http://lentopaikat.fi/
Linkistä Suomen lentopaikat.
Alla olevassa jutussa mainitaan, että ultrakoulutukseen ei kuulu syöksykierteen oikaisun opettaminen. Teoria oikaistusta opetaan kyllä. ( Ohjaimet keskelle, täysi pyörimisen vastainen jalka pohjaan. Kun pyöriminen loppuu, keskitetään myös jalkaohjaimet ja varovainen oikausuveto.)
Johtuu siitä, että pääosalle kalustosta (ultrista) syöksykierre on kielletty liike. Poikkeuksen tekee Murphy Renegade Spirit, koneelle on syöksykierre sallittu ,samoin taitolento. Kyseessä on rakenteellisesti luja 2-taso.
Käytännössä, jos syöksykierteen oikaiseminen otetaan koulutukseen mukaan, kierre joudutaan ajamaan jollakin esim. Cessna 172 kalustolla PPL kelpuutuksen omaavan lennonopettajan kanssa.
Noita Renegadeja ei kovin montaa tässä maassa ole ja toisekseen sen etuohjaamo on tarkoitettu lähinnä pygmille..
100- kiloinen sinne solahtaa siipien välistä vaan pois ei lähde muuten kuin kääntämällä kone ilmassa selälleen ja avaamalla vyöt
Konetta lennetään yleensä paljon tilavammasta takaohjaamosta, ohjaimet ja mittarit on molemmissa ohjaamoissa.
Ultralentäjät saavat jatkokoulutusta
Julkaistu 21.8.2015|Teksti: Päivi Laajalahti
Ultraharrastajille on kehitetty jatkokoulutusohjelma, jossa varaudutaan riskitilanteisiin opettajan johdolla. Ohjelma on kaikkien kerhojen vapaasti käytettävissä.
Muutama vuosi sitten ultrakevytilmailun tilanne oli synkkä. Uutiset kuolemaan johtaneista onnettomuuksista saivat niin viranomaiset kuin lajin harrastajatkin liikkeelle, ja uusien turvamääräysten ohella alkoivat puheet jatkokoulutuksen ja -seurannan tarpeesta.
Suomen Urheiluilmailuopiston (SUIO) lennonopettajana ja tarkastuslentäjänä toimivan koulutussuunnittelijan,
Matti Huovialan mielestä yhtenä syynä onnettomuuksien suureen määrään on ollut lentäjien lentotaidon ylläpidon ja sen seurannan puute mutta myös peruskoulutuksen riittämättömyys.
– Harrasteilmailun osana ultrapuoli etsii vielä omaa paikkaansa. Ultralentäjille ei ole monen muun lajin tapaan tarjolla juurikaan esimerkiksi kilpailuja. Ultrilla ei myöskään voi lentää taitolentoa, minkä vuoksi koneen käsittelyn opettelu jää vähemmälle, kertoo Huoviala.
Esimerkiksi hidaslennon ja sakkausten suhteen ultralentäjillä on Huovialan mukaan osaamisvajetta. Tämän vuoksi lentäjä ei aina tunnista lähestyvää sakkausta, ja saattaa päätyä tekemään ohjausliikkeen, joka matalalla lentäessä johtaa tuhoisaan syöksykierteeseen.
– Syöksykierteestä oikaisu kuuluu esimerkiksi purjelennon perusopetukseen, mutta ultrilla sitä ei opeteta. Kerhoissa on nyt puututtu tähän vajeeseen ja järjestetty erillisiä syöksykierrekoulutuksia. Meillä pitäisi olla Suomessa tätä varten ainakin yksi koulukone, mutta toistaiseksi on vielä arvioinnissa, millä koneella ja tavalla virallinen koulutus järjestettäisiin, harmittelee Huoviala.
Riskiryhmässä kerhoihin kuulumattomat lentäjät
Vuoden 2015 alusta astui voimaan määräys, jonka mukaan jokaisen ultralentäjän tulee kahden vuoden välein lentää opettajan kanssa kertauslento, jossa tarkastetaan, että peruslentotaidot ovat hallinnassa. Myös lennonopettajien koulutukseen on Huovialan mukaan viime vuosien aikana satsattu.
