jokin on sitä mitä se ei ole" -juttujen kanssa. He tottuvat käsittelemään ajattelun ambivalentteja ulottuvuuksia. Se on luovuuden hallinnoimisessa tarpeellinen taito. Lisäksi he oppivat, että luovaa ajattelua kunnioitetaan, siitä nautitaan ja se rikastaa elämää.