– SUIOn lennonopettajakoulutusta on ultrapuolella kehitetty voimakkaasti ja alkuperäisistä minimivaatimuksista on siirrytty lähelle tavallista moottorilennonopettajan koulutusta. Ultrapuolelta puuttuu käytännössä enää vain mittari- ja yölento, mitä ultrilla ei saa tehdä.
Harrastajalentäjien lentokoulutuksesta vetovastuu on edelleen lentokerhoilla, ja käytännöt sekä mahdollisuudet esimerkiksi jatkokoulutukseen vaihtelevat ympäri Suomen. Mäntsälän ilmailukerhon (MILK) koulutuspäällikkö
Armin Züger kertoo kerhon ylläpitävän turvallisuuskulttuuria muun muassa leirien sekä kuukausittaisten kerhopäivien avulla. Mäntsälän ilmailukerholla on myös sääntönä, että kolme kuukautta lentämättä olleen harrastajan tulee suorittaa kerhotarkastuslento opettajan kanssa ennen kuin saa jälleen lentää itsenäisesti.
– Olemme siirtyneet “helpoista” koulukoneista hieman vaativampaan kalustoon, mikä mahdollistaa myös pidemmät matkalennot. Tämän jälkeen vuosittaiset lennetyt lentotunnit lentäjää kohdet ovat nousseet ja vauriohistoria parantunut selvästi, kertoo Züger.
Kauhajoelta toimivalla Air Pilot -lentokerholla käytössä ovat olleet pakolliset “kevättarkkarit” jo muutaman vuoden ajan. Lennonopettajan kanssa lennettävä lento pitää sisällään hidaslentoa, sakkauksia, sivuluisuja, läpilaskuja sekä maaliinlaskun.
– Mielessämme on myös ollut lyhyen kiitotien koulutuspäiviä, matkalentokoulutusta ja maaliinlaskukisoja, mutta valitettavan usein vähäisten resurssien vuoksi tarmo suuntautuu peruskoulutukseen, koneiden huoltoihin ja lentokentän huoltotöihin sanoo Kauhajoen kentän päällikkö
Sami Mäntyharju.
Malmin lentokentältä operoivan Kevytilmailu Ry:n (KILA) koulutuspäällikkö
Sami Simosen mukaan suurimmassa riskiryhmässä ovat ne harrastajat, jotka eivät ole aktiivisena mukana kerhoissa. Tällöin haasteena on etenkin tukiverkoston puute, jolloin lentotaidon kehittäminen jää kokonaan oman aktiivisuuden varaan.
– Riskien hallinta on kaiken a ja o. Pitää ymmärtää omat heikkoutensa, sillä lentäjä ei ole koskaan valmis. Olen lentänyt vuodesta 1994 lähtien, enkä mielestäni ole vieläkään valmis lentäjä. Riskit pitää punnita joka kerta, kun lähtee taivaalle, muistuttaa Simonen.
Selkeät jatkokoulutuspaketit lentäjän avuksi
KILAssa on kehitetty ultralentäjille sopivaa modulaarista jatkokoulutuskokonaisuutta. Siinä opettajan kanssa lennetään moduulin suoritteet ja kun opettaja kokee oppilaan pystyvän turvalliseen harjoitteluun, voi lentäjä hioa taitojaan itsenäisesti. Harjoiteltuaan tarpeeksi lentäjä käy esittämässä osaamisensa opettajalle näyttölennolla, ja hyväksynnän jälkeen voidaan siirtyä vaativampiin harjoitteisiin.
– Ideana ei ole, että istutetaan lentäjää opettajan vieressä, vaan että opettaja opastaa tunnistamaan lentämisen riskit ja selviytymään tilanteista, joissa riskit voivat realisoitua. Näin yksinlentämiseen saadaan mielekästä tekemistä. Samalla pidetään jatkokoulutuksesta koituvat kustannukset kohtuullisempina, kertoo Simonen.
KILA rakentaa jatkokoulutusohjelmaansa yhteistyössä SUIOn Huovialan kanssa, ja tavoitteena on kattava jatkokoulutusjärjestelmä, josta hyötyisivät kaikki maamme ultraharrastajat kerhoon katsomatta. Trafi on jo antanut vihreää valoa ajatukselle.
– Harrastehommissa mennään eteenpäin pieni askel kerrallaan. Ohjelmamme on ”open source” -ajatuksella kaikkien käytössä, ja se löytyy Trafin materiaalipankista sekä KILAn julkisilta kerhosivuilta. Näin toivomme saavamme myös muita kerhoja käyttämään ohjelmaa ja kehittämään sitä. Nyt KILA koordinoi ohjelman kehitystä, mutta Suomen Ilmailuliiton kanssa on käyty alustavia keskusteluja sen siirtämisestä SIL:n alaisuuteen. Koko harrastajaporukan tavoittaminenhan joka tapauksessa kuuluu Suomen Ilmailuliiton tasolle, summaa Simonen.
Kaikki lentäjät eivät koe olevansa valmiita harjoittelemaan riskitilanteita itsekseen. Tällöin kannattaa reilusti ottaa opettaja viereensä. Yksi Suomen varmasti pitkäikäisimmistä lennonopettajista, yli 60 vuotta ilmailua harrastanut
Matias Viitanen tarjoaa Malmilta käsin monipuolista, kurssimuotoista jatko-opetusta.
– Tarkoituksena on tarjota eri vaativuusluokkiin palasteltua jatkokoulutusta kaiken tasoisille lentäjille. Koulutuksen tavoitteet käydään lentäjän kanssa ensin läpi teoriassa, minkä jälkeen harjoitellaan riskitilanteita, kuten lyhyelle kentälle laskeutumista ja sivutuulilaskuja, oppilaan osaamistasoon ja toiveisiin nähden, kertoo Viitanen.
– Jatkokoulutuksemme ei ole suunnattu pelkästään kerhomme aktiivijäsenille. Käyn mielelläni harjoitteita läpi myös kauempaakin Suomesta tulevien lennonopettajien kanssa, jotka voivat sitten viedä asiaa eteenpäin oppilaittensa kanssa omissa kerhoissaan, Viitanen täsmentää.
Lentotehtäväajattelu rutiiniksi
Peruskoulutuksen jälkeinen jatkokoulutus tarjoaa työkaluja riskien hallintaan ja parantaa lentoturvallisuutta. Pitäisikö se siis saada kaikille harrastajalentäjille pakolliseksi? Huovialan mielestä ei, sillä hän uskoo suurimman osan harrasteilmailijoista haluavan lentää turvallisesti joutumatta vaarallisiin tilanteisiin.
– Harrastajan lähtökohta lentämiseen ei ole se, että pitää lentää turvallisesti vaan se, että lentäminen on kivaa, muistuttaa Huoviala.
– Lentäjän pitäisi asettaa itselleen tavoitteita ja samalla käydä läpi riskiarviointia, ennakoida mahdolliset vaaratilanteet jo maassa ja miettiä, miten niitä voi välttää ja miten niistä selvitä.
Moni lentäjä kaivannee itsearvioinnin avuksi työkaluja. Huoviala ottaa esimerkiksi Tanskan, missä purjelentäjillä on käytössään lentotaidon ja -vireen seurantatyökalu, jolla kartoitetaan omaa osaamista ja riskejä. Tällaista välinettä Huoviala toivoo myös Suomeen.
– Moni harrastaja lähtee vain lentämään ja katsomaan maisemia. Opettajana ja tavoitteiden puolestapuhujana toivoisin, että kaikki lennot ajateltaisiin lentotehtävinä. Että mennään esimerkiksi suunnistamaan saariston päällä ja harjoitellaan luotojen päällä kaartelua ja kahdeksikkojen lentämistä ja samalla katsellaan maisemia, Huoviala muistuttaa.
Huoviala peräänkuuluttaa myös asenteen muutosta. Moni harrastaja arastelee lentotaitonsa arviointia, koska pelkää olevansa huono lentäjä. Opettajalta voi kuitenkin pyytää virallisten tarkatuslentojen ohella palautetta pienempiin osa-alueisiin.
– Iso merkitys lentotaidon kehittymisen kannalta on sillä, että uskaltaa pyytää opettajaa arvioimaan osaamistaan. Pyytää tätä lennolle mukaansa vaikka katsomaan sivutuulilaskun onnistumista.
